Obelix täällä terve

Isäntä hassun hauskana nimesi allekirjoittaneen viime viikolla Obelixiksi. No myönnetään, että lähinnä hiidenkivi puuttuu. Tosin siinä meni muutama päivä ennen kuin armon herra tuli tarkentaaksi, että liikanimi ei johdu siitä, että olisin niin valtava tai, että heiluisin ilman paitaa oranssit viikset väpättäen. Nimitys johtui kuulema siitä, miten positioin nykyään pyjaman housut strategisesti paikoilleen. No onhan ne melkeen tuossa kainaloissa. Itseäni ihmetyttää lähinnä, se miten nämä tavispyjamanhousut vieläkin mahtuvat päälle.

Mutta itse asiaan.

Nyt, kun on vihdoin päässyt oikealle mamerolomalle niin tietenkin sitä herää ihan omia aikojaan ennen kukon tai minkään muunkaan järjellisen eläimen laulua ihan omaksi ilokseen sen sijaan, että nukkuisi kiltisti edes kello kahdeksaan, kun vielä olisi siihen mahdolisuus. No mikäs sen parempi hetki sukeltaa hieman tämän raksahepulisyksyn antiin.

Tässä ollaan nimittäin siitä elokuusta lähtien painettu turbovaihteella melkein joka ikinen iltapäivä ja jokainen viikonloppu tuon talonkörilään kimpussa ja loppu kai häämöttää jossain, mutta kun on niin turkasen kiire niin ei edes ehdi sitä vilkuilemaan. Liian kiire rämpiä rakentamisen ihanassa itikkasuossa.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, että makuuhuoneen sain eilen tapetoitua valmiiksi. Halleluja. Yksi huone teknisesti valmis. Mitä nyt ikkunasyvennykset vielä vähän vaiheessa. Mutta ennustan, että karmien saumoista pursuava pellavanauha on seuraava suuri sisustustrendi ja eihän ole olemassa mitään mitä ei muutamalla verholla voisi pelastaa. Nyt seuraa raivokasta lattian moppaamista, kunhan saan sen mopin vielä ostettua sekä sängyn raijaamista ja verhojen asettelua. Ja juu listoja ei ole eikä tule kuin vasta ensi vuonna.

Kylpyhuone on melkein valmis. Saumasin suihkusyvennyksen muutama päivä sitten ja nyt odotetaan putkaria saapuvaksi asentamaan suihkun paikalleen ja tekemään painemittaukset. Lupasi yrittää tällä viikolla. No tämä päivä vielä armon aikaa, tuskin tullee töihin itsenäisyyspäivänä. Saumauksen ohessa tuli taas ihan konkreettisesti todettua, että ruhoni ei taida olla ihan samoissa kantimissa, kuin joskus muutama kuukausi sitten. Istuutuessani rehvakkaasti alas saumatakseni suihkukopperon alareunaa, löysin itseni samantien selältäni Isännän juostessa hätääntyneenä paikalle epämääräisen epäverbaalisen ääni-installaationi hälyttämänä. Ei ollut nimittäin ensimmäinen kerta, kun unohtuu tuo saamarin etutorson täyttävä megalomaaninen pallonivel, joka toimii aika vauhdikkaana vieterilinkona, jos yrittää itsensä liian pieneen kasaan runttaamista liian nopeasti. Siinä sitten hetki ihmeteltiin selällään sätkivää, kikattelevaa valasta, joka ei tietenkään omin avuin enään pääse edes ylös noin ahtaassa tilassa, koska rantapallo. Isäntä antoi pientä palautetta säikyttelystä samalla, kun yritti hilata satakiloista, hytkyvää raksa-assaria takaisin istuma-asentoon. Isäntähän on nykyään sellaisessa hälärimoodissa, että meikäläinen on jotenkin turausalttiimpi ja telomiskatastrofi odottaa jokaisen mahdollisen nurkan takana. En sitten viitsinyt kertoa, että kiipeilin toissa päivänä raksatelineillä vasaraa etsimässä. Saisi varmaan infarktin, reppana.

 

Valmiina hommiin. Tässä vaiheessa ollaan vielä fiksusti polvillaan.

 

Valmis. Saumaaminen on ihan kivaa hommaa, ainakin tämän kahden neliön verran, kunnes alkavat olkapäät herjaamaan.

 

Tapetointi sen sijaan sujuu varsin mukavasti. Tosin lattian rajassa tapettilisujen trimmaaminen tuottaa jälleen hieman haasteita, kun HITAASTI sivuttaisistuma-asentoon päästyäni sitä yrittää niitä jotenkin saada veisteltyä irti samalla, kun saa nieleskellä keuhkoja, pernaa ja muita sisäelimiä takaisin alas kitapurjeiden takaa. Koska jälleen rantapallo. Ja ei, en voi odottaa, että Isäntä pääsee kotiin ja hoitaisi nämäkin hommat.

 

Tapetoinnista pidän myös. Koukuttavaa hommaa. Vasemmalla näkyvä valkoinen seinä on tapetoitu makulatuuripaperilla, joka on ihan hyvää harjoitusta itse oikealle tapetoinnille. Nuo rullat kun on aika suolasen hintaisia, joten niiden kanssa ei viitsi kauheasti turata.

