Kylppäriä ja vastasynnyttäneen muistilista

Hei taasen kansalaiset. Tauko on ollut pitkä mutta tiimimme on työskennellyt taukoamatta tuottaakseen lisää tätä elintärkeää sisältöä rakentamisen ja synnytyksen ystäville. Koska kaikkiahan kiinnostaa synnytys. Aina.

Raksajoukkueeseemme saatiin siis vahvistusta vihdoin tammikuun puolella, vaikka sankarimme venytti vuokrasopimustaan hautomossa ihan tappiin asti ja laitoksellakin saatiin maanitella arvon señoritaa ulos parin päivän verran. Että se siitä ”kamala kiire, talo pitää saada valmiiksi ennen joulua, koska pentu räjähtää pihalle aatonaattona”-skenaariosta. Mentiin nimittäin hyvän pätkää tammikuun puolelle ja itse laitoksellakin saatiin viettää laatuaikaa melkein viikon verran. Kotitutumisen jälkeen postilaatikosta tipahtanut lasku siitä reissusta oli myös varsin vuolas. Kävi ihan hotelliyöpymisestä mutta ilman sitä baarikaappia. Toisaalta huonepalvelusta harvemmin saa kaupan päälle opiaatteja suoraan kankkuun, että molempi parempi. Koko kokemus sinänsä oli sen verran päräyttävä, että voisin ottaa uusinnan. Isäntä saattaa tosin olla eri mieltä. Jälkikäteen udellessani miltä homma oli näyttänyt H-hetkellä oli tuloksena vain jotain epämääräistä mutinaa jostain kuuluisasta tiepommituksesta jossain Lähi-Idässä, kunnes ääni vaimeni jonnekin kaukaisuuteen tyhjän katseen saattelemana. Sen jälkeen ei Isännästä ole saanut puserrettua halaistua sanaa tapahtuneesta ja voisin vannoa herran vieläkin värähtävän nähdessään marjakiisseliä jääkaapissa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Pennun omatessa äitinsä unenlahjat ja isänsä ruokahalun, on alku sujunut lähinnä nukkuessa kellon ympäri ja syödessä. Viime viikkoina on ollut havaittavissa pientä sosiaalista heräämistä ja Isäntä on jo vakuuttunut siitä, että tämä yksilö omaa muiden laatuominaisuuksien lisäksi myös äitinsä puheenlahjat ja aloittaa puhumisenkin varman kuuden kuukauden tietämillä. Seikka, jota varsinkin Isäntä odottaa yhtä innolla kuin takatalvea juhannuksena.

Raksa on yllättäen hiljentynyt varsin pienimuotoiseen näpertelyyn sitten syystalven steroidirakentamisen. Ottaen huomioon, että kesän raksakauden alkaessa talossa ei ollut välikattoa saati lattioita, puhumattakaan sähköasennuksista tai vesi- ja lämmitysvermeistä sekä muista kosmeettisista seikoista, oli projektipäällikkö varsin tyytyväinen koko loppuvuoden saldoon varsinkin siinä vaiheessa, kun loppui se ulkohuussissa ravaaminen ja tiskiveden keittäminen.

Jotta ei kuitenkaan työmoraali herpaantuisi, on työmaata jatkettu pienellä liekillä. Varsinkin siinä vaiheessa, kun allekirjoittanut aloitti MulOnTylsää-narinat Isännälle ja sain tämän vihdoin tasoittamaan kylpyhuoneen seinät, jotta allekirjoittanut pääsisi jälleen kerran toteuttamaan toteutuskelvottomia visioitaan.

Kuten olen ehkä jo muutamaan kertaan todennut, kylpyhuonetta on työstetty työnimellä marokkolainen spa. Tätä huonetta visioin heti ensimmäisenä ja sit olen mehustellut ihan vain muutaman vuoden jostakin syystä. Kummasti lämmittänyt mieltä niin synkkinä talven pimeinä aamuin/iltoina/päivinä, kun piti luikkia kohti ulkohuussia parhaimmillan -30 asteen pakkasilla. Näillä näkymin kyseessä on myös huone, joka tulee ensimmäisenä täysin valmiiksi tässä tönössä. Seuraamme tosin vedonlyöntitoimiston kertoimia, vielä on kirimahdollisuuksia.

 

Koska kyseessä on marokkolainen spa niin on vain oikein ja kunnollista, että lattialaatat tulevat Espanjasta

 

Laittia siis tuolla yläkulmassa. Vastaava laitevastaava tarkistamassa laattaleikkuria.

