2

Terra plana

(Onko mitään niin hienoa kuin herätä lauantai aamuna 5.30 siihen että s”#&€lin Katti ryystää Isännän pöydälle unohtuneita sosekeittoja hirveällä mekastuksella kitusiinsa. Erillisiä huoneita ja väliovia odotellessa.)

 

Maata näkäyvissä ja niin edespäin. Tiedättekö tunteen, kun neljän vuoden jälkeen voi vihdoin kävellä suoraa lattiaa pitkin huoneesta toiseen ilman, että joutuu huojumaan ja huitomaan pitkin viisi senttiä leveätä lattiavasaa pitkin? Tai vielä parempaa, kiipeillä metrin korkuista sokkelia ylös alas, jotta pääsee edes huoneesta toiseen. No se on nyt loppu! Meillä on nimittäin lattiat. Sellaiset oikein lankusta paukutetut toverit. Yksi tämän kesän kohokohdista on kyllä eittämättä ollut tasaisella ja yhtenäisellä lattialla valssaaminen. Tosin vanhasta muistista tulee sitä vieläkin käveltyä jotenkin sumopainijamaisesti, kun ei vissiin syvempään aivokuoreen ole vielä iskostunut se, että tältä lattialta ei tosiaan voi enää vahingossa survoa jalkaansa alapohjan tuulensuojalevyn lävitse vaikka kuinka yrittäisi.

Alkuperäinen suunnitelma oli paukuttaa alkuperäiset lattiat takaisin paikoilleen. Siis ne samat, jotka oli purettu kehikon mukana silloin joskus kymmenen vuotta sitten. No tähän tuli pienoinen muutos. Osa niistä lankuista oli niin erivänkiä ja eksoottisen mallisia ts. näyttivät lähinnä siltä, että ne on revitty jostain muinaisen merirosvolaivan kyljestä, että lopputulemana Isäntä olitaisiin jouduttu kärräämään naapuripitäjän hermoparantolaan, jos niistä olisi lattia pitänyt saada aikaiseksi. Se puhinan ja murinan määrä nimittäin uudenkin sahatavaran kanssa on sen verran värikästä katsottavaa, että tuosta olisi jo tullut ruumiita. Lattiainventaarion jälkeen lopputulemana todettiin, että keittiö ja kuisti saadaan askarreltua vanhoista lankuista ja lopputönö saa luvan tyytyä uusiin lattioihin, sillä tässä hautomohopussa ei mitään vanhoja lankkuja ruveta metsästämään.

Perusteellisen netin mylläämisen jälkeen maailmalle lähti nivaska tarjouspyyntöjä niin pitkin Suomenmaata kuin lätäkön taakse. Ja en tiedä mistä mustasta pörssistä virolaiset lankkunsa hakevat mutta lopulta kiikutimme säästöpossumme etelän naapuriin, sillä neliöhinta 33 x 145 kuusilankulle oli niin poskettoman halpa verrattuna suomalaisiin hintoihin, että rahteineen päivineen säästyi hommassa sen tonnin verran riihikuivaa. Ei huono tuntiliksa netissä pörräämisestä. Ja erikoismainintana tavarantoimituksen varsin mallikas vauhti: tarjouspyynnön laitoin muistaakseni viikonloppuna ja alkuviikon varsin pitkän ja rönsyilevän sähköpostipuljaamisen jälkeen tavara oli pihassa jo saman viikon perjantaina. Ei huono. Vertailuksi todettakoon, että siinä vaiheessa oltiin juuri ja juuri saatu täällä puolen lahtea ensimmäiset tarjoukset sähköpostiin.

Ja ihan hyvin se halvempikin lankku näyttää lattiavasojen päällä makoilevan, vaikka otettiin vielä sitä halvempaa kakkoslaatua. Ulkonäkö ei sinänsä meillä ollut niin tärkeä, sillä tarkoitus on joka tapauksessa maalata lattiat, joten oksaisuus tai muut pintasörsselssönit eivät olleet niin justiinsa. Siitähän tulee sitä luonnetta ja mitä näitä nyt oli. Olin kyllä alunperin haaveillut vahatusta tai suopakäsitellystä lattiasta mutta muutaman vuoden katsottuani tämän herrasväen kotikäyttäytymistä ja lattian käsittelyä, totesin, että tämän possulauman kanssa pääsee paljon leppoisamala verenpaineella ja vähemmällä rähisemisellä, jos annetaan asian olla ja lätkitään ihan kiltisti sitä maalia pintaan.

Nyt on siis melkein koko talossa lattia, ainoastan muutama neliö käytävää on vielä täytämättä, sekä kuisti johon laitetaan alkuperäiset lankut.

 

Isäntä käy dialogia vastahankaisten lattialankkujen kanssa…

 

4

Kun lanta lentää…

Perheessä, jossa käytännöllisesti katsoen ei riidellä koskaan, niitä kunnon ulostemyrskyjä syntyykin sitten aivan käsittämättömistä asioista. Kuten keittiön ovesta. Toki kaikennäköistä sarvien kalistelua, luimimista ja sihinää on aina silloin tällöin. Mutta mielestäni sellaisia känkkäränkkiä ei lasketa, jos niistä pääsee nukkumalla tai syömällä. Kummasti enemmän allekirjoittaneen heiniä.

Nyt puhutaan sellaisista legendaarisista vapaaotteluista, joissa chorizoleipä koristaa ilmalennon päätteeksi seinää, tai Isäntä päättää suutuspäissään nukkua yönsä parvekkeella riippukeinussa itikoitten syötävänä, kiäh kiäh. Vuosia vanha Chorizoleipä-insidentti on tässä perhepiirissä jo sen verran legendaarinen, että sille naureskellaan vähintään kerran vuodessa. Ja eipä muuten ollut meikäläisen tekosia.

Muutoin eletään ilman suurempia draamoja, kunnes kohdalle osuu jotain ensituntumalta harmitonta, josta hetkeä myöhemmin sonta lentää joka suuntaan.

Tämän vuoden ensimmäinen lantapropellipalkinto menee siis keittiön oviaukolle. Ja tämä kakkapallero lähti vyörymään täysin pystymetsästä eräänä pahaa aavistamattomana keskiviikkoiltana. Isäntä oli piirrellyt keittiön pohjapiirustusta ja koska viemäröintien sijainti piti saada selvitettyä, istuttiin pirtin pöytään tutkimaan keittiön toteutusta, jonka tekee haastavaksi neljä seinää, kaksi ikkunaa ja neljä oviaukkoa. Noin kymmenen minuuttia myöhemmin äänivalli saatin murrettua hirveän huitomisen saattelemana, koira luikki piiloon pöydän alle ja tämä piikkisika runttasi itsensä nojatuoliin ja istui siinä lopun iltaa naama solmussa isännän jupistessa pöydän ääressä.

Ja tästä yhtään viisastumatta seuraavana iltana päätettiin tilannetta lähestyä uudestaan. Samalla konseptilla. Edellisillan menestys tuoreessa muistissa osapuolet malttoivat käyttäytyä siivosti jopa sen verran, että liettä saatiin mallattua kahteen eri paikkaan, kunnes kuppi meni nurin ja lanta lipesi jälleen tuulettimeen. Tuoki päättyi jälleen käsittämättömään älämölöön ja siihen, että allekirjoittanut teki keittiön pohjasuunnitelmasta suurieleisesti sievän paperitollo-origamin, jonka Isäntä hetkeä myöhemmin yhtä näyttävästi suoristi takaisin pöydän reunaa vasten.

Tässä vaiheessa oli naamassa pitelemistä, sillä jostain syystä meikäläistä rupeaa aina naurattamaan kesken pahimman mesoamisen, siis ihan joka kerta. Varmaan myös siksi että aiheet, joista se ruskea erite tässä perheessä lentää ovat aina yhtä tulenarkoja. Kuten esimerkiksi tapaus laatikkopyörä, jonka hankkimisesta saatiin muistaakseni viimeksi vastaavanlainen kuonatrombi aikaiseksi. Siinä on jotain kertakaikkisen ratkiriemukasta joka ikinen kerta, kun kaksi aikuista kuopii ja pärskii tosissaan ja huitoo menemään niin teatraalisesti ja isoeleisesti, että vain kastanjetit puuttuvat.

¡Olé!

Huvinsa kullakin.