 

Tämä tapetti oli Isännän suosikki. Omasta mielestäni aluksi liian mälsä, mutta olikin tosi huippu. Tosin lattia on nyt aivan väärän värinen, joten se pitää maalata uusiksi. Sitten joskus kesällä.

 

Juokseva vesihän on jo, tosin sitäkin iloa kesti sitten muutaman tovin, koska jätevesipumppaamo ei näköjään vielä toimi ja säiliö alkaa raivopyykkäämisen jäljiltä olla aivan täysi. Syynä ilmeisesti se, että kyseinen värkki toimii jollain NASAN rakettimoottorilla, joka tarvitsee kolme kuudentoista ampeerin sulaketta ja tällä hetkellä sulakkeita on tasan yksi. No onneksi sähkäri saadaan pian paikalle. Sitten enää tarvitsee jännätä sitä, että onko yhteys runkoputkeen jumissa ja pitääkö paikalle tilata saaterin kallis putkienrassaja avaamaan tukosta. Koska mikäänhän ei voi toimia ensimmäisellä yrityksellä.

Makkarin tapetoinnin innoittamana sormeni syyhyävät tapetoida myös jäljelle jäävät kaksi muuta huonetta, mutta yritän nyt pitää näppini kurissa ja olla ahnehtimatta liikaa tekemistä, koska tässä nyt varmaan pitäisi kanssa pikkuhiljaa ruveta orientoitumaan lastenvaatteiden, imetysliivien ja nännivoiteiden mysteeriseen maailmaan. Brhhh… Koska parempi tehdä kaikki viime tinkaan. Lisäksi uhosin tekeväni itse torttutaikinat ym. jouluhössötykset tänä jouluna, joten jostain on nyt tingittävä. Ja ei kai se elämä nyt siihen yhteen basiliskin poikaseen lopu. Eihän. EIHÄN?

…

Kyselin tässä männä päivänä Isännältä, että jännittääkö synnytys. Totesi, että jännittää lähinnä allekirjoittaneen meininki. Hänellä on ilmeisesti kova luotto siihen, että revin siellä laatatkin seinästä vähintään karjumisen ja yleisen teutaroinnin voimalla. Ai minäkö. Lauhkea kuin lammas, itse eteerisyys. Noh, olen kyllä tässä pitkin syksyä varoitellut, että jokaisesta nasevasta, hassun hauskasta raskauskommentista tulee sitten takaisinmaksu synnytysosastolla korkojen kera. Että anna tulla vaan. Kiäh kiäh.

 

 

Apua, Isäntä on lomalla!

Kyllä, Isäntä on jäänyt lomalle, mikä tarkoittaa lähinnä sitä, kun katsoisi vierestä maantiekiitäjää, jolle on annettu liikaa kahvia. Tänä aikana herra on muurannut 14 metriä savupiippua, asentanut ilmanvaihtoputkia, rakentanut epilaattorista ja autoradiosta uudet raksapoppivehkeet puukoteloinnilla, hitsannut osia tiilinosturimekanismille, hakannut kuusipölleistä halkoja, uudelleenjärjestänyt halkosuojan allekirjoittaneen  sekasotkun jäljiltä, tehnyt teknisiä piirustuksia pylväsporakoneen rakennusta varten, vääntänyt omakätisesti tuoreraviolia ja jopa kerran suostunut käymään allekirjoittaneen kanssa elokuvissa.

Ja aikaa mennyt yksi viikko.

Itse elin siinä luulossa, että aikaa oli vierähtänyt 2-3 viikkoa ja tällä hetkellä olen lähinnä kiitollinen siitä, että koulu alkaa ensi viikolla, jotta pääsee hengähtämään leppoisien 8-16 päivien ääreen. Eipä siinä mitään, jos mies olisi kotona ympäri vuoden niin talo olisi varmaankin valmistunut jo kaksi vuotta sitten.

Mutta pitemmittä puheitta, siirtykäämme viikon tapahtumiin.

Saanko esitellä: uusi raksaradiomme. Koska vanha radio lukuisista korjausyrityksistä huolimatta sanoi sopimuksensa muoviosien kohdalta irti, oli Isäntä eräänä iltapäivänä askarrellut uuden audiolaitteen. Sinne meni myös allekirjoittaneen epilaattori, mutta kuulema sen saa vielä käyttöön. Olen skeptinen. Kiinnittäisin huomiota erityisesti innovatiiviseen puumuotoiluun, sekä vanhaan kulttuuriympäristöön tyylikkäästi sulautuviin kiinnitysheloihin. Ja taas poppi raikaa.

Raksalla pitää olla raksaradio. Mieluiten vielä itse tehty.

 

Tässä valmistuu ilmeisesti katolle vievä tiili/laastinosturi.

 

Siinäpä nuo. Jäämme odottamaan miten toimivat käytännössä.

 

Koska erinäisten ahtausongelmien vuoksi leivinuunia ja olohuoneen takkahormia ei saatu mahtumaan samaan nousuun, jouduttiin siirtymään kahden piipun ratkaisuun. No isäntähän muuraa.