 

Seinälaatat Italiasta ja Portugalista

 

Suihkukomero. Vailla ovea ja suihkua. Ehkä talon suosikkipaikani tällä hetkellä. Eipä sillä, että sinne koskaan ehtisi pistäytymään.

 

Kalusteet Puolasta ja Iso-Britanniasta

 

Tuota vasemmanpuoleista bideeeetä voin suositella syvin rintaröhinöin vauvaperheille, erinomanen sinappihauteen pesuun. Toiminee myös myöhemmin miniammeena. Ellei saniteetti- ja hygieniavirasto saa vihiä aiheesta.

 

ja seinäsapluuna mallia Portugal.

 

Tässä siis seinäsapluunamaalausta. Suoraan hanurista. Suosittelen, jos haluat leikkiä hengelläsi ja parisuhteellasi.

 

Messinkiseksi kirsikaksi kakun päälle tulee vielä Damaskoksesta Suur-Emännän 70-luvulla pohjolan perukoille raahaama messinkikattolamppu, josta valoa tulee naurettavan vähän mutta tunnelmaltaan kruunaa tämän marokkolaisen span, joka koostuu siis asioista, jotka ovat peräisin kaikkiaalta muualta paitsi Marokosta.

 

Valmis seinä. Pidän. Erittäin.

 

Seinän kanssa siis pähkäilin muutaman kuukauden verran, notta tapettia vaiko maalia. Lopulta, noin 30 eri saaterin kalliin tapettinäytteen jälkeen päädyin tilaamaan nettikaupasta muovisapluunan. Tämän käyttö kävi kätevästi vaahtomuovitelalla maalia sapluunaan rullaillen, kunnes ei enää käynyt.

 

Ensimmäinen vedos puolivälissä, tämä meni vielä ihan nätisti melkein koko seinä.

 

Ensimmäisenä tietenkin kuivui sapluuna. Kiinni seinään. Ei siis kannata lähteä pikaisesti ruokkimaan jälkikasvua ENNEN kuin olet irroittanut juuri maalatun sapluunan. Lopputuloksena oli tietenkin kiroilua ja sadattelua sekä kipsilevystä irronnut maalikerros. Onneksi jäänee peilikaapin taakse piiloon, joten vielä ollaan kuivilla. Seuraavaksi tietenkin kuivui sitten se tela. Koska näissä hommissa kannattaa pitää viikon tauokoja ja olla pesemättä sitä telaa siinä välissä. Sitten kannattaa sillä puolikovalla telalla kuitenkin kokeilla, josko ihan vaan tuurilla menis hommat purkkiin. Ja sitten kun ei mene niin voi suurieleisesti ja suuriäänisesti möykätä Isännälle, koska kaikki kuitenkin on sen vika ja homma menee siihen, että Isäntä siivoaa projektipäällikön työnjälkiä, koska projektipäällikkö on jäähyllä. Jossei kohta ulkoruokinnassa. Sitten, kun on se sapluuna raavittu toista kertaa puhtaaksi maaleista* uusi telarulla tai kaksi hankittuna, voidaan aloittaa uudestaan se pohjamaalaus pieleen menneen saplunoinnin jäljiltä. Tätä sitten toistetaan tarvittava määrä. Tässä tapauksessa kolme.

*(Varaa aikaa sellainen 3-5 tuntia per puhdistuskerta mikäli et saa tuoreeltaan siivottua. Urpo.)

Kun vihdoin sapluunamaalaukset on suoritettu pitää paikalle maanitella työmaan pitkähermoisin edustaja eli Isäntä, jonka kontolle jää nurkkien käsin maalaus, sillä sapluunaahan ei saa millään ilveellä vängättyä tarpeeksi pätevästi nurkkiin. Ja tätä hommaahan väännetään yhä vielä tänäkin päivänä. Tosin on se isäntä kyllä saanut äherrettyä parit ovet samalla paikoilleen. Nämäkään eivät tietenkään menneet ykkösellä, koska modernit karmipuut ja vanhat ovet nyt eivät ihan puhu samaa kieltä. Saati ne saranat. Mutta siitä ehkä asiaa joskus toiste.

 

Oman elämänsä Michelangelo työn touhussa.