Ja tämänkertaisten performanssien liikkeelle paneva voima oli yksi keittiön oviaukoista, jonka Isäntä halusi heti sulkea ja minä en. Ainakaan suorilta käsin. Ensin pitää katsoa muita mahdollisia vaihtoehtoja eikä jumittua vain yhteen ainoaan. Parastahan tässäkin episodissa oli se, että olin jo jossain määrin sisäisesti myöntynyt siihen, että ovi joudutaan sulkemaan, jotta keittiöstä saataisiin tarpeeksi toimiva meille tämän perheen kulinaristipossuille.

 

IMG_4629

Vasemmalla näkyvä sankari, tuo parisuhteiden vaarallinen karikko.

 

Mutta sitä myönnytystä ei öykkäröinnillä tästä sotanorsusta irti saada. Kynnyskysymykseksi muodostui nimittäin Isännän härkämäinen etukeno sekä äänensävy, joka oli sen kaksi hertsiä pielessä väärään suuntaan ja sai allekirjoittaneen näkemään punaista noin 0,6 sekunnissa. Myönnytyksiin ei siis todellakaan ruvettu vaan hanuri istutettiin tukevasti omaan poteroon ja kiista vietiin kansainväliselle tuomioistuimelle eli naapuripitäjässä majailevalle allekirjoittaneen luottosisustushulluystävälle, jonka pakeille tämä pieni piikkisika päätti lähteä seuraavana päivänä julistettuaan suureen ääneen, ettei keittiöstä enää neuvotella tällä kokoonpanolla.

Ulkoisen konsultoinnin lopputulemana ovi päätettiin sulkea, tosin niillä reunaehdoilla, että liesikompleksista liesikupuinee rakennetaan haluamani kaltainen (lue. mahtipontinen ja yliampuva) alttariviritelmä, jonka seinälaatat saan valita ilman mitään napinoita. Myös kylpyhuoneen sisustusratkaisuista tai laattavalinnoista evätään Isännältä valitusoikeus. Ei huonosti neuvoteltu, sanoisin.

Tosin sehän unohtuu tietenkin muutamassa viikossa ja sitten voi alkaa taas vänkääminen ja lannan viskely. Pitänee ostaa popkornia…

 

 

0

Verta, hikeä ja villapaita

Jos asioiden hoitaminen järjestelmällisesti ja järkevästi alkaa joskus tympimään niin suosittelen kokeilemaan seuraavaa urheiluhenkistä ajanvietettä.

Alkulämmittely alkaa siitä, että pyydetään muutamasta rakennusalan putiikista tarjouksia tiili- ja lautavuorelle. Säätämisen, muutoksien ja pienen lisäsäätämisen jälkeen hyväksytään vihdoin se tarjous. Tämä juuri hieman ennen kuin rakennuspuljun omistajasetä saa hermoromahduksen. Tämän jälkeen unohdetaan asia, sillä toimitus tulee 3-5 päivän päästä ja kyllähän ne ilmoittelevat hyvissä ajoin etukäteen mille päivälle kuorma on lähdössä ajoon.

Sitten tehdään kaikkia kotijuttuja kuten netissä notkumista ja silmänlumesiivoamista. Kunnes pirtin ovelta kuuluu paukutus. Kädet tiskivaahtoa täynnä avataan hölmistyneenä ovi tutulle valkohapsipartaiselle kuormakuskille ja todetaan spontaanisti.

-Nytkö jo?

Johon vastaus

-No onhan se kello jo melkein puolen päivän.

(Tosiaan olin odottanut rakennusliikkeestä jonkinlaisen kuittauksen, että tilaus vastaanotettu tai, että tilaus tullee sinä ja sinä päivänä mutta ei nyt juututa tähän.)

Jotta tästä adrenaliinitsunamista saataisiin mahdollisimman päräyttävä kokemus niin kännykkä kannattaa luonnollisesti jättää äänettömälle edellispäivän kirjastoreissun jäljiltä, jottei yksikään kuskisedän seitsemästä (7)  puhelusta vahingossakaan tule perille ja näin mahdollista minkäänlaista esivalmistelua. Tunkiessa raksalenkkareita jalkaansa voi kiittää hiljaisesti onneaan siitä, ettei sentään enää pyöri pyjama päällä, sekin nimittäin olisi voinut olla vaihtoehto, eihän kello ollut vielä edes kahtatoista.

Ja sitten päästäänkin tositoimiin. Ja aikaa kaksi minuuttia.

Aloitetaanpas vaikka siitä pallogrillistä, joka nököttää keskellä ajotietä. Jaa, ja sitten olikin näitä lautoja tässä poikittain, juu muutama hirrenpätkä. Yksi rautapata. Ai juu, sähköjohdot olisi varmaan ihan kiva saada pois tieltä. Niin joo, mihinköhän ne kaksi tonnin painoista laastisäkkiä pitäisi saada mahdutettua. Autot! Autot pois tieltä. Panda lähtee oikein nätisti. Joo ja se varaosa-auto, eiköhän se lähde liikkeelle vaikka yksi rengas makaakin vanteella. Ai kato, akku loppu, starttimoottori ei lähde käyntiin. Tässä adrenaliinituiskussa tulee jo hetken ajan mietittyä, että eikö sitä vain voisi työntää kyljestä ojaan.

Tuota, ei.

Tässä vaiheessa kirmataan takaisin mörskään ja äkkiä kännykkä käteen, jaaha akku lopussa. Tietenkin. Pikapuhelu Isännälle töihin ja sormet ristiin ettei akku lakoa. Jaa minne laastit, mihin laudat? Mitä autolle? No en varmana ehdi vaihtamaan akkua. Juujuu kompressorilla ilmaa takarenkaaseen. Juu soitellaan taas, pitää mennä.

Sitten kaivamaan kuormalavoja sementtisäkkien alle. Tässä vaiheessa tietenkin kengässä joku halvatun partateräkivi hiertää pottuvarvasta vasten, mutta ei ole aikaa tyhjentää kenkää. Kun säkkien aluslavat on saatu paikoilleen ja kuorma-autosetä yrittää ängetä ajokillaan paikalleen kaivautuneen varaosa-auton ohitse, voi vihdoin tyhjentää kengän. Aijaa, aha. Oli sitten niin terävä kivi että pottuvarvas vuotaa verta. Ja ei, vuoto ei lakkaa sillä, että sitä varvasta lääppii toiseen sääreen. Nopea tilannearvio yhdellä jalalla pomppien. Kyllä, tässä välissä ehtii juuri ja juuri sairastuvalle. Taas kirmataan mökkiin ja äkkiä jostain laastari.

Pottuvarvas paikattuna takaisin pihalle passiin. Jaa kuorma tulee kahdessa erässä, no huh. Aikaa siis panikoida lautavuoren sijoituspaikkaa, miettiä varaosa-auton heivaamista pusikkoon ja ehkä soittaa jälleen kerran maailman sekavin puhelu Isännälle, joka tietenkin arvostaa, koska mikään ei saa Isäntää niin hyvälle tuulelle kuin hosuminen ja hirveä kiire.

Olettekos koskaan yrittäneet hoputtaa karhua tai villisikaa? Skviiik.

Koska kuski ei suostu ajamaan pihaan saakka tiellä olevan naulakasan vuoksi, lautoja ei tietenkään tulla saamaan niitä varten aikaa sitten raivatulle paikalle, vaan ennen kakkoskuormaa pitää keksiä varasuunnitelma. No mutta onneksi tässä vaiheessa pitää murehtia vain kaksi tonnia laastia ja betonia paikoilleen sekä 1200kpl hormitiiliä. Ensimmäisenä puretaan kuitenkin savilaasti, jota on tilattu se 250kg. Ja koska taivas tietenkin näyttää siltä, että kohta repeää niin nämä laastisäkit pitää saada sateensuojaan ja vähän äkkiä, tai niillä ei tee kukaan enää yhtään mitään. Ja kuinka kauan kestää yhdeltä naishenkilöltä hilata kymmenen 25kg:n säkkiä rappuset ylös kuistille? No yllättävän vähän. Kyllä se adrenaliini on sitten kiva keksintö. Ja jälleen kerran pääsee kiroilemaan sitä, miksi Isäntä suuressa viisaudessaan on nakutellut raksarappusien alimman askelman niin julmetun korkealle, että joka kerta ponnistaessa tuntuu, että alaselkä räjähtää ja pakara sanoo sopimuksensa irti. Toisen säkin kohdalla se riivatun partateräkivi alkaa taas temppuilemaan kengässä, ja vielä aivan samassa paikkaa. Lähempi tarkastelu paljastaa, että kivenmurikan sijaan kyseessä olikin lenkkarin pohjaan kaivautunut vanha ruostunut rautanaulannysä, joka näköjään ilmoittaa läsnäolostaan vasta silloin, kun oman ruhoni painoon lisätään joko kuormalava tai laastisäkki. Koska tässä vaiheessahan ei ole mitään parempaa tekemistä kuin kiskoa nauloja lenkkitossusta. No onneksi sentään jäykkäkouristusrokotus on viime kesän jäljiltä voimassa.