 

Leivinuunin hormi ja takana ilmanvaihtoputki. 

 

Saatiin muuten rakennusvalvonnan kanssa sovittua painovoimaisesta ilmanvaihdosta. Tämä on ihan nerokasta ihan senkin vuoksi, että rahaa säästyy sen 7000€, kun koneellisesta IV-viidakosta luovutaan. Erävoitto helpommalle hengittämiselle.

 

Seuraavassa näyte sisätilavinssistä. Pääsivät meikäläisen kiipeliyvermeetkin käyttöön, kun pylpyrä (eli se mötikkä mikä sitä köyttä pyörittää) piti saada sulkurenkaalla kiinni kattotuolien väliin asennettuun rautakankeen.

 

Tällä systeemillä ne muinaiset egyptiläisetkin. Kuvassa menossa mukana myös Suur-Isäntä, joka saatiin lisävahvistukseksi muurausyksikköön.

 

Niin nättiä muuria. Tämä kuva taisi olla jo katolta käsin. 

 

Seuraavassa ammattimuurareiden tarkoin varjeltu ammattiniksi. Jos laasti on liian liisterimäistä tai jotain, laastiveteen ruikataan astianpesuainetta. Isännän mukaan nykyisessä laastissa on niin paljon mustaa hiekkaa, että sitä on hankala työstää, siksi tiskiainetta.

 

Se on nyt sitten virallisesti todistettu, että kyllä se Isäntäkin tietää tiskiaineen olemassaolosta.

 

Siinä ne nyt ovat, Herakleen pylväät. Ja eivät tietenkään ole mitenkään symmetrisesti tai linjassa. Mutta siitäkös vasta vänkä sisustuselementti tuleekin, sopii vanhaan taloon.

Siellä sojottaa jo yksi ilmanvaihtoputki. Piippuja odotellessa.

 

Siinä sitä hormia nyt on. On muuten hyvä kaiku.

 

Ja loppukevennys:

Onko mitään niin mukavaa, kuin yrittää kiikuttaa pihan periltä salaa pienen vasikan kokoinen postimyyntipaketti autoon ilman, että katolla heiluva isäntä saa siitä mitään vihiä. Asiaa ei auta, että joka ikinen sivu on vuorattu kissan kokoisella logolla, jonka jopa jokainen raksajalmari tunnistaa kilometrin päästä. Puolustukseksi sanottakoon, että ihan palautukseen olivat menossa. Isäntä vaan saa sellaisen hepulin jokaisesta potentiaalista tavaranlisäyksestä tähän täyteen sullottuun minihuusholliin, että olen todennut tiedon lisäävän tarpeettomasti tuskaa, joten miksi turhaan nostattaa verenpainetta. Vai mitä?

 

Hus hus, pois täältä!

 

 

 

 

Kun lanta lentää…

Perheessä, jossa käytännöllisesti katsoen ei riidellä koskaan, niitä kunnon ulostemyrskyjä syntyykin sitten aivan käsittämättömistä asioista. Kuten keittiön ovesta. Toki kaikennäköistä sarvien kalistelua, luimimista ja sihinää on aina silloin tällöin. Mutta mielestäni sellaisia känkkäränkkiä ei lasketa, jos niistä pääsee nukkumalla tai syömällä. Kummasti enemmän allekirjoittaneen heiniä.

Nyt puhutaan sellaisista legendaarisista vapaaotteluista, joissa chorizoleipä koristaa ilmalennon päätteeksi seinää, tai Isäntä päättää suutuspäissään nukkua yönsä parvekkeella riippukeinussa itikoitten syötävänä, kiäh kiäh. Vuosia vanha Chorizoleipä-insidentti on tässä perhepiirissä jo sen verran legendaarinen, että sille naureskellaan vähintään kerran vuodessa. Ja eipä muuten ollut meikäläisen tekosia.

Muutoin eletään ilman suurempia draamoja, kunnes kohdalle osuu jotain ensituntumalta harmitonta, josta hetkeä myöhemmin sonta lentää joka suuntaan.

Tämän vuoden ensimmäinen lantapropellipalkinto menee siis keittiön oviaukolle. Ja tämä kakkapallero lähti vyörymään täysin pystymetsästä eräänä pahaa aavistamattomana keskiviikkoiltana. Isäntä oli piirrellyt keittiön pohjapiirustusta ja koska viemäröintien sijainti piti saada selvitettyä, istuttiin pirtin pöytään tutkimaan keittiön toteutusta, jonka tekee haastavaksi neljä seinää, kaksi ikkunaa ja neljä oviaukkoa. Noin kymmenen minuuttia myöhemmin äänivalli saatin murrettua hirveän huitomisen saattelemana, koira luikki piiloon pöydän alle ja tämä piikkisika runttasi itsensä nojatuoliin ja istui siinä lopun iltaa naama solmussa isännän jupistessa pöydän ääressä.