 

Sitten siihen alussa lupaamaani vastasynnyttäneen muistilistaan. Empiirinen tutkimustaitoksemme suosittaa seuraavia toimenpiteitä tai niiden tekemättä jättämisiä:

 

• Kun vastasyntyneen saa viedä kahden viikon kotikaranteenin jälkeen ulos, se ei tarkoita automaattisesti sitä, että sinä lapsen pihalle pakertaneena henkilönä olisit myös valmis täysimittaiselle ulkolenkille. Se on kuulkaas varsin eri vänkää havahtua tammikuisessa räntäsateessa, n. 1,5km päässä kotoa siihen tunteeseen, että kaikki sisuskalut tuntuvat pyrkivän pihalle sitä samaa reittiä kuin se pentukin. En suosittele.

 

• Älä päästä Isäntää valvomatta talkkipurkille. Ellet sitten erityisesti halua todistamaan näkyä, jossa jälkikasvusi näyttää lähinnä kokovartaloleivitetyltä sumopainijalta matkalla rasvakeitimeen. Tässä kyseisessä tapauksessa Isäntä oli kuulusteluissa väittänyt viattomasti talkinneensa uhrin kaulapoimua, kun purkkiin oli ilmaantunut tekninen häiriö. Viranomaiset takavarikoivat talkkipurkin määrittelemättömäksi ajaksi.

 

• Vaikka se otsatukka vaikuttaisi todella raflaavalta ja päheältä idealta naisten lehtiä plärätessä, niin ei ei ehkä kannata kyniä sitä juuri tähän hätään. Oikeassa elämässä se näyttää lähinnä siltä, että otsasta kasvaa kohti taivaita jokin jukkapalmun ja ananaksen mutaatio. Joka ikinen aamu. Ja kyllä, tällä formaatilla ollaan kurvattu myös neuvolan pihaan ja neuvolan tädin vastaanototlle. Koska miksi käyttää peilejä, kun niitä on talo väärällään.

 

• Kun seuraavan kerran hankit kissan niin hanki sellainen versio, joka ei mankuessaan kuulosta aivan samalta kuin se päiväuniaan nukkuva pallero. Säästää huomattavasti ravattuja kilometrejä pitkällä aikavälillä.

 

• Kun hankit seuraavan kerran pyykinpesukoneen, olisi parempi viedä sitä sen verran koeajelulle, että voit todeta ettei se kuulosta aivan siltä mankuvalta kissalta, joka kuulostaa ihan siltä päiväuniaan nukkuvalta pallerolta. Säästää jälleen kilometrejä ja eliminoi niitä turhia netflixpysäytyksiä joka viides minuutti.

 

• Kun löydät torista sen naurettavan halvan pianon, joka luuraa vielä kaiken lisäksi samalla kylänraitilla, muista ränkyttää sitä tarpeeksi kauan, jotta tulet todenneeksi, ettei se pianon tietty gis-kosketin painettaessa kuulosta vaimeasti juuri siltä samperin katilta, joka jälleen kerran kuulostaa siltä samalta pallerolta, joka yhä vieläkin nukkuu niitä päiväunia.

 

• Kun vihdoin alat tottua näihin joka ikiseen vempeleeseen jotka kuulostavat siltä halvatun katilta joka nyt ei osaa p#€%&le päättää viihtyäkö sisällä vai ulkona, muista, että jos et soita pianoa tai pese pyykkiä ja jos katti nukkuu kiltisti päiväuniaan Pennun turvaistuimessa niin se ujellus mikä kuuluu on se pieni pallero joka ei enää nuku niitä halvatun päiväuniaan.

 

Lista päättyy tällä kertaa nyt tähän. Sillä Pentu nukkuu vielä aamu/päiväuniaan ja jos jotain haluaa saada tehtyä niin paree pistää vauhtia rattaisiin. Palaamme siis asiaan.

 

Edit: 2.4.2020 Täydennetty muistilistaa.

Terra plana

(Onko mitään niin hienoa kuin herätä lauantai aamuna 5.30 siihen että s”#&€lin Katti ryystää Isännän pöydälle unohtuneita sosekeittoja hirveällä mekastuksella kitusiinsa. Erillisiä huoneita ja väliovia odotellessa.)