Ja jos väitän, että kaikki edellämainittujen aktiviteettien aikana aikaa on kulunut ehkä 15-20 minuuttia niin saadaan aika hyvä käsitys siitä millä sykkeellä tämä pumppua ja mielenterveyttä koettelevä rykäys suoritettiin. Kokemuksen kruunasi se, että on vielä jostain syystä pukeutunut villapaitaan, jota ei voi riisua pois, koska alla on ylivenynyt ja juustoraastimen läpi käynyt kulahtanut toppi, joka ei todellakaan jätä yhtään mitään mielikuvituksen varaan. Hikoile siinä.

Loppupätkä kuorman vastaanotosta menikin sitten ihan mallikkaasti. Kuski katosi hakemaan toista osaa kuormasta ja hetken kuluttua myös isäntä kurvaisi pihaan. Todennäköisesti valmiina kohtaamaan logistisen katastrofin pihamaallaan. Sen verran hyvin olin kuitenkin plaseerannut tavaravuoren, että ainoastaan yksi betonisäkki sai siirtokehoituksen. Seuraavana ohjelmanumerona hirsien siirtoa lautakuorman tieltä, varaosa-auton kumintäyttöä, akun vaihtoa ja auton siirtoa, jotta kuormakuskilla olisi vähän helpompaa pihassa asiointi. Mutta tämähän sujui jo ihan ilman mitään normaalista poikkeavaa erikoissäätöä/verenvuodatusta ja siinähän nyt ei ole mitään mielenkiintoista.

Jostain syystä päivän päätteeksi hieman väsytti. Ajatella.

 

IMG_4504

Siinä!

0

Terveisiä kesälomalta, tarkoitan työleiriltä

Tänä aamuna ymmärsin vihdoinkin miltä Isännästä mahtaa tuntua, kun allekirjoittanut alkaa suu vaahdossa selittämään jotain todella nerokasta sisustusideaa ennen kuin herra on saanut ensimmäisen aamukahvin heitettyä kitusiinsa. Mutta siitä lisää tuonnempana.

Viimeiset pari päivää on paahdettu menemään aamusta iltaan raksahommissa, sillä koska Suomen suvi on viime vuosina ollut yhtäläisyysmerkki monsuunisateille, ei aikaa parane hukata, jos aurinko paistaa. Lisäksi sovimme keväällä, että töiden sijaan meikäläinen on kesän kotona ja hommissa, jotta saadaan taloa vauhdilla eteenpäin. Siispä tienaamaan kotonaolopisteitä.

Perjantaipäivä meni yhden kaadetun kuusen kanssa ähkiessä. Sain kuin sainkin viime kesänä kaadetun neulasenripottelijan nyittyä pöheiköstä ihmisten ilmoille ja moottorisahan syötäväksi. Ja kaikki tämä ihan ite. Ei vissiin ole kevään kuntosalimurinat menneet hukkaan. Kyseinen kuusi siis kaadettiin viime kesänä, mutta lyhyen moottorisahan takia pirulainen ehti murtua tyvestä, ennen kuin kaato saatiin suoritettua loppuun ja sen sijaan, että arvon kuusi olisi kaatunut nätisti sille raivatulle makuupaikalle, se päätti ottaa ja heittäytyä viereiseen vesakkoon. Kiva.  Ja, koska aika on rajallista niin eipä ehditty sitä sieltä kaivaa enää viime vuoden puolella.

Homma oli oikein mukavaa siitäkin syystä, että talosta ei löytynyt enää minkään valtakunnan itikkakarkotetta ja siellä pöheikössähän niitä riitti ihan vain muutama. Vaihtoehtoina oli joko kuolla verenhukkaan tai sitten puolustautua vaatekappaleilla. Koska nahan raivohullu raapiminen ei kuulu lempiharrastuksiini niin mikäs sen mukavampaa kuin pistää nunnakaapuun verrattava vaatemäärä niskaan kesähelteellä ja siihen vähän sykkeen nostattavaa tukkien raahaamista päälle. Hien kyllä sai pintaan ja vaatteet likomäriksi alle viidessä minuutissa. Perjantain saldoon voi olla tyytyväinen silla kaiken vouhkaamisen jäljiltä moottorisahaa tuli huudatettua niin paljon, että siitä loppui bensa ja myös kirveestä lähti varsi. Ei ole kuin vasta kolmas kerta, kun sen olen saanut turattua. Edelliset kaksi menivät varresta poikki. Hyvä hyvä.

 

IMG_4222

Nuita tuli pyöriteltyä ihan omakätisesti. Hyvältä tuntuu. Vielä kahdenkin päivän päästä.

IMG_4221

Bensa loppu. Maatkoon siinä.

 

Perjantain tukkijumpan jälkeen lauantaina siirryttiin tiiliskivien kanteluun. Vuorossa siis palomuurin muurausta ja projektipäällikkö eli siis minä sai ylennyksen laastintekijäksi ja tiilen kantajaksi. Espanjalaisittain siis arvonimi peón (sotilas/raksa-assari) lisättäköön tittelistööni. Kun tiilet painavat sen 3,5kg ja niitä pitää raahata mäen päältä alas ja sitten takaisin taloon ylös ja kappalemäärä huitelee siinä 90 päällä niin äitiähän tässä tulee ikävä. Kun yhtälöön vielä lisätään isäntä, joka on auringonpaisteesta kuin sähköiskun saanut ja pienen rakennushepulin vallassa paahtoi menemään seinän kimpussa iltakymmeneen, niin tämä suomalainen työkaakki on aika vetelää pastaa kaikesta laastin ja tiilien kärräämisestä Isännän hoputtaessa vauhtia. Mainittakoon vielä, että Isäntä oli tyytyväinen, kun kerrankin pääsee muuraamaan näin kevyitä tiilenmurikoita. Aha.

Tänään on vuorossa palomuuri numero kaksi. Hjälp. Aamulla herätessä oli olo lähinnä sellainen, kuin joku olisi ajanut yön aikana katujyrällä muutaman kerran sängyn yli. Tai sitten painovoimakenttä oli juuri kyseisen pirtin nurkan kohdalla poikkeuksellisen voimakas, tuntui nimittäin siltä, että ruho oli uponnut tavallistakin syvemälle sängyn poimuihin. Loputtomasta pinnistelystä huolimatta oli lopulta luovutettava ruumiintoimintojen vaatiessa akuuttia toimintaa ja yritettävä salaa pinkaista mökin taakse huussiin. No pieleenhän meni, Isännän haukanaisteilla herra näköjään tietää tasan tarkkaan missä assari milloinkin menee ja sieltähän se pölähti mökin eteen juuri sillä hetkellä, kun yritin luikkia seinän vierustaa pitkin takaisin kohti nimeäni parkuvaa sänkyä.

Ja tässä päästäänkin sitten jo alussa mainitsemaani kahvikuppivertaukseen. Siinä sitten yritin kalsarisillani näyttää siltä kuin tajuaisin yhtään mitään mitä isäntä selittää leivinuunin ja savupiipun liitoksista ja olohuoneen palomuurista samalla, kun aivolohkoni ovat vielä koomaa vastaavaassa tilassa ja hanurini huojuu kapeilla lattiapalkeilla itikoitten syötävänä. Isäntähän oli jo herännyt kaksi tuntia aikaisemmin ja paukutellut menemään talon kimpussa yhtä energisenä kuin olisi ollut kuukauden lomalla.

Hjälp.

Ja tähän loppuukin tämänkertainen selontekoni, sillä sain neuvoteltua vain puoli tuntia vapautusta orjan assarin töistä sillä ehdolla, että myös aamuateriointi sekä mahdollinen huussissa käynti sisältyy puolituntiseen. Tiukkaa on kuri Fennohispaanisella työmaalla.

