Perheessä, jossa käytännöllisesti katsoen ei riidellä koskaan, niitä kunnon ulostemyrskyjä syntyykin sitten aivan käsittämättömistä asioista. Kuten keittiön ovesta. Toki kaikennäköistä sarvien kalistelua, luimimista ja sihinää on aina silloin tällöin. Mutta mielestäni sellaisia känkkäränkkiä ei lasketa, jos niistä pääsee nukkumalla tai syömällä. Kummasti enemmän allekirjoittaneen heiniä.
Nyt puhutaan sellaisista legendaarisista vapaaotteluista, joissa chorizoleipä koristaa ilmalennon päätteeksi seinää, tai Isäntä päättää suutuspäissään nukkua yönsä parvekkeella riippukeinussa itikoitten syötävänä, kiäh kiäh. Vuosia vanha Chorizoleipä-insidentti on tässä perhepiirissä jo sen verran legendaarinen, että sille naureskellaan vähintään kerran vuodessa. Ja eipä muuten ollut meikäläisen tekosia.
Muutoin eletään ilman suurempia draamoja, kunnes kohdalle osuu jotain ensituntumalta harmitonta, josta hetkeä myöhemmin sonta lentää joka suuntaan.
Tämän vuoden ensimmäinen lantapropellipalkinto menee siis keittiön oviaukolle. Ja tämä kakkapallero lähti vyörymään täysin pystymetsästä eräänä pahaa aavistamattomana keskiviikkoiltana. Isäntä oli piirrellyt keittiön pohjapiirustusta ja koska viemäröintien sijainti piti saada selvitettyä, istuttiin pirtin pöytään tutkimaan keittiön toteutusta, jonka tekee haastavaksi neljä seinää, kaksi ikkunaa ja neljä oviaukkoa. Noin kymmenen minuuttia myöhemmin äänivalli saatin murrettua hirveän huitomisen saattelemana, koira luikki piiloon pöydän alle ja tämä piikkisika runttasi itsensä nojatuoliin ja istui siinä lopun iltaa naama solmussa isännän jupistessa pöydän ääressä.
Ja tästä yhtään viisastumatta seuraavana iltana päätettiin tilannetta lähestyä uudestaan. Samalla konseptilla. Edellisillan menestys tuoreessa muistissa osapuolet malttoivat käyttäytyä siivosti jopa sen verran, että liettä saatiin mallattua kahteen eri paikkaan, kunnes kuppi meni nurin ja lanta lipesi jälleen tuulettimeen. Tuoki päättyi jälleen käsittämättömään älämölöön ja siihen, että allekirjoittanut teki keittiön pohjasuunnitelmasta suurieleisesti sievän paperitollo-origamin, jonka Isäntä hetkeä myöhemmin yhtä näyttävästi suoristi takaisin pöydän reunaa vasten.
Tässä vaiheessa oli naamassa pitelemistä, sillä jostain syystä meikäläistä rupeaa aina naurattamaan kesken pahimman mesoamisen, siis ihan joka kerta. Varmaan myös siksi että aiheet, joista se ruskea erite tässä perheessä lentää ovat aina yhtä tulenarkoja. Kuten esimerkiksi tapaus laatikkopyörä, jonka hankkimisesta saatiin muistaakseni viimeksi vastaavanlainen kuonatrombi aikaiseksi. Siinä on jotain kertakaikkisen ratkiriemukasta joka ikinen kerta, kun kaksi aikuista kuopii ja pärskii tosissaan ja huitoo menemään niin teatraalisesti ja isoeleisesti, että vain kastanjetit puuttuvat.
¡Olé!
Huvinsa kullakin.
Ja tämänkertaisten performanssien liikkeelle paneva voima oli yksi keittiön oviaukoista, jonka Isäntä halusi heti sulkea ja minä en. Ainakaan suorilta käsin. Ensin pitää katsoa muita mahdollisia vaihtoehtoja eikä jumittua vain yhteen ainoaan. Parastahan tässäkin episodissa oli se, että olin jo jossain määrin sisäisesti myöntynyt siihen, että ovi joudutaan sulkemaan, jotta keittiöstä saataisiin tarpeeksi toimiva meille tämän perheen kulinaristipossuille.
Mutta sitä myönnytystä ei öykkäröinnillä tästä sotanorsusta irti saada. Kynnyskysymykseksi muodostui nimittäin Isännän härkämäinen etukeno sekä äänensävy, joka oli sen kaksi hertsiä pielessä väärään suuntaan ja sai allekirjoittaneen näkemään punaista noin 0,6 sekunnissa. Myönnytyksiin ei siis todellakaan ruvettu vaan hanuri istutettiin tukevasti omaan poteroon ja kiista vietiin kansainväliselle tuomioistuimelle eli naapuripitäjässä majailevalle allekirjoittaneen luottosisustushulluystävälle, jonka pakeille tämä pieni piikkisika päätti lähteä seuraavana päivänä julistettuaan suureen ääneen, ettei keittiöstä enää neuvotella tällä kokoonpanolla.
Ulkoisen konsultoinnin lopputulemana ovi päätettiin sulkea, tosin niillä reunaehdoilla, että liesikompleksista liesikupuinee rakennetaan haluamani kaltainen (lue. mahtipontinen ja yliampuva) alttariviritelmä, jonka seinälaatat saan valita ilman mitään napinoita. Myös kylpyhuoneen sisustusratkaisuista tai laattavalinnoista evätään Isännältä valitusoikeus. Ei huonosti neuvoteltu, sanoisin.
Tosin sehän unohtuu tietenkin muutamassa viikossa ja sitten voi alkaa taas vänkääminen ja lannan viskely. Pitänee ostaa popkornia…
muutetaanksheimaalle 
Voi minä niin osaan samaistua 😀 Harvoin riidellään, mutta oi että kun osaan viedä sen omiin sfääreihinsä… Mutta hieno neuvottelutulos!
TykkääTykkää
Joo, se on kyl välillä huvittavaa miten nopeasti alkaa pilli viheltää, kun lähetään sarvia kalistelemaan 😀 Mutta onneksi sitä tapahtuu harvoin ja tällä kertaa siitä seurasi jotain ihan hyödyllistäkin… 😉
TykkääTykkää
Heh 🙂 On sitä turhemmastakin lantaa viskelty. Sattumoisin muuten meillä on myös keittiö, jossa on alunperin ollut kaksi ikkunaa ja neljä ovea. Nyt vain kaksi ikkunaa ja kolme ovea. Meillä jo edesmenneet asukkaat ovat sulkeneet yhden oven – onneksi, ettei meidän tarvinnut sitä keksiä. Haastetta keittiössä silti riitti: puuhellan korkeus, ikkunoiden korkeus, standardikaappien korkeus… kaikki eri tasoilla. Hyvä keittiöstä kuitenkin loppujen lopuksi tuli, vaikka nyt jälkeenpäin jotain ehkä yrittäisin ratkaista toisin.
TykkääTykkää
No niinpä, itseäni kanssa vähän hirvittää, että millanen silppusalaatti tuosta kyökistä tulee, ikkunat kun lähtevät polven korkeudelta ja niiden eteen tulee rautapatterit ja sitten on sitä ovea ja leivinuunia joka välissä. No aika näyttää… 😀 Nyt onneksi vasta pitää suurin piirtein tietää minne vedetään tiskialtaan putkitus. Muusta voidaan vängätä vielä pitkään… 😀
TykkääLiked by 1 henkilö