 

Maata näkäyvissä ja niin edespäin. Tiedättekö tunteen, kun neljän vuoden jälkeen voi vihdoin kävellä suoraa lattiaa pitkin huoneesta toiseen ilman, että joutuu huojumaan ja huitomaan pitkin viisi senttiä leveätä lattiavasaa pitkin? Tai vielä parempaa, kiipeillä metrin korkuista sokkelia ylös alas, jotta pääsee edes huoneesta toiseen. No se on nyt loppu! Meillä on nimittäin lattiat. Sellaiset oikein lankusta paukutetut toverit. Yksi tämän kesän kohokohdista on kyllä eittämättä ollut tasaisella ja yhtenäisellä lattialla valssaaminen. Tosin vanhasta muistista tulee sitä vieläkin käveltyä jotenkin sumopainijamaisesti, kun ei vissiin syvempään aivokuoreen ole vielä iskostunut se, että tältä lattialta ei tosiaan voi enää vahingossa survoa jalkaansa alapohjan tuulensuojalevyn lävitse vaikka kuinka yrittäisi.

Alkuperäinen suunnitelma oli paukuttaa alkuperäiset lattiat takaisin paikoilleen. Siis ne samat, jotka oli purettu kehikon mukana silloin joskus kymmenen vuotta sitten. No tähän tuli pienoinen muutos. Osa niistä lankuista oli niin erivänkiä ja eksoottisen mallisia ts. näyttivät lähinnä siltä, että ne on revitty jostain muinaisen merirosvolaivan kyljestä, että lopputulemana Isäntä olitaisiin jouduttu kärräämään naapuripitäjän hermoparantolaan, jos niistä olisi lattia pitänyt saada aikaiseksi. Se puhinan ja murinan määrä nimittäin uudenkin sahatavaran kanssa on sen verran värikästä katsottavaa, että tuosta olisi jo tullut ruumiita. Lattiainventaarion jälkeen lopputulemana todettiin, että keittiö ja kuisti saadaan askarreltua vanhoista lankuista ja lopputönö saa luvan tyytyä uusiin lattioihin, sillä tässä hautomohopussa ei mitään vanhoja lankkuja ruveta metsästämään.

Perusteellisen netin mylläämisen jälkeen maailmalle lähti nivaska tarjouspyyntöjä niin pitkin Suomenmaata kuin lätäkön taakse. Ja en tiedä mistä mustasta pörssistä virolaiset lankkunsa hakevat mutta lopulta kiikutimme säästöpossumme etelän naapuriin, sillä neliöhinta 33 x 145 kuusilankulle oli niin poskettoman halpa verrattuna suomalaisiin hintoihin, että rahteineen päivineen säästyi hommassa sen tonnin verran riihikuivaa. Ei huono tuntiliksa netissä pörräämisestä. Ja erikoismainintana tavarantoimituksen varsin mallikas vauhti: tarjouspyynnön laitoin muistaakseni viikonloppuna ja alkuviikon varsin pitkän ja rönsyilevän sähköpostipuljaamisen jälkeen tavara oli pihassa jo saman viikon perjantaina. Ei huono. Vertailuksi todettakoon, että siinä vaiheessa oltiin juuri ja juuri saatu täällä puolen lahtea ensimmäiset tarjoukset sähköpostiin.

Ja ihan hyvin se halvempikin lankku näyttää lattiavasojen päällä makoilevan, vaikka otettiin vielä sitä halvempaa kakkoslaatua. Ulkonäkö ei sinänsä meillä ollut niin tärkeä, sillä tarkoitus on joka tapauksessa maalata lattiat, joten oksaisuus tai muut pintasörsselssönit eivät olleet niin justiinsa. Siitähän tulee sitä luonnetta ja mitä näitä nyt oli. Olin kyllä alunperin haaveillut vahatusta tai suopakäsitellystä lattiasta mutta muutaman vuoden katsottuani tämän herrasväen kotikäyttäytymistä ja lattian käsittelyä, totesin, että tämän possulauman kanssa pääsee paljon leppoisamala verenpaineella ja vähemmällä rähisemisellä, jos annetaan asian olla ja lätkitään ihan kiltisti sitä maalia pintaan.

Nyt on siis melkein koko talossa lattia, ainoastan muutama neliö käytävää on vielä täytämättä, sekä kuisti johon laitetaan alkuperäiset lankut.

 

Isäntä käy dialogia vastahankaisten lattialankkujen kanssa…

 

Lisää villaa kansalle.