 

IMG_3987

Näitten kimpussa tuli vietettyä toukokuu. Näillä lattavasoilla tämänkin aamun huojuin yrittäessäni tajuta jotain Isännän sepustuksista…

IMG_4100

Tuleva kylpyhuone. Koira on käytävällä ja pää on tulevan seinän sisällä.

 

IMG_4094

Näiden koolauksien päälle tuleekin sitten jo lattia. Jonakin vuonna.

IMG_4147

Palomuuria ja piippua mallaamassa. Ei mikään ihan yksinkertainen palapeli mutta siitä tuonnenpana, kello käy ja assari on kohta myöhässä työmaalta.

IMG_4187

Netin vahtaaminen vaihtui eilen tämän vahtaamiseen. On kyllä aivan yhtä koukuttavaa.

IMG_4161

Tiilien roudausta ikkunan kautta. Kohta nousee palomuuri ja vauhdilla.

IMG_4191

Ja sitten juokset kuin viimeistä päivää, kun materiaalit loppuvat rakennushullulta jatkuvasti kesken.

IMG_4180

Laastissa on sellainen ikävä puoli, että painaa kuin kivi. Ajatella.

IMG_4184

Tosin Isäntä saa sen näyttämään siltä, kuin vatkaisi kääretorttutaikinaa. Itse jos yritän samaa niin kyynernivel lähtee sijoiltaan.

IMG_4218

Tässä vaiheessa kello on siinä puoli kymmenen ja assari vinkuu henkitoreissaan oven pielessä. Taisi jo siideristäkin korkki sihahtaa.

IMG_4207

Nyt loppu se ininä. Ei tänne olla maisemia tultu katsomaan, mylly pitää vielä pestä. Huoh.

 

 

0

”Treeni pukee sinua” -No entäs ne treenivaatteet?

Seuraava artikkeli ei kiinnostane miespuolisia lukijoita. Tai mistä sitä tietää, kohta puhutaan nimittäin urheilurintsikoista.

Koska julistin viime viikolla kevään alkaneeksi ja minun sanani on tässä diktatuuriassa laki, on korkea aika marssia salille ja alkaa se kesäkunnon jyystäminen vuodelle 2024. Ja tuolla punttisalin hauisviidakossa tulin vihdoin tämän viikon aikana tietoiseksi lähempänä milleniumia ostetuista urheiluliiveistä ja siitä, kuinka olisi ehkä aika hankkia uudet. Ja nyt ei ole kyse siitä, että omani eivät ole tarpeeksi hip ja pop vaan ihan puhtaasti siitä, että siellä on kohta Valvira kimpussa ellei tuo kansanterveydelle vaarallinen kapistus kohta katoa tämän maan kartalta. Yök.

Ja eikun urheilukauppaan. Tai neljään, kahdessa eri kaupungissa. Huoh. Ja voi norsun lerppa, kun voi tämäkin operaatio olla monimutkainen. Haluan siis urheiluliivit, jotka pitävät tavaran tiukasti paikoilleen teipattuna ja litistettynä, kun juoksen vetoja ja hypin niitä riivatun jännehyppyjä, kunnes oksennan. Siis sellaisia oikeaan urheiluun tarkoitettuja urheiluliivejä. Ei liene uusi konsepti?

Mars kaupoille. Ensimmäisessä liikkeessä oli lähinnä selinmakuuseen sopivia ripustuksia, niin hyvää tukea luvassa. Seuraavassa liikkeessä oli kyllä käyttämääni merkkiä mutta ainoastaan jotain uusia push-up hirvityksiä sellaisilla toppauksilla, jotka kestävät kuivua hikirääkin jälkeen ehkä kuukauden verran.

Ja miksi minä haluaisin tursottaa rintavarustuksen kaulaani, kun se hengittäminen on muutenkin vaivalloista puolen tunnin rytkyttämisen jälkeen? -vieno kysymys.

-Ai katos. Näitä ei oltukaan valmistajan mukaan tarkoitettu muuhun kuin golfiin tai pilatekseen. Ajatella.

Kolmannessa putiikissa oli jopa kivan värisiä ja tarkoitukseen sopivia kapistuksia, mutta ei tietenkään meikäläisen teepussikokoa. Jaaha.

No unohdetaan suuren kaupungin urheilupuljut ja suunnataan oman kylän pikkuputiikkiin. Siellä oli vielä sopivasti alennusmyynti päällä. Siellä tuntuu kyllä olevan alennusmyynti aina ja jatkuvasti. En todellakaan valita. Onnellisena sukelsin naisten persikan- ja vaaleanpunaiseen urheiluvaatenurkkaukseen, jossa oli hyllyriveittäin oikeata merkkiä ja vielä oikeata kokoa. Päätin kokeilla ennakkoluulottomasti myös sovelluksia, jotka etukäteen vaikuttivat ehkä hieman kyseenalaisilta.

Muutama sananen:

Ensinnäkin kannattaa mennä sovittamaan saaterin tiukkoja urheiluliivejä juuri sopivasti salinnahkeana ja hirveässä talvivaatelastissa. Jälkihiki saadaan pintaan muutamassa minuutissa. Samoin se tatti otsaan ja sitten niitä kuristuskappaleita vasta onkin hauska sovittaa, kun hiki valuu selkää pitkin ja makkarankuoreksi soveltuvat vaatekappaleet pistävät jumiin jo käsivarsien kohdalla…

Ensimmäinen kokelas. Mistähän sitä alkaisi. Kenen nerokas idea on pyöräyttää urheilukäyttöön liivit, joissa on vetoketju? Kyllä, vetoketju.

Urheiluliivien tulee olla hyvin napakat ja tiukat. Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että kangas on saakelin vastahakoista ja mahdollisimman vähän venyvää. Ainakin hyvin tehdyissä liiveissä, jotka on tarkoitettu esim. juoksukäyttöön. No yritäpä siinä pitää toisella kädellä paikoillaan liivien molempia liepeitä, jotka hangoittelevat vastaan minkä pystyvät ja samalla tapella vetoketjua kiinni toisella. Muutaman minuutin manaamisen jälkeen huomasin pienen hakasen, joka ilmeisesti oli asennettu ratkaisuksi juuri tähän ongelmaan. No sitä saakelin pientä hakasta sai sitten maanitella paikoilleen toiset pari minuuttia. Ja noin vartin irvistelyn ja äheltämisen jälkeen oli lopputulos tämä:

img_2648

Homma hanskassa. Vetoketju jäi jumittamaan siihen hakaseen…

Siihen oli varmaan syynsä miksi tämä malli oli aika roimassa alennuksessa. En saanut kirottua vetoketjua kiinni edes kahdella kädellä. Toisaalta tämän värkin kanssa tappelu käy ihan hyvästä alkulämmittelystä ja sykkeenkohotuksesta, puhumattakaan siitä verenpaineen nostatuksesta. En edes vaivautunut kokeilemaan ahtaassa sovituskopissa miltä tuntuisi tämän telaketjun kanssa päinmakuu, ei varmaan kivalle.

Kandidaatti numero kaksi. Malli oli jo lähellä, samoin napakkuus oikeata luokkaa. Kunnes päästiin kiinnitysvaiheeseen. Siis mikä insinööri näitä värkkejä oikein suunnittelee?!? Välillä meinaa mennä kotona aamun sekunnintarkka aikataulu läskiksi, kun jään jäpittämään kaksirivisen rintsikkahakakiinnityksen kanssa. No tässä mallissa niitä on vielä kaksi erillistä. Kuka neropatti oli siellä suunnittelupalaverissa sitä mieltä, että on tosi nerokas idea laittaa yhden hakakiinnityssysteemin sijaan kaksi? Ja se toinen vielä strategisesti ylemmäs juuri siihen kohtaan yläselkää, jonne ei yletä ylä- sivu- eikä alakautta.

img_2652

Nuo lerpattimet ovat siis kaksi lisähakasta, jonka kiinnittämiseen vaaditaan yksi mustekalalonkero.