Ja tästä yhtään viisastumatta seuraavana iltana päätettiin tilannetta lähestyä uudestaan. Samalla konseptilla. Edellisillan menestys tuoreessa muistissa osapuolet malttoivat käyttäytyä siivosti jopa sen verran, että liettä saatiin mallattua kahteen eri paikkaan, kunnes kuppi meni nurin ja lanta lipesi jälleen tuulettimeen. Tuoki päättyi jälleen käsittämättömään älämölöön ja siihen, että allekirjoittanut teki keittiön pohjasuunnitelmasta suurieleisesti sievän paperitollo-origamin, jonka Isäntä hetkeä myöhemmin yhtä näyttävästi suoristi takaisin pöydän reunaa vasten.

Tässä vaiheessa oli naamassa pitelemistä, sillä jostain syystä meikäläistä rupeaa aina naurattamaan kesken pahimman mesoamisen, siis ihan joka kerta. Varmaan myös siksi että aiheet, joista se ruskea erite tässä perheessä lentää ovat aina yhtä tulenarkoja. Kuten esimerkiksi tapaus laatikkopyörä, jonka hankkimisesta saatiin muistaakseni viimeksi vastaavanlainen kuonatrombi aikaiseksi. Siinä on jotain kertakaikkisen ratkiriemukasta joka ikinen kerta, kun kaksi aikuista kuopii ja pärskii tosissaan ja huitoo menemään niin teatraalisesti ja isoeleisesti, että vain kastanjetit puuttuvat.

¡Olé!

Huvinsa kullakin.

Ja tämänkertaisten performanssien liikkeelle paneva voima oli yksi keittiön oviaukoista, jonka Isäntä halusi heti sulkea ja minä en. Ainakaan suorilta käsin. Ensin pitää katsoa muita mahdollisia vaihtoehtoja eikä jumittua vain yhteen ainoaan. Parastahan tässäkin episodissa oli se, että olin jo jossain määrin sisäisesti myöntynyt siihen, että ovi joudutaan sulkemaan, jotta keittiöstä saataisiin tarpeeksi toimiva meille tämän perheen kulinaristipossuille.

 

Vasemmalla näkyvä sankari, tuo parisuhteiden vaarallinen karikko.

 

Mutta sitä myönnytystä ei öykkäröinnillä tästä sotanorsusta irti saada. Kynnyskysymykseksi muodostui nimittäin Isännän härkämäinen etukeno sekä äänensävy, joka oli sen kaksi hertsiä pielessä väärään suuntaan ja sai allekirjoittaneen näkemään punaista noin 0,6 sekunnissa. Myönnytyksiin ei siis todellakaan ruvettu vaan hanuri istutettiin tukevasti omaan poteroon ja kiista vietiin kansainväliselle tuomioistuimelle eli naapuripitäjässä majailevalle allekirjoittaneen luottosisustushulluystävälle, jonka pakeille tämä pieni piikkisika päätti lähteä seuraavana päivänä julistettuaan suureen ääneen, ettei keittiöstä enää neuvotella tällä kokoonpanolla.

Ulkoisen konsultoinnin lopputulemana ovi päätettiin sulkea, tosin niillä reunaehdoilla, että liesikompleksista liesikupuinee rakennetaan haluamani kaltainen (lue. mahtipontinen ja yliampuva) alttariviritelmä, jonka seinälaatat saan valita ilman mitään napinoita. Myös kylpyhuoneen sisustusratkaisuista tai laattavalinnoista evätään Isännältä valitusoikeus. Ei huonosti neuvoteltu, sanoisin.

Tosin sehän unohtuu tietenkin muutamassa viikossa ja sitten voi alkaa taas vänkääminen ja lannan viskely. Pitänee ostaa popkornia…

 

 

Verta, hikeä ja villapaita

Jos asioiden hoitaminen järjestelmällisesti ja järkevästi alkaa joskus tympimään niin suosittelen kokeilemaan seuraavaa urheiluhenkistä ajanvietettä.

Alkulämmittely alkaa siitä, että pyydetään muutamasta rakennusalan putiikista tarjouksia tiili- ja lautavuorelle. Säätämisen, muutoksien ja pienen lisäsäätämisen jälkeen hyväksytään vihdoin se tarjous. Tämä juuri hieman ennen kuin rakennuspuljun omistajasetä saa hermoromahduksen. Tämän jälkeen unohdetaan asia, sillä toimitus tulee 3-5 päivän päästä ja kyllähän ne ilmoittelevat hyvissä ajoin etukäteen mille päivälle kuorma on lähdössä ajoon.

Sitten tehdään kaikkia kotijuttuja kuten netissä notkumista ja silmänlumesiivoamista. Kunnes pirtin ovelta kuuluu paukutus. Kädet tiskivaahtoa täynnä avataan hölmistyneenä ovi tutulle valkohapsipartaiselle kuormakuskille ja todetaan spontaanisti.

-Nytkö jo?

Johon vastaus

-No onhan se kello jo melkein puolen päivän.

(Tosiaan olin odottanut rakennusliikkeestä jonkinlaisen kuittauksen, että tilaus vastaanotettu tai, että tilaus tullee sinä ja sinä päivänä mutta ei nyt juututa tähän.)