Nykyajan rakennusmääräysten ansiosta perinteistä hirsitaloa voisi varmaankin ruveta tituleeraamaan villataloksi, tilavuusmittojen puolesta sitä eristevillaa saa nimittäin tunkea puljuun huomattavasti enemmän kuin sielu sietäisi. Ulkoseinää saa lisäeristää 10cm, lattiaan sitä saa huruuttaa sen 40cm kerroksen ja kattoon vielä 50cm satsi. Varsinainen villapurilainen.

Edelliskesän savotasta poiketen tämä horisontaalinen puhaltaminen on huomattavasti mukavempaa puuhaa kuin tuulensuojalevyn alle sullominen. Ainakin siis Isännälle, joka vastasi letkun pitelystä allekirjoittaneen kakoessa puhalluskoneen ääressä. Ainoita pieniä hikkapaikkoja oli esim sellainen hetki, kun villanpuhalluskone sai jostain päähänsä ruveta puhaltamaan sitä harmaata moskaa putken sijasta suoraan ulos myllystä. Saatiin hetkellisesti nauttia villasuihkulähteestä, kun sitä tavaraa lensi kaaressa yhden säkillisen verran pitkin pihoja. Tästä tietenkin saatiin oikein vänkä keskustelu Isännän kanssa, sillä itse en ollut paikalla, kun mylly keksi haluavansa olla mikäkin Fontana di Trevi, josta tietenkin kehkeytyi hyvä väittely siitä, että miten Isäntä ei vaan osaa käyttää vehjettä, sillä allekirjoittaneella tietenkin laite pelaa tasaisesti kuin Lada pakkasella. Noh, soitto selluvillavälittäjälle ja uusi kone pihaan jo seuraavana aamuna, sen jälkeen kun yksi iltapäivä oltiin tapeltu koneen ja villakonfettisateen kanssa. Ilmesesti rakkine oli kuin olikin saanut itseensä toimintavian, olkoonkin että Isäntähän sen tietenkin oli siis rikkonut, en siis minä.

 

Uusi, toimivampi puhalluskone

 

Ennen sitä villan puhallusta piti yläpohja vuorata ilmansulkupaperilla ja lautarivistöllä:

 

Yläreunassa nähtävissä pahvikaistale.

 

Se olikin myös erivänkää hommaa sillä allekirjoittanut ei halunnut mitään muovimoskapaperia huusholliinsa ja pienenä vinkkinä, että kannattaa taas ottaa selvää. Ilmeisesti ne perinteisenäkin kaupattavat ilmansulkupahvit sisältävät muovia ihan huolella. Mikä sinänsä helpottaa asennustyötä, joka ei ole välttämättä ääliömpi asia, kuten ehkä edempänä selviää. Rautakaupassa sivuutettiin siis perinnesulkupaperit ja marssittiin suoraan remonttipahviosastolle. Ja taas sai taputella itseänsä selkään niska vääränä, sillä perus remppapaperihan maksaa kuudesosan siitä mitä viralliset ilmansulkupaperit. Ainakin siis rullassa, en ruvennut vertailemaan neliöhintoja. Isännän mukaan myös neliöhinnassa posketon ero.

Ja sitten kotiin niittaamaan papereita kattopalkkeihin. Ja siinä tohinassa saatiin ehkä jälleen kesän riemukkaimmat parisuhdedialogit käytyä. Ensinnäkin nykyään mikään ei ole niinkuin ennen, ei myöskään pahvi. Katon ja seinän kulmatiivistykset tehtiin liiteristä löytyneellä varmaankin 60-70 luvun kartongilla, joita oli käytetty tervapaperin välilehtinä. Aivan fantastista tavaraa, ei revennyt väännellessä ja kesti hyvin niittaamisen ja muutenkin tietenkin aivan täydellistä tavaraa. No tämä uuden sukupolven kartonki on tietenkin höttöistä kuin edellisvuoden saunavihta. Muutaman energisen sanavaihdon jälkeen löydettiin kaikkia osapuolia tyydyttävä asennusmetodi, joka minimoi kartongin repeilyt ja parisuhdekarikoinnit. Tarvitaan siis rakennusteline, johon mahtuu kaksi henkeä kerrallaan, KUNNON nitoja ja assari, joka kannattelee rullaa Isännän laittaessa aina aivan liikaa niittejä paperiin. Ja tästä tulee tietenkin muistuttaa joka ikisen palkin kohdalla, jotta saadaan Isäntä oikein mukavalle tuulelle. Jostain syystä tämä työvaihe on ollut erityisen intohimon tuulia nostattava projekti, muutaman kerran on herrasväki lähtenyt työmaalta varsin teatraalisissa merkeissä eri suuntiin nenä solmussa. Tosin tähän on saattanut vaikuttaa myös eräät muuttuvat tekijät, joista lisää toiste.