 

Yleisesti olisi ihan mukava, jos urheiluliivien pukeminen ja varsinkin se riisuminen olisi edes jossain mahdollisimman yksinkertaista. Tiukkoina ja hien nahkeuttamina niitä on jo lähtökohtasesti rasittava repiä pukuhuoneessa pois päältä, ilman edellä nähtyjä lisähankaloittajia. Jos on vielä onnistunut reenaamaan käsivarret piippuun niin siitä saa aika mukavan performanssin, kun yrittää keplotella itsensä irti näistä inkvisitiolaiteista kahdella hartioista roikkuvalla pastamakkaralla.

Lopulta kainaloon tarttui se sama iänikuinen  malli, joita olen hikoillut puhki jo muutamat. Väri oli tällä kertaa vänkä, kiitos alennusmyyntien.

 

img_2660

 

Sitten pikakatsaus kevään urheiluvaatetrendeihin. Ärjy vaaleanpunainen ja persikkaliköörin oranssi ovat olleet valloillaan jo aika pitkään. Eli ikuisuuden. Koska jokainenhan meistä haluaa näyttää barbin ja vaahtokarkin risteykseltä salilla tai jumpassa jytkytessään. Myös erilaiset printit ovat hyvin edustettuina. Itse pidän väreistä ja rakastan printtejä. Normaalisti yhdistelen eri kuoseja sitä paljoa miettimättä: Kun raitoja, ruutuja ja viivoja yhdistelee tarpeeksi alkaa sekametelisoppa lopulta toimia.

Urheiluvaatteissa ehkä ei…

 

img_2658

Värikartta hallussa. Mutta onpas treenatun näköinen hanuri.

 

 

 

img_2655

Ei pysty, verkkokalvot palaa. Ja onpas treenamattoman näkönen hanuri.

 

Juup, näin. Nuo ensimmäiset persikkalikööritrikoot olisivat varmaan lähteneet alennettuina matkaan, jossei niissä olisi sama ongelma kuin 90% nykyään myytävistä reenitrikoista:

Minua ei todellakaan kiinnosta  maastavetoja röhkiessäni esitellä kalsareitani reenihousujen läpi.

 Jostain syystä nykyään naisten reenitrikoot ovat niin piukeita ja niin millin ohutta tavaraa, että niistä näkyy läpi, jos meinaa vähänkään tehdä kyykkyjä tai ylipäätänsä taivuttaa keskitorsoa yli 20 astetta. Ja kun puhun ohuesta niin tarkoita sellaista ohutta, että tunnistaa kalsareiden batman-logon ja värin, jolla se on painettu siihen hanurin kohdalle. Ja ei, en varmana mene urheilemaan kommandona. Tälläkin kertaa jäivät siis trikoot nuolemaan näppejään.

Ja tähän päättyykin keväinen raportti urheiluvaatteiden vinkeästä maailmasta. Mainittakoon, että psykedeelinen pantteripaita lähti juuri lanseeratun kevään kunniaksi kotia asti. Lienee keski-ikä lähestymässä, sillä olen huomannut viime aikoina viehättyväni eläinkuoseista jopa huolestuttavalla intensiteetillä. Grrr…

Tällä kertaa jäi käsittelemättä uudet reenikenkähapatukset, joissa kengänpohjiin on liimattu lähinnä sukkahousuksi kelpaavaa höttökangasta, joka ei tue mitään millään tavalla. Ja näillä sitten pitäisi pistellä menemään urheillen. Kiitos ei, sanoivat jalkani ja marssivat kaupasta ulos.

 

0

Tee-se-itse Savupirtti

Puulämmityskausi on nyt tässä kansan tasavallassa virallisesti  ohi ja voimme julistaa kevään alkaneeksi. Pallogrilli onkin jo pihalla kätevästi viime kesän jäljiltä, koska kukaan ei sitä saanut suojaan kärrättyä. Samoin savustuspönttö. Tällä hetkellä käyn kuntosalilla nostamassa tankoa jo ihan pelkästään siitä ilosta, että aion heittää erään luopion omakätisesti ikkunasta ulos.

Puhun siis tästä herrasta:

img_2633

Länsirannikon luopio. 

 

Ja ennen kuin alkaa se ooh ja aah retrovoihkinta niin kerrottakoon, että tämä yksilö on varsinainen nutipää ja on joutunut allekirjoittaneen monotuksen kohteeseen nyt jo muutaman kerran.

Kun toissa kesänä saimme tämän toverin kotimme pihaan naurettavlla 150€ hinnalla niin tiesimme, että ei ehkä ihan priimaa tule mutta mikäs siinä. Ei tässä mitään mersua haetakaan. Mutta että sillä ladalla pääsisi edes liikkeelle…

Sitä silloin viime kesänä laiteltiin ja rassattiin ja saatiin kolmen hengen voimalla puntattua rappuset ylös ja sisälle pirttiin. Alussa toveri hieman tuppasi savuttamaan sisään mutta oletin kyseessä olevan alkunikoittelua samaan tapaan kuin saunan Kota-padan kanssa, joka nykyään toimii oikein nätisti. Eli kunhan Herra Matti tottuisi uuteen asuinmiljööseensä ja uusiin lämmittäjiinsä alkaisi hormikin vetää.

No viime talven verran se taisikin toimia ihan siedettävästi. Tässä kohtaa hyvä muistaa vanha kansanviisastelu siitä ajasta ja kullasta ja mitä se toinen teki sille toiselle. Pikamuistilla kelattuna muistelisin sen ainoan viimetalvisen superkilipääkohtaukseni aiheutuneen juuri savuttavasta Matista. Tosin, jos Isännältä kysytään niin varmana muistaisi vastaavia lohikäärme/meduusa-kohtauksia ehkä neljä tusinaa. Mutta ei lähetä siihen nyt.

Noh, olihan se ihan ymmärrettävää, että niiden viime tammikuisten -30C juhlaviikkojen jäljiltä Matti-riepu oli hieman ylirasittunut ja seuraavaksi lämmityskaudeksi varmasti tarvittaisiin terveydenhuoltoa. Asia selvä.

Tänä syksynä sitten patistin Isännän hyvissä ajoin laastikaupoille ja itse juoksentelin romukaupat läpi etsimässä keraamista tiivistenarua töllättyäni opettavaisia youtube-videoita ja keskustelupalstoja aiheesta Porin Matin huolto. Haljenneet laastit korvattiin uusilla, tiivistenarua sullottiin jokaiseen mahdolliseen paikkaan ja muutaman viikon kuivumisen jälkeen aloitettiin varovainen lämmitys. No Marisija-Matti päätti luikeroida savunoroa ylhäältä kannen alta. Asia selvä. Laitetaan siis lisää tiivistettä kannen alle.

Seuraavaksi Määkijä-Matti päätti lykkiä savua luukun yläreunasta. Asia selvä. No sieltähän löytyi ihan kunnon rako, jonne laitettiin jälleen keraamista narua ja tiivistettiin aukko umpeen. Ja tässä vaiheessa olemme turvautuneet myös ikkunan avaamiseen, jotta ilma kiertäisi paremmin sekä paperitupon polttamista nuohousluukun reiässä. Jossain määrin tämä toimikin ja alun lakisääteisen savunorotuksen jälkeen Änkyrä-Matti tajusi alkaa lykkiä sitä savua sinne piippuun ja pirtti saatiin lämpimäksi ja savuttomaksi. Kysehän oli varmasti siitä, että muuri oli vielä kylmä ja kesti hetken, että ilma rupesi kiertämään oikeaan suuntaan. Eli olisi varmaankin hyvä, että polttaisi vaikka pesällisen joka toinen päivä, ettei muuri kylmene liikaa.

Noh. Sillä välin, kun allekirjoittanut porsasteli menemään Portugalissa, Isäntä ei tietenkään ollut lämmittänyt Mörö-Mattia kertaakaan. Ja tässä pääsemmekin sitten ehkä eeppisimpään lämmityskertaan ikinä, kun päätin ryhtyä toimeen etelän reissun jälkeen. Koska omaan sellaisen luonteenlaadun, että periksi ei anneta ja kiven läpi mennään pää edellä ja sormilla kaivaen, oli edessä historiallinen yhteenotto ihmisen ja tulipesän välillä. Lämmitys alkoi tietenkin savutuksella, vaikka ikkuna oli auki. Ja tällä kertaa savua tuli luukun sivusta ihan silmillä erotettavana savuvanana. Aikaisempina kertoina oli sentään savua joutunut etsimään taskulampun avulla. Sen sijaan, että olisin kuunnellut Isäntää, joka totesi reilun vartin jälkeen, että ehkä parempi antaa Porin Herran olla, kieltäydyin perääntymästä ja uhosin, että kohta syttyy kunnolla ja sitten Myrkky-Matti imaisisi pirtin puolelle tulleet savut takaisin kitusiinsa ja sisällä olisi mukavaa ja lämmintä.