Jotta tästä adrenaliinitsunamista saataisiin mahdollisimman päräyttävä kokemus niin kännykkä kannattaa luonnollisesti jättää äänettömälle edellispäivän kirjastoreissun jäljiltä, jottei yksikään kuskisedän seitsemästä (7)  puhelusta vahingossakaan tule perille ja näin mahdollista minkäänlaista esivalmistelua. Tunkiessa raksalenkkareita jalkaansa voi kiittää hiljaisesti onneaan siitä, ettei sentään enää pyöri pyjama päällä, sekin nimittäin olisi voinut olla vaihtoehto, eihän kello ollut vielä edes kahtatoista.

Ja sitten päästäänkin tositoimiin. Ja aikaa kaksi minuuttia.

Aloitetaanpas vaikka siitä pallogrillistä, joka nököttää keskellä ajotietä. Jaa, ja sitten olikin näitä lautoja tässä poikittain, juu muutama hirrenpätkä. Yksi rautapata. Ai juu, sähköjohdot olisi varmaan ihan kiva saada pois tieltä. Niin joo, mihinköhän ne kaksi tonnin painoista laastisäkkiä pitäisi saada mahdutettua. Autot! Autot pois tieltä. Panda lähtee oikein nätisti. Joo ja se varaosa-auto, eiköhän se lähde liikkeelle vaikka yksi rengas makaakin vanteella. Ai kato, akku loppu, starttimoottori ei lähde käyntiin. Tässä adrenaliinituiskussa tulee jo hetken ajan mietittyä, että eikö sitä vain voisi työntää kyljestä ojaan.

Tuota, ei.

Tässä vaiheessa kirmataan takaisin mörskään ja äkkiä kännykkä käteen, jaaha akku lopussa. Tietenkin. Pikapuhelu Isännälle töihin ja sormet ristiin ettei akku lakoa. Jaa minne laastit, mihin laudat? Mitä autolle? No en varmana ehdi vaihtamaan akkua. Juujuu kompressorilla ilmaa takarenkaaseen. Juu soitellaan taas, pitää mennä.

Sitten kaivamaan kuormalavoja sementtisäkkien alle. Tässä vaiheessa tietenkin kengässä joku halvatun partateräkivi hiertää pottuvarvasta vasten, mutta ei ole aikaa tyhjentää kenkää. Kun säkkien aluslavat on saatu paikoilleen ja kuorma-autosetä yrittää ängetä ajokillaan paikalleen kaivautuneen varaosa-auton ohitse, voi vihdoin tyhjentää kengän. Aijaa, aha. Oli sitten niin terävä kivi että pottuvarvas vuotaa verta. Ja ei, vuoto ei lakkaa sillä, että sitä varvasta lääppii toiseen sääreen. Nopea tilannearvio yhdellä jalalla pomppien. Kyllä, tässä välissä ehtii juuri ja juuri sairastuvalle. Taas kirmataan mökkiin ja äkkiä jostain laastari.

Pottuvarvas paikattuna takaisin pihalle passiin. Jaa kuorma tulee kahdessa erässä, no huh. Aikaa siis panikoida lautavuoren sijoituspaikkaa, miettiä varaosa-auton heivaamista pusikkoon ja ehkä soittaa jälleen kerran maailman sekavin puhelu Isännälle, joka tietenkin arvostaa, koska mikään ei saa Isäntää niin hyvälle tuulelle kuin hosuminen ja hirveä kiire.

Olettekos koskaan yrittäneet hoputtaa karhua tai villisikaa? Skviiik.

Koska kuski ei suostu ajamaan pihaan saakka tiellä olevan naulakasan vuoksi, lautoja ei tietenkään tulla saamaan niitä varten aikaa sitten raivatulle paikalle, vaan ennen kakkoskuormaa pitää keksiä varasuunnitelma. No mutta onneksi tässä vaiheessa pitää murehtia vain kaksi tonnia laastia ja betonia paikoilleen sekä 1200kpl hormitiiliä. Ensimmäisenä puretaan kuitenkin savilaasti, jota on tilattu se 250kg. Ja koska taivas tietenkin näyttää siltä, että kohta repeää niin nämä laastisäkit pitää saada sateensuojaan ja vähän äkkiä, tai niillä ei tee kukaan enää yhtään mitään. Ja kuinka kauan kestää yhdeltä naishenkilöltä hilata kymmenen 25kg:n säkkiä rappuset ylös kuistille? No yllättävän vähän. Kyllä se adrenaliini on sitten kiva keksintö. Ja jälleen kerran pääsee kiroilemaan sitä, miksi Isäntä suuressa viisaudessaan on nakutellut raksarappusien alimman askelman niin julmetun korkealle, että joka kerta ponnistaessa tuntuu, että alaselkä räjähtää ja pakara sanoo sopimuksensa irti. Toisen säkin kohdalla se riivatun partateräkivi alkaa taas temppuilemaan kengässä, ja vielä aivan samassa paikkaa. Lähempi tarkastelu paljastaa, että kivenmurikan sijaan kyseessä olikin lenkkarin pohjaan kaivautunut vanha ruostunut rautanaulannysä, joka näköjään ilmoittaa läsnäolostaan vasta silloin, kun oman ruhoni painoon lisätään joko kuormalava tai laastisäkki. Koska tässä vaiheessahan ei ole mitään parempaa tekemistä kuin kiskoa nauloja lenkkitossusta. No onneksi sentään jäykkäkouristusrokotus on viime kesän jäljiltä voimassa.