Mutta takaisin asiaan. Nyt astuu kuvaan ilmansulkupaperin muoviverkoitukset yms. Helpottaa huomattavasti asennusta, sillä voisin kuvitella, että muoviverkko estää paperin holtittomat repeilyt ja reikiintymiset. Noh, mutta koska mitään nyt ei kannata tehdä helpomman kautta niin näillä mennään.

 

MIltei valmis rimoitus. Oranssinruskea paperi oli taivaallista vanhaa kartonkia, katossa käpristelevä ääliöpaperi modernia remonttimoskaa.

 

Toki sen minkä säästää halvemmassa paperissa, joutuu osittain korvaamaan tiheämmässä laudoituksessa, yleensä riittää 40-60cm välinen etäisyys mutta, koska höttöpaperi niin päätettiin laittaa 20cm välein laudoitus. Täytyy sanoa, että ihan hieman jännitti puhaltaa villat yläpohjaan, kun saatoin jo sieluni silmin nähdä kuinka paperit repeilevät lautojen välistä ja sitten saataisiin purkaa koko sadan neliön torttu ja aloittaa alusta. Ovat kyllä vieläkin kestäneet esimerkillisesti.

Loppusanoina en voi liikaa tähdentään HYVÄN NIITTIVEHKEEN tärkeyttä. Tähän projektiin niitä meni kolme. Kyllä, kolme. Ensimmäinen nitoja oli tehnyt jo hyvää työtä muutamana aikaisempana kesänä pellavariveen ja ties minkä virallisena kiinnittäjänä. Tässä projektissa Isäntä pääsi manaamaan ja kiukuttelemaan ihan huolella sillä niittisankari joko sylki niittejä kolmen kappaleen sarjamöhkäleena tai sitten ei suostunut niitä suoltamaan yhtäkään. Noin viikon nalkuttamisen jälkeen Isäntä vihdoin uskoi, että ehkä ne niitit, jotka hän oli ostanut marketista mututuntumalla, eivät ehkä olleetkaan oikean kokoiset sillä vastaavaa ongelmaa ei kyllä ollut viime kesänä. Suuressa yhteisymmärryksessä kurvattiin paikallisen halparautakaupan pihaan, vetäistiin ilmaislauantaigrillimakkarat pihalla ja sukellettiin nitojan kanssa niittiosastolle. Ja kuinka ollakaan osoittautui, että niitit olivat kuin olivatkin olleet himpun liian pienet arvon niittivehkeeseen. Uusien uljaampien niittien kanssa sitten kassan kautta äkkiä kotiin ja hommiin. Seuraavana päivänä, kun projektia piti taas jatkaa tultiin siinä sitten huomanneksi, että makkaraövereissä ja niittihurmoksessa oli itse niittivehje sitten ilmesesti unohtunut markettiin. Eli nyt oli sitten oikeita niittejä mutta ei sitä nitojaa. Sen sijaan, että sitä oltaisiin sieltä marketista ruvettu etsimään, todettiin että ostetaan uusi. Olihan se jo muutenkin miltei hajoamispisteessä. Isäntä oli sitten mennyt ihan  oikeaan rautakauppaan ja ostanut sieltä mielestään ensiluokkaisen nitojan. No tämä nitoja toimi ehkä sen puoli päivää kunnes lakkasi kokonaan toimimasta. Ja taas ostoksille. Tällä kertaa mentiin sekatavaramarkettiin, josta ostettiin ihan Rapid-merkkinen sinkiläpistooli, se vihreä. Se on sitten toiminut kuin junan vessa. Vahva suositus. Ja loppu se isännänkin huuto ja mekastus. Ainakin tämän aiheen tiimoilta.

 

Siinä kunnon tussari!

 

 

Kun lanta lentää…

Perheessä, jossa käytännöllisesti katsoen ei riidellä koskaan, niitä kunnon ulostemyrskyjä syntyykin sitten aivan käsittämättömistä asioista. Kuten keittiön ovesta. Toki kaikennäköistä sarvien kalistelua, luimimista ja sihinää on aina silloin tällöin. Mutta mielestäni sellaisia känkkäränkkiä ei lasketa, jos niistä pääsee nukkumalla tai syömällä. Kummasti enemmän allekirjoittaneen heiniä.