Taikka sitten ei.

Jossain vaiheessa pieni savunoro muuttui ihan täyslaidalliseksi, kun Herra Hiiliveturi päätti ruveta köhimään kunnon savupilviä aivan joka ikisestä reiästä minkä omisti, kuin paraskin junanveturi. Tässä vaiheessa oli pirtissä ehkä se +2 astetta sillä ikkunan lisäksi piti avata ovi pihalle asti samalla kun piti kiivetä kiskomaan palohälyttimestä patterit irti. Ja tämä oli tietenkin punainen vaate allekirjoittaneelle, joka kieltäytyi enää perääntymästä lämmitysoperaatiosta, paitsi sillon kun piti mennä ulos köhimään silmät vetistäen. Sillä nythän sitä lämmintä kaminaa varsinkin tarvittaisiin. Pitäisi vain saada hormi vetämään. Siinä vaiheessa, kun löysin itseni istumasta jääkylmällä sängyllä takki päällä Isännän yrittäessä stoalaisesti huitoa sakeaa savua ovesta ulos postimyyntikuvastolla, myönsin vihdoin tappioni. Loppuilta meni kuumailmapuhaltimen kanssa noenkatkuisessa mökötystilassa.

Seuraavana aamuna oli jostain kumman syystä kurkku hieman kuiva ja verenpaine taisi nousta muutaman asteen, kun puin retkinuotiolta haisevia ulkotamineita päälleni. Tajusin vasta seuraavana iltana kytkeä ilmanpuhdistimen päälle, joka huusikin kurkku suorana ja kaikki haju/likaindikaattorit myrkynpunaisena koko illan. Julistan siis tässä yhden naisen diktatuurissa Porin Matin karkoitettaviksi ilman valitusoikeutta. Ja karkoitus pannaan täytäntöön heti, kun saan tarpeeksi papua käsivarteen ja ilmakaari ikkunan kautta on mahdollinen. (Tällä hetkellä pumppaan salilla n. 20kg tankoa, joten ihan näillä näppäimillä päästään asiaan.)

P.S. Ja ei, savupiipussa ei ole tukosta, se käytiin tarkistamassa seuraavana päivänä. Olin odottanut näkeväni vähintään harmaakurjen tai valkohäntäpeuran sulloneen itsensä piipusta sisään, mutta tyhjää täysi koko hormi.

 

0

Syötäisiinkö hieman haukea?

Joku saattoi jo nähdä esivalitusta aiheesta, kun sain päähäni valmistaa suussasulavan herkullista piparjuurihaukea.

Noh, kaupassahan se oli vielä nerokas idea. Kotiin päästyä ei. Siinä vaiheessa, kun nälkä jo mourusi sisuskaluissa havahduimme Isännän kanssa siihen, että illallisemme vaatisi perkaamista ja suomustamista. Kaupassa en tosiaan tajunnut pyytää sisälmyksien poistoa, joten jouduimme itse pistämään kädet kalaan. Ja pirttiähän ei siihen hommaan sotketa. Eli ulos mars. Ulkona oli jo varsin rapsakka pakkaskeli ja säkkipimeää, koska se pihavalaistus ei yhäkään toimi. Ja kyllä, olen jo kokeillut lampun vaihtoa. Ei toimi.

No ei tehdä asiasta ongelmaa. Taskulamppu kouraan ja ämpärillinen kalanpesuvettä kainaloon ja eikun pihalle. Kyseessähän on varsin pikainen toimitus, joten ei ole mitään syytä pukeutua pihavaatteisiin, eihän? No ei. Koska Isäntä on tämän talouden virallinen ryöhnäammattilainen sekä keittiömestari, lankesi perkaamisvastuu automaattisesti miehisiin kätösiin ja allekirjoittanut hoiti kirurgin assistentin virkaa eli piteli taskulamppua. Isännän ähkittyä hetken päätimme vaihtaa vastuualueita, sillä järvikalan sisältä löytyvä mönjä sai merikaloihin tottuneen Isännän nykimään turhan paljon perkauksen kanssa ja jäätävä lämpötila rohkaisi ripeään toimintaan. Suoritin sitten itse perkauksen lapsuuden teräväpiirtotarkkuudella muistiin tallentuneiden Isoisän perkaustuokioiden perusteella.

Älä riko sappea, ja mitä muita niitä nyt olikaan.

Noin vartin äheltämisen jälkeen oli kala vihdoin perattu ja suomustettu työryhmän toimesta taskulampun poukkoilevassa valossa. Ja ei, emme rikkoneet sappea.  Jos tässä vaiheessa ei ollut tarpeeksi kylmä tuulen puhaltaessa norjalaisneuleen lävitse, niin kalan lotraaminen jääkylmällä vedellä sai kyllä viimeisetkin ihokarvat jöpöttämään ja kädet kangistumaan tuskalliseen kotkankoura-asentoon.

Mutta kyllähän nyt piparjuurihauki on sen arvoista.

Seuraava kompastuskivi oli sitten kiloisen kalan mahduttaminen uuniin, joka näissä kenttäolosuhteissa on tilavuudeltaan keskikoisen mikroaaltouunin kokoinen. Pienen manailun ja mallaamisen jälkeen hauenpetjake saatiin väännettyä sen verran nätille rusetille, että pienen saksijohtoisen pyrstötrimmauksen jälkeen illallinen saatiin vihdoin uuniin.

Tässä vaiheessa saattoi sitten keskittyä suomustamisessa lentäneiden suomujen nyppimiseen lettikampauksen seasta sekä Isännälle karjumiseen, jottei talon jokainen kosketuspinta löyhkäisi kohta kalalle. Koska miksi pestä kädet, kun niillä voi lääppiä aivan kaikkea tielle tulevaa.

Siinä vaiheessa heräsi jo hienoinen epäilys kalaillallisen nerokkuudesta, kun seuraavaksi löysin itseni saunasta jynssäämästä jääkylmällä vedellä kalanpesuämpäriä ja -kauhaa, jotka olivat jostain syystä kalaliman peitossa. Vaikka mielestäni selkeästi ohjeistin, ettei niihin saa koskea sellaisella kädellä, joka on kalaa näpertänyt. Syyttävä porsas suuntaa saparonsa Isäntää kohti. Kyseessä on siis tämän talouden viimeinen sangallinen ämpäri, jota ei ole vaivihkaa raijattu pihalle ja pahoinpidelty raksatöissä. Tätä viimeistä sissiä vahdin kuin talitintti ihrapalloa, sillä sitä tulee käyttää niin peseytymiseen, pyykinpesuun kuin talousvesien kantamiseen. Enkä kaipaa näihin toimituksiin kala-aromia, kiitos. Kädet olivatkin jo melkein toipuneet aikaisemmasta jäävesikylvystä.

Niin ja mainitsinko jo, että Isäntä kerkesi jo jossain vaiheessa operaatiota toteamaan, että hänellä ei kyllä ole mitenkään kauhea nälkä. Rupesi ilmeisesti allekirjoittaneen silmänvalkuaiset pullistelemaan sen verran hälyyttävästi, että Isäntä päätti kadota nurkan taakse keittiösyvennykseen keittämään kalalle riisipetiä.

Piparjuurihauesta tuli ihan keskinkertainen. Kermainen piparjuurikastike oli erinomaista mutta kala hieman sitkoista. Liekö säikkynyt brutaalieja puhdistusmenetelmiä vai tulikivenkatkuista tunnelmaa, mene ja tiedä. Jotta ateria olisi ollut täydellinen menestys, päättyi iltä tyylikkäästi ylimääräiseen ohjelmanumeroon, jossa Hurtta oksensi syömänsä hauenruodon pirtin suurelle matolle.

 

img_1607

Illan solisti.

 

Siinä vaiheessa oli aika todeta, että tässä perheessä syödään muuten jatkossa kalapuikkoja.