Ja jos väitän, että kaikki edellämainittujen aktiviteettien aikana aikaa on kulunut ehkä 15-20 minuuttia niin saadaan aika hyvä käsitys siitä millä sykkeellä tämä pumppua ja mielenterveyttä koettelevä rykäys suoritettiin. Kokemuksen kruunasi se, että on vielä jostain syystä pukeutunut villapaitaan, jota ei voi riisua pois, koska alla on ylivenynyt ja juustoraastimen läpi käynyt kulahtanut toppi, joka ei todellakaan jätä yhtään mitään mielikuvituksen varaan. Hikoile siinä.

Loppupätkä kuorman vastaanotosta menikin sitten ihan mallikkaasti. Kuski katosi hakemaan toista osaa kuormasta ja hetken kuluttua myös isäntä kurvaisi pihaan. Todennäköisesti valmiina kohtaamaan logistisen katastrofin pihamaallaan. Sen verran hyvin olin kuitenkin plaseerannut tavaravuoren, että ainoastaan yksi betonisäkki sai siirtokehoituksen. Seuraavana ohjelmanumerona hirsien siirtoa lautakuorman tieltä, varaosa-auton kumintäyttöä, akun vaihtoa ja auton siirtoa, jotta kuormakuskilla olisi vähän helpompaa pihassa asiointi. Mutta tämähän sujui jo ihan ilman mitään normaalista poikkeavaa erikoissäätöä/verenvuodatusta ja siinähän nyt ei ole mitään mielenkiintoista.

Jostain syystä päivän päätteeksi hieman väsytti. Ajatella.

 

Siinä!

Terveisiä kesälomalta, tarkoitan työleiriltä

Tänä aamuna ymmärsin vihdoinkin miltä Isännästä mahtaa tuntua, kun allekirjoittanut alkaa suu vaahdossa selittämään jotain todella nerokasta sisustusideaa ennen kuin herra on saanut ensimmäisen aamukahvin heitettyä kitusiinsa. Mutta siitä lisää tuonnempana.

Viimeiset pari päivää on paahdettu menemään aamusta iltaan raksahommissa, sillä koska Suomen suvi on viime vuosina ollut yhtäläisyysmerkki monsuunisateille, ei aikaa parane hukata, jos aurinko paistaa. Lisäksi sovimme keväällä, että töiden sijaan meikäläinen on kesän kotona ja hommissa, jotta saadaan taloa vauhdilla eteenpäin. Siispä tienaamaan kotonaolopisteitä.

Perjantaipäivä meni yhden kaadetun kuusen kanssa ähkiessä. Sain kuin sainkin viime kesänä kaadetun neulasenripottelijan nyittyä pöheiköstä ihmisten ilmoille ja moottorisahan syötäväksi. Ja kaikki tämä ihan ite. Ei vissiin ole kevään kuntosalimurinat menneet hukkaan. Kyseinen kuusi siis kaadettiin viime kesänä, mutta lyhyen moottorisahan takia pirulainen ehti murtua tyvestä, ennen kuin kaato saatiin suoritettua loppuun ja sen sijaan, että arvon kuusi olisi kaatunut nätisti sille raivatulle makuupaikalle, se päätti ottaa ja heittäytyä viereiseen vesakkoon. Kiva.  Ja, koska aika on rajallista niin eipä ehditty sitä sieltä kaivaa enää viime vuoden puolella.

Homma oli oikein mukavaa siitäkin syystä, että talosta ei löytynyt enää minkään valtakunnan itikkakarkotetta ja siellä pöheikössähän niitä riitti ihan vain muutama. Vaihtoehtoina oli joko kuolla verenhukkaan tai sitten puolustautua vaatekappaleilla. Koska nahan raivohullu raapiminen ei kuulu lempiharrastuksiini niin mikäs sen mukavampaa kuin pistää nunnakaapuun verrattava vaatemäärä niskaan kesähelteellä ja siihen vähän sykkeen nostattavaa tukkien raahaamista päälle. Hien kyllä sai pintaan ja vaatteet likomäriksi alle viidessä minuutissa. Perjantain saldoon voi olla tyytyväinen silla kaiken vouhkaamisen jäljiltä moottorisahaa tuli huudatettua niin paljon, että siitä loppui bensa ja myös kirveestä lähti varsi. Ei ole kuin vasta kolmas kerta, kun sen olen saanut turattua. Edelliset kaksi menivät varresta poikki. Hyvä hyvä.

 

Nuita tuli pyöriteltyä ihan omakätisesti. Hyvältä tuntuu. Vielä kahdenkin päivän päästä.

Bensa loppu. Maatkoon siinä.