Nyt puhutaan sellaisista legendaarisista vapaaotteluista, joissa chorizoleipä koristaa ilmalennon päätteeksi seinää, tai Isäntä päättää suutuspäissään nukkua yönsä parvekkeella riippukeinussa itikoitten syötävänä, kiäh kiäh. Vuosia vanha Chorizoleipä-insidentti on tässä perhepiirissä jo sen verran legendaarinen, että sille naureskellaan vähintään kerran vuodessa. Ja eipä muuten ollut meikäläisen tekosia.

Muutoin eletään ilman suurempia draamoja, kunnes kohdalle osuu jotain ensituntumalta harmitonta, josta hetkeä myöhemmin sonta lentää joka suuntaan.

Tämän vuoden ensimmäinen lantapropellipalkinto menee siis keittiön oviaukolle. Ja tämä kakkapallero lähti vyörymään täysin pystymetsästä eräänä pahaa aavistamattomana keskiviikkoiltana. Isäntä oli piirrellyt keittiön pohjapiirustusta ja koska viemäröintien sijainti piti saada selvitettyä, istuttiin pirtin pöytään tutkimaan keittiön toteutusta, jonka tekee haastavaksi neljä seinää, kaksi ikkunaa ja neljä oviaukkoa. Noin kymmenen minuuttia myöhemmin äänivalli saatin murrettua hirveän huitomisen saattelemana, koira luikki piiloon pöydän alle ja tämä piikkisika runttasi itsensä nojatuoliin ja istui siinä lopun iltaa naama solmussa isännän jupistessa pöydän ääressä.

Ja tästä yhtään viisastumatta seuraavana iltana päätettiin tilannetta lähestyä uudestaan. Samalla konseptilla. Edellisillan menestys tuoreessa muistissa osapuolet malttoivat käyttäytyä siivosti jopa sen verran, että liettä saatiin mallattua kahteen eri paikkaan, kunnes kuppi meni nurin ja lanta lipesi jälleen tuulettimeen. Tuoki päättyi jälleen käsittämättömään älämölöön ja siihen, että allekirjoittanut teki keittiön pohjasuunnitelmasta suurieleisesti sievän paperitollo-origamin, jonka Isäntä hetkeä myöhemmin yhtä näyttävästi suoristi takaisin pöydän reunaa vasten.

Tässä vaiheessa oli naamassa pitelemistä, sillä jostain syystä meikäläistä rupeaa aina naurattamaan kesken pahimman mesoamisen, siis ihan joka kerta. Varmaan myös siksi että aiheet, joista se ruskea erite tässä perheessä lentää ovat aina yhtä tulenarkoja. Kuten esimerkiksi tapaus laatikkopyörä, jonka hankkimisesta saatiin muistaakseni viimeksi vastaavanlainen kuonatrombi aikaiseksi. Siinä on jotain kertakaikkisen ratkiriemukasta joka ikinen kerta, kun kaksi aikuista kuopii ja pärskii tosissaan ja huitoo menemään niin teatraalisesti ja isoeleisesti, että vain kastanjetit puuttuvat.

¡Olé!

Huvinsa kullakin.

Ja tämänkertaisten performanssien liikkeelle paneva voima oli yksi keittiön oviaukoista, jonka Isäntä halusi heti sulkea ja minä en. Ainakaan suorilta käsin. Ensin pitää katsoa muita mahdollisia vaihtoehtoja eikä jumittua vain yhteen ainoaan. Parastahan tässäkin episodissa oli se, että olin jo jossain määrin sisäisesti myöntynyt siihen, että ovi joudutaan sulkemaan, jotta keittiöstä saataisiin tarpeeksi toimiva meille tämän perheen kulinaristipossuille.

 

Vasemmalla näkyvä sankari, tuo parisuhteiden vaarallinen karikko.

 

Mutta sitä myönnytystä ei öykkäröinnillä tästä sotanorsusta irti saada. Kynnyskysymykseksi muodostui nimittäin Isännän härkämäinen etukeno sekä äänensävy, joka oli sen kaksi hertsiä pielessä väärään suuntaan ja sai allekirjoittaneen näkemään punaista noin 0,6 sekunnissa. Myönnytyksiin ei siis todellakaan ruvettu vaan hanuri istutettiin tukevasti omaan poteroon ja kiista vietiin kansainväliselle tuomioistuimelle eli naapuripitäjässä majailevalle allekirjoittaneen luottosisustushulluystävälle, jonka pakeille tämä pieni piikkisika päätti lähteä seuraavana päivänä julistettuaan suureen ääneen, ettei keittiöstä enää neuvotella tällä kokoonpanolla.