 

 

 

 

0

Yrityksen määrä on vakio

Kun Isännän laittaa hoitamaan asioita niin asiasta kuin asiasta tulee, no ainakin mielenkiintoista. Tässä muutama päivä sitten passitin Isännän katsastamaan toisen autoistamme, sillä katsastusasema sulkee ovensa tietenkin juuri silloin, kun normaalit ihmiset pääsevät irti maallisista velvoitteistaan eli töistä. Itse en toiselta paikkakunnalta ehtisi ajoissa ja ylimääräisen vapaapäivän tärvääminen auton rassaamiseen ei todellakaan tule tapahtumaan tämän neitokaisen universumissa.

Olin jopa kerrankin etukäteen viisas sekä rahaa säästävä ja varasin katsastusajan etukäteen. Tämä viisastuminen tapahtui sen jälkeen, kun meinasin saada hepulin viime elokuisen katsastuksen yhteydessä katsastushinnan huidellessa yli 80€, kun se ennen oli himpun päälle 50€ tai jossain siellä main. Nykyään ns. normaalihinnalla katsastuksen saa vain, jos varaa etukäteen. Ja taas meidän karjalauman, anteeksi kansalaisten kulutuskäyttäytymistä ohjaillaan hintapolitiikan kautta.

No katsastusaika varattu viikon sorvaamisen jälkeen. Pitkällisen maanitteluprosessin jälkeen sain kuin sainkin tiristettyä Isännältä sopivan päivän katsastusta varten. Isäntä briiffattu sängystä käsin edellisenä iltana ennen nukkumaanmenoa: aika, paikka, oikea auto, siirrä työkalut oikeaan autoon, ota oikean auton avaimet. Jätä väärän auton avaimet, jotta eukkokin pääsee jonnekin, ennen katsastusta tankkaa auto ja täytä oikea takakumi, joka tyhjenee omia aikojaan.

Jokohan riittäisi tehtävän menestyksekkääseen suorittamiseen? No ei tietenkään.

Seuraavana päivänä olin saanut n. klo 15 aikaan kolme kriittistä puhelua, mutta sattuneesta syystä en ollut saavutettavissa. (Olin siis unessa. Eli tavallaan oma virhe.) Hieman myöhemmin saan selonteon Isännältä, joka oli tietenkin mennyt katsastukseen etuajassa, sillä miksi mennä silloin, kun on sovittu, kun voi mennä sillon milloin itseä huvittaa. Isäntä oli päässyt töistä aikaisemmin ja päättänyt yrittää katsastusta hieman aikaisemmin. No katsastusasemalla Isäntä oli vienyt jonkun autoon liittyvän lapun tiskille ja sieltä oli todettu, että ei tätä autoa voi vielä katsastaa. Isäntä oli kyllä yrittänyt parhaansa ja vängännyt aikansa ja todennut muutamaan kertaan, että vaimo oli varannut etukäteen ajan ja, että hänen vaimonsa ON AINA oikeassa.

Toistan: VAIMO ON AINA OIKEASSA.

Se on nyt sitten virallista.

Katsastuskonttorin mies oli kaivanut koneeltaan jonkun tiedon, jonka mukaan auton katsastusaika on vasta kesällä. Tätä sitten hetki kotona ihmeteltiin Isännän kanssa, itse kun olin netistä nähnyt, että kyseisen koslan katsastusaika päättyy tammikuussa. Ja ei kai sitä aikaa edes pysty varaamaan, jos se katsastusaika ei ole vielä alkanut? Siinä hetki pyöriteltiin päitä kunnes pyysin saada nähdä Isännän tiskille kiikuttaman lappusen. Ja juoni tihenee:

Näillä todennäköisyyskertoimilla pitäisi voittaa lotossa jo muutama täyspotti: Isäntä oli jostain uuden auton uumenista onnistunut kaivamaan toisen omistamamme auton vanhan katsastuslapun, jonka oli kiikuttanut tiskille. Tässä kohtaa herää muutama  vieno kysymys:

A) Ei sitten tullut mieleen tarkistaa sieltä koneelta MILLE AUTOLLE se katsastus oli varattu, varsinkin jos asiakas yrittää viimeiseen asti jankata, että autolle on ihan oikeasti varattu netissä aika kyseiselle päivälle.

Vertailun vuoksi: Kun puhelimitse sitten soitin peruuttaakseni varatun ajan, tiesi toimelias NAISvirkailija samantien mistä varauksesta oli kyse pelkän kellonajan perusteella. Ei tarvinnut rekisterinumeroa, ei nimeä. Sanonpahan vain.

B) Miten on mahdollista, että KAKSI aikuista miestä ei kykene ratkaisemaan tätä konfliktitilannetta. ”Mutta kun tietokone sanoo näin, ja tietokone ei ole koskaan väärässä.”

C) Olen katsellut Isännän seikkailuja jo 6+ vuotta. Ja koko tänä aikana, kun olemme tunteneet on seikailuissa vahvasti mukana seuranneen auton paperit aina sijainneet kuskin puoleisen aurinkolipan taskussa. AINA. Miten on mahdollista, että Isäntä saa yhtäkkiä päähänsä, että auton paperit sijaitsevat: lattialla/hanskalokerossa/takapenkillä tai missä tahansa muualla kuin siellä aurinkolipan taskussa? Ja nyt puhutaan henkilöstä, joka on ajanut yli 4000km Euroopan halki kyseisillä paperiasetuksilla ja joutunut esittelemään niitä papereita muutaman rajatarkastuksen verran.

? ? ?

Isännän puolustukseksi sanottakoon, että oli kyllä yrittänyt soittaa allekirjoittaneelle kolme kertaa kysyäkseen niiden papereiden sijainnista. Ja jos olisin silloin vastannut puhelimeen niin auto olisi tällä hetkellä, jossei katsastettu niin ainakin korjauslistalla varustettu.

Huokaus.

 

img_0350

Mr. Darcy kylvyssä. Ei liity aiheeseen yhtään mitenkään eikä millään tavalla.

 

Koska röhnötän tällä hetkellä sängyssä mukavasti sekä oman että lainakoiran puristuksissa, en pysty lavastamaan sopivaa artikkelikuvaa aiheeseen liittyen. Siispä kaivoin kätköistäni tämän otoksen Mr. Darcysta kylvyssä. Sillä kuten kaikki tietävät, Mr. Darcyn tuijottelu ei koskaan ole pahasta. Saattaapa jopa laskea verenpainetta. Tai sitten ei.

 

 

0

Viimeinen niitti

Nyt kun on tullut kaakatetua kaikesta muusta kuin itse tontin pääprojektista, on aika vilkaista mitä talonrangalle kuuluu. Päätimme tuossa varmaankin jo kuukausi sitten ottaa jonkin asteista rokulia rakentamisesta ainakin näin talvipakkasten ajaksi. Rapian 19 kuukauden yhtäjaksoisen rakentamisen tai ainakin sen yrityksen jälkeen totesimme, että ehkä olisi ihan hyvä pitää ihan virallista lomaa ja palata asiaan keväällä uudella tohinalla. Varsinkin, kun katon pellittäminen tai savupiipun muuraaminen pakkasilla ei kuulu suosikkiharrastuksiin. Lisäksi isäntä paahtaa tuhatta ja sataa ja melkein ympäri kellon urakkatyömaalla ja kotiin tullessa on viimeisetkin sukkamehut tiristetty siitä miehestä. Totesipa tuossa, että olisi aika vänkää, jos saisi pitää jopa kaksi päivää lomaa viikossa. Tosin nyt jo suunnittelee menevänsä töihin myös lauantaisin.

Mutta siihen taloon. Jotta pääsisi lomalle pitäisi vielä jaksaa puristaa viimeinen kuistin puolikas vesikatolle. Vesikaton nikkaroiminenhan alkoi jo elokuun puolella, mutta kaksi tehokasta rakennuspäivää viikossa ja jatkuvasti lyhenevä valoisa aika kummasti syövät tehotunteja.

Viime viikonloppuna päätettiin tarttua toimeen ja pienestä vesisateesta/märästä/pakkasesta huolimatta suuntasimme katolle. Lauantain työpanos jäi hieman lyhyeksi sillä isäntä kaikesta yöllisestä shakinvahtaamisesta väsyneenä nukkui rattoisasti kellon ympäri ja heräsi 11.50.  Tämä on kyllä aikamoinen saavutus mieheltä, joka normaalioloissa nukkuu n. 5-7 tuntia. Lauantain otos ei ollut mikään kaikista herkullisin, sillä yöllä satanut lumi oli sulamassa ja se tarkoitti sitä, että kädet kastuvat hanskoista huolimatta ensimmäisen 15 minuutin aikana ja jäätyvät kivuliaan kankeiksi ja muutenkin kaikki vaatteet vettyvät päivän aikana.