 

Perjantain tukkijumpan jälkeen lauantaina siirryttiin tiiliskivien kanteluun. Vuorossa siis palomuurin muurausta ja projektipäällikkö eli siis minä sai ylennyksen laastintekijäksi ja tiilen kantajaksi. Espanjalaisittain siis arvonimi peón (sotilas/raksa-assari) lisättäköön tittelistööni. Kun tiilet painavat sen 3,5kg ja niitä pitää raahata mäen päältä alas ja sitten takaisin taloon ylös ja kappalemäärä huitelee siinä 90 päällä niin äitiähän tässä tulee ikävä. Kun yhtälöön vielä lisätään isäntä, joka on auringonpaisteesta kuin sähköiskun saanut ja pienen rakennushepulin vallassa paahtoi menemään seinän kimpussa iltakymmeneen, niin tämä suomalainen työkaakki on aika vetelää pastaa kaikesta laastin ja tiilien kärräämisestä Isännän hoputtaessa vauhtia. Mainittakoon vielä, että Isäntä oli tyytyväinen, kun kerrankin pääsee muuraamaan näin kevyitä tiilenmurikoita. Aha.

Tänään on vuorossa palomuuri numero kaksi. Hjälp. Aamulla herätessä oli olo lähinnä sellainen, kuin joku olisi ajanut yön aikana katujyrällä muutaman kerran sängyn yli. Tai sitten painovoimakenttä oli juuri kyseisen pirtin nurkan kohdalla poikkeuksellisen voimakas, tuntui nimittäin siltä, että ruho oli uponnut tavallistakin syvemälle sängyn poimuihin. Loputtomasta pinnistelystä huolimatta oli lopulta luovutettava ruumiintoimintojen vaatiessa akuuttia toimintaa ja yritettävä salaa pinkaista mökin taakse huussiin. No pieleenhän meni, Isännän haukanaisteilla herra näköjään tietää tasan tarkkaan missä assari milloinkin menee ja sieltähän se pölähti mökin eteen juuri sillä hetkellä, kun yritin luikkia seinän vierustaa pitkin takaisin kohti nimeäni parkuvaa sänkyä.

Ja tässä päästäänkin sitten jo alussa mainitsemaani kahvikuppivertaukseen. Siinä sitten yritin kalsarisillani näyttää siltä kuin tajuaisin yhtään mitään mitä isäntä selittää leivinuunin ja savupiipun liitoksista ja olohuoneen palomuurista samalla, kun aivolohkoni ovat vielä koomaa vastaavaassa tilassa ja hanurini huojuu kapeilla lattiapalkeilla itikoitten syötävänä. Isäntähän oli jo herännyt kaksi tuntia aikaisemmin ja paukutellut menemään talon kimpussa yhtä energisenä kuin olisi ollut kuukauden lomalla.

Hjälp.

Ja tähän loppuukin tämänkertainen selontekoni, sillä sain neuvoteltua vain puoli tuntia vapautusta orjan assarin töistä sillä ehdolla, että myös aamuateriointi sekä mahdollinen huussissa käynti sisältyy puolituntiseen. Tiukkaa on kuri Fennohispaanisella työmaalla.

 

Näitten kimpussa tuli vietettyä toukokuu. Näillä lattavasoilla tämänkin aamun huojuin yrittäessäni tajuta jotain Isännän sepustuksista…

Tuleva kylpyhuone. Koira on käytävällä ja pää on tulevan seinän sisällä.

 

Näiden koolauksien päälle tuleekin sitten jo lattia. Jonakin vuonna.

Palomuuria ja piippua mallaamassa. Ei mikään ihan yksinkertainen palapeli mutta siitä tuonnenpana, kello käy ja assari on kohta myöhässä työmaalta.

Netin vahtaaminen vaihtui eilen tämän vahtaamiseen. On kyllä aivan yhtä koukuttavaa.

Tiilien roudausta ikkunan kautta. Kohta nousee palomuuri ja vauhdilla.

Ja sitten juokset kuin viimeistä päivää, kun materiaalit loppuvat rakennushullulta jatkuvasti kesken.

Laastissa on sellainen ikävä puoli, että painaa kuin kivi. Ajatella.

Tosin Isäntä saa sen näyttämään siltä, kuin vatkaisi kääretorttutaikinaa. Itse jos yritän samaa niin kyynernivel lähtee sijoiltaan.

Tässä vaiheessa kello on siinä puoli kymmenen ja assari vinkuu henkitoreissaan oven pielessä. Taisi jo siideristäkin korkki sihahtaa.

Nyt loppu se ininä. Ei tänne olla maisemia tultu katsomaan, mylly pitää vielä pestä. Huoh.

 

 

Toverit, olemme palanneet.

Kyllä, kevään varsin railakas ympäriviikkoinen työputki on selätetty ja virallinen raksavuosi numerolla 3 aloitettu. Sitten viime horinoitten jälkeen on tapahtunut muutamia asioita, tai no ei oikeastaan niin montaa asiaa. Sitä se aikuisten oikea työn teko teettää, syö kummasti sitä vapaa-aikaa.