 

img_0765

Lauantaialoitus.

 

 

img_0774

Akkuvääntimestä loppui akku, onneksi lihas toimii aina.

 

 

IMG_0787.JPG

Ylhäällä muovinkaistale, joka oli osallisena sunnuntain spektaakkelissa.

 

Sunnuntai alkoi lupaavammin sillä pakkasta oli juuri ehkä -1. Ja ahneuksissamme tietenkin paahdoimme niin pitkälle kuin vain sietoraja kestää ja sitten siitä vielä yli. Naapureilla ja lähiseudun ulkoilijoilla on varmasti ollut todella leppoisaa sunnuntaikävelyllä, kun illan pimeydessä katonraakileen uumenista alkaa kuulua kovaäänistä kiroilua milloin espanjaksi, toisinaan suomeksi, välillä espanjaksi suomalaisella aksentilla ja  kun mikään ei riitä lopulta suomeksi espanjalaisella aksentilla. Muutenkin epäilen, että naapurit luulevat meidän tappelevan jatkuvasti rakennustyömaalla, sillä periespanjalaiseen tyyliin kailotamme menemään jatkuvasti aika reippailla desibeleillä ja äänenpainoilla, mikä pohjoiseen korvaan saattaa kuulostaa hieman agressiiviselta.

 

img_0819

Sunnuntai sujui varsin mukavalla tohinalla. Ainakin aluksi.

 

 

img_0824

Tässä vaiheessa alkaa henkilökohtainen tatti nousta allekirjoittaneella. Takana 5 tuntia hanurin palellutusta, sillä en löytänyt mistään raksatoppahousujani. Takaoikealla tuo jäätynyt kattomuovin kehveli.

 

Henkilökohtainen kalkkiviiva tuli sunnuntaina vastaan siinä vaiheessa, kun katolle raijaamani vedenkeitin päätti ottaa hatkat ja kolisteltuaan tiensä kuistin katolta mäjähti rakennustelineeseen ja kauniin ilmalennon saattelemana jatkoi alhaalla odottavaan sorakasaan. Sellainen 8 metrin pudotus kaikkinensa. Siinä sitä katselin sen menoa pihavalon tuikkeessa ja sanoin hiljaa mielessäni hyvästit kuumalle marjamehulle samalla, kun karjuin litanian tulikivenkatkuisia manauksia pimenevään iltaan. Vähän väsytti ja palellutti siinä vaiheessa. Tämän jälkeen oli vain oikein ja kunnollista, että marssin sadatuksia suoltaen mielenosoituksellisesti sisälle sorakasasta kaapattu vedenkeitin kainalossani.

Isäntä jäi keräilemään työkaluja keskenään.

 

img_0827

Koira sunnuntain rupeaman jälkeen. Kieltämättä kuvastaa hyvin myös omia tuntojani päivän jäljiltä.

 

Ja miksi katolla oli vedenkeitin? Kyseessä ei ollut suinkaan yritys tuoda romantiikkaa elämään särpimällä höyryävää katonrajassa maisemia ihaillen, vaan värkin kiikuttamista edelsi debatti isännän kanssa. Nimittäin. Harjan yli vapaana lepatellut aluskastemuovi oli tietenkin edellispäivän sulaneiden lumien jälkeen ottanut ja jäätynyt haitarimuodostelmaan harjan väärälle puolelle ja kiinni jo valmiiksi saatuun aluskatteeseen ja nyt se olisi saatava suoristettua.  Isäntä oli sitä mieltä, että paikalle olisi tuotava hiustenkuivain. Itse sanoin, että nopeammin tilanne ratkeaa kuumalla vedellä. Sillä sen tietää juuri niin tarkkaan mitä siitäkin tulee, kun sisätiloista ruvetaan kiikuttamaan elektroniikkaa rakennustyömaalle. Seuraavaksi varmasti saisin sanoa hyvästit sauvasekottimelle, jolla sotkettaisiin varmasti ainakin saumalaastit ja leivänpaahtimesta saa tietenkin hyvän lämmittimen nitojalle, joka pakkasilla tuppaa jäätymään jumiin. Näissä elinolosuhteissa hiustenkuivaaja ei ole mikään luksustuote vaan välttämätön hengissäselviämisväline. Omistan nimittäin metrin pituisen tukanreuhkan, jolla saa käden käänteessä vähintäänkin hinkuyskän, jollei sitä kuivaa samantien näillä sisälämpötiloilla. Myöskin kieltäydyn kategorisesti kuivaamasta hiuksiani hiustenkuivaajalla, joka on laastikokkareiden peitossa. Sillä on aivan sama mitä tällä työmaalla tehdään: Tavarat, jotka sinne sekaan joutuvat saavat jostain syystä aina päälleen laastikuorrutuksen. Ja syyttävä sarvikuono suuntaa sarvensa kohti Isäntää.

Eli ainoa ratkaisu oli vedenkeittimen kiikuttaminen katolle. Ja puolustukseksi sanon, että kaikki meni suunnitelmien mukaan, kunnes yritin ylisuurilla rukkasilla tarttua vedenkeittimen pikkuruiseen kahvaan. Kädet pakkasen kohmeistamina yritys oli aika onneton ja keitin päätti pistää menoksi.

 

img_0790

Loppuun vielä vänkä kuva sisätiloista.

 

Tosin propsit Tefalille. Olen varmaankin joskus viime vuosikymmenellä ostanut kyseisen vedenkeittimen käytettynä ja niin vain se vielä tuon ilmalentonsakin jälkeen porisee kuin mitään ei olisi tapahtunut.*

 

*Tästä mainoksesta ei ole maksettu bloginpitäjälle. Vaikka kyllä pitäisi.

 

0

Tärkeää asiaa suklaarasiasta.

Kun tämän vuosikymmenen alussa tuli heitettyä vesille oikea todella pitkä siima tajusin kyllä, että haaviin tarttui varsinainen palkintovonkale. Se, että myöhemmin tänne peräpohjolaan kiikuttamani tuulahdus etelän lämmöstä osoittautuisi näin täydelliseksi paketiksi oli kyllä yllätys. Puhun tietenkin Isännästä:

Olemme talviajan lisäksi päässeet korkkaamaan virallisesti myös joulusesongin, kun Isäntä kiikutti hetken mielijohteesta ja suomalaisen konvehtirasiatradition painolastista mitään tietämättä kotiin tämän joka kodissa silloin tällöin piipahtavan pahvirasian.

 

image

Näitä konvehteja olen elämäni aikana syönyt ainakin parinkymmenen rasiallisen verran.

 

Ja mikä isännästä nyt tekee tällä kertaa niin tavattoman täydellisen on se, että suosikkimauksi valikoitui näköjään se koko suvun rosvosektori eli ananskonvehti.

ANANASKONVEHTI?!

Riettaalta 80-luvulta alkaneella suklaakonvehtisyöpön urallani en ole vielä koskaan törmännyt henkilöön, jonka suosikkimaku on ananaskonvehti. Siellä ne kolme ruutukuvioista hylkiötä aina odottivat rasian nurkassa, kun pennut sukujuhlissa kinastelivat keskenään kuka ne joutuu syömään. Sillä pohjakerrokseenhan ei kosketa ennen kuin päällimmäinen on tyhjä.

No mikäpäs siinä, tämähän on jälleen kerran täydellinen työnjako Isännän ja allekirjoittaneen kesken. Tosin oma kisakuntoni on selkeästi rapistunut vuosien saatossa. Siinä missä aikaisemmin yhden kerroksen tuhoamiseen olisi mennyt korkeintaan vartti, tuli tällä kertaa totaalinen romahdus jo neljän konvehdin jälkeen. Joko niihin pieniin pirulaisiin lykätään nykyään enemmän sokeria, tai sitten oma konvehtikiintiöni on tullut aikaa sitten täyteen. Muutaman konvehdin jälkeen nimittäin seurasi useamman tunnin sokeripöhö, jolloin teki mieli syödä suolaa suoraan purkista ja vannoa, etten ikinä enää syö konvehteja.

Kunnes saapui seuraava päivä.

Follow my blog with Bloglovin