Pihantäytteeksi saapui uusi perheenjäsen nimeltä Panda. Oranssi salama pääsi seuraamme siinä vaiheessa, kun karkkirahalla ostettu syyskosla osoitti hienoja leviämisen merkkejä. Ehkä huomattavin vihje tuli vastaanotettua siinä vaiheessa, kun syksyisessä renkaanvaihto-operaatiossa tunkkia laskiessa laskeutui autosta myös nätti keko helmapeltiä hienoksi silpuksi möyhentyneenä. Sitä siinä sitten tuijoteltiin pimenevässä marraskuun illassa. Taisi joku huokaista. Turha kai mainita, että katsastus ei mennyt ihan ykkösellä läpi. Hetki arvottiin, että ruvetaanko kosla korjamaan vai laitetaanko suosiolla varaosiksi. Kun sattumalta nettikaupasta löytyi pirteä ja oranssi Panda naurettavan halvalla ja poskettoman vähillä kilometreillä niin olihan se pakko viedä kotiin. Varsinkin, kun nimi oli vielä niin naseva.

 

Pullero-Panda

 

Tosin tarkoitushan oli ostaa hieman tilavampi vehje kuin aikasempi pikkuauto. Tämä pieni pullero tosin näyttäisi olevan vielä pienempi kuin aikaisempi menopeli. Että hyvä yritys. Mutta onhan se hienoa kun omistaa vihdoin koslan, joka lämpenee kuumemmksi kuin oma kotitölli. Ja se ei kuulkaas vielä ole paljon.

Kävimme korkkaamassa myös matkailun tulevan hittikohteen Prahan, jossa ruoka oli hyvää, olutta [yök] joutui juomaan myös allekirjoittanut ja tekniikkmuseo oli varsin vänkä. Turisteja oli taas yhtä hirveä lauma kuin taannoisella Rooman reissulla.

Rakastan torneja. Ja tarkkasilmäisimmät (lue. isäntä) saattavat huomata, että toinen torneista on kapeampi. 

 

Hotelli Elite sai myös täydet pisteet. Sijainti loistava keskustaan nähden, metro vieressä, hyvä aamiainen ja erityistpisteet naapurin pizzerialle josta saa alle 2€ pitsaviipaleita, joka yö aina klo 5 asti. Ainiin, ja nurkan takana Kuubalaisbaari, jossa henkilökunnalla mirrit kaulassa. 

Järkyttävän hyvä sokerirulla, Näitä myydään joka kadun kulmassa mutta tämä oli tajunnanräjäyttävän hyvä! Kuuma, sisältä sopivan taikinainen ja tuore. Ah. En vain yhtään muista mistä ostettiin. 

Ruoka oli hyvää, mainitavimpia puljuja V Zatisi ja U Modre Kachincky, joista jälkimmäisessä, suomalaisittain Sinisessä Ankassa tuli syötyä niin hyvää maksapateeta, että seurueelta meinasi päästä poru. Muutenkin kokemus oli yksi mieleen painuvimmista ravintolakäynneistä pitkään aikaan, sillä eksyimme paikalle suurinpiirtein vahingossa maanantaina vartti avaamisen jälkeen.

Sisällä odotti vanhan liiton tarjoilijasetä, joka katsoi varsin happamasti sisään hortoilevia turisteja, jotka varmaan näyttivät juuri siltä, että tilaavat alkupalakeiton puoliksi, jotta voivat laittaa turistilistaan ruksin suoritetusta tehtävästä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tilasimme maistelumenyyn toveriksi pullollisen punaviiniä alkoi myös sedän kulmakarvakurttu hieman suoristua. Vietimme miltei koko aterian ylhäisessä yksinäisyydessä sillä olimme koko puljun ainoat asiakkaat aina jälkiruoka-annokseen asti. Tuonne ei kannata mennä, jos kaipaa kevyttä pupellettavaa. Kaiken kaikkiaan loistava vahinkokäynti ja erityispisteet vanhan liiton tarjoilijalle, joka oli ihanan muodollinen ja virallinen sekä hyvin pukeutunut. Sainpas kyllä sen lopulta jopa naurahtamaan jollekin hassunhauskalle kommentilleni.

Ankkaravintola. Aivan mahtava. 

Muutoin elämä jatkuu aika tutuissa uomissa, kultaseppäharjoittelupaikka vaihtui toiseen ja infernaaliset aamuherätykset vaihtuneet vasta 7.30 aamuiksi. Mitä luksusta.  Viikonloput on tästä lähin tarkoitus viettää talonpystytyksessä, jota tietenkin pakoilen tälläkin hetkellä tärkeiden kirjoitustehtävien parissa. Lisäksi olen päättänyt hankkia itselleni renessanssikitaran ja hevosen. Niin ja varmaan perustaa tässä yrityksen. Ja ruveta ehkä myös kellosepäksi.

Kuistin vinolaudoitus saatu valmiiksi. Myös puutarha on kaunis.

 

 

Viimeinen katonpätkä työn alla. Jiirit ovat muuten rasittavia. En suosittele.

 

 

Houston, olemme naamakirjassa

Kyllä, on jälleen ollut aika ottaa tuo suunnaton askel ihmiskunnan teknologisessa edistyksessä. Olemme kehityksen terävimmässä kärjeessä vihdoin päättäneet käynnistää sivustoille omat Naamakirjasivut.

Tämä onkin ehkä nerokkain keksintö tämän vuoden aikana sillä kyseiselle sivulle päivittyvät sekä uusimmat artikkelilinkit että kamerataiteen historialliset merkkiteokset Instagramista. Kuinka nerokasta.

Ja tähän meni vain naurettavat kuusi tuntia.