Ulkoisen konsultoinnin lopputulemana ovi päätettiin sulkea, tosin niillä reunaehdoilla, että liesikompleksista liesikupuinee rakennetaan haluamani kaltainen (lue. mahtipontinen ja yliampuva) alttariviritelmä, jonka seinälaatat saan valita ilman mitään napinoita. Myös kylpyhuoneen sisustusratkaisuista tai laattavalinnoista evätään Isännältä valitusoikeus. Ei huonosti neuvoteltu, sanoisin.

Tosin sehän unohtuu tietenkin muutamassa viikossa ja sitten voi alkaa taas vänkääminen ja lannan viskely. Pitänee ostaa popkornia…

 

 

Verta, hikeä ja villapaita

Jos asioiden hoitaminen järjestelmällisesti ja järkevästi alkaa joskus tympimään niin suosittelen kokeilemaan seuraavaa urheiluhenkistä ajanvietettä.

Alkulämmittely alkaa siitä, että pyydetään muutamasta rakennusalan putiikista tarjouksia tiili- ja lautavuorelle. Säätämisen, muutoksien ja pienen lisäsäätämisen jälkeen hyväksytään vihdoin se tarjous. Tämä juuri hieman ennen kuin rakennuspuljun omistajasetä saa hermoromahduksen. Tämän jälkeen unohdetaan asia, sillä toimitus tulee 3-5 päivän päästä ja kyllähän ne ilmoittelevat hyvissä ajoin etukäteen mille päivälle kuorma on lähdössä ajoon.

Sitten tehdään kaikkia kotijuttuja kuten netissä notkumista ja silmänlumesiivoamista. Kunnes pirtin ovelta kuuluu paukutus. Kädet tiskivaahtoa täynnä avataan hölmistyneenä ovi tutulle valkohapsipartaiselle kuormakuskille ja todetaan spontaanisti.

-Nytkö jo?

Johon vastaus

-No onhan se kello jo melkein puolen päivän.

(Tosiaan olin odottanut rakennusliikkeestä jonkinlaisen kuittauksen, että tilaus vastaanotettu tai, että tilaus tullee sinä ja sinä päivänä mutta ei nyt juututa tähän.)

Jotta tästä adrenaliinitsunamista saataisiin mahdollisimman päräyttävä kokemus niin kännykkä kannattaa luonnollisesti jättää äänettömälle edellispäivän kirjastoreissun jäljiltä, jottei yksikään kuskisedän seitsemästä (7)  puhelusta vahingossakaan tule perille ja näin mahdollista minkäänlaista esivalmistelua. Tunkiessa raksalenkkareita jalkaansa voi kiittää hiljaisesti onneaan siitä, ettei sentään enää pyöri pyjama päällä, sekin nimittäin olisi voinut olla vaihtoehto, eihän kello ollut vielä edes kahtatoista.

Ja sitten päästäänkin tositoimiin. Ja aikaa kaksi minuuttia.

Aloitetaanpas vaikka siitä pallogrillistä, joka nököttää keskellä ajotietä. Jaa, ja sitten olikin näitä lautoja tässä poikittain, juu muutama hirrenpätkä. Yksi rautapata. Ai juu, sähköjohdot olisi varmaan ihan kiva saada pois tieltä. Niin joo, mihinköhän ne kaksi tonnin painoista laastisäkkiä pitäisi saada mahdutettua. Autot! Autot pois tieltä. Panda lähtee oikein nätisti. Joo ja se varaosa-auto, eiköhän se lähde liikkeelle vaikka yksi rengas makaakin vanteella. Ai kato, akku loppu, starttimoottori ei lähde käyntiin. Tässä adrenaliinituiskussa tulee jo hetken ajan mietittyä, että eikö sitä vain voisi työntää kyljestä ojaan.

Tuota, ei.

Tässä vaiheessa kirmataan takaisin mörskään ja äkkiä kännykkä käteen, jaaha akku lopussa. Tietenkin. Pikapuhelu Isännälle töihin ja sormet ristiin ettei akku lakoa. Jaa minne laastit, mihin laudat? Mitä autolle? No en varmana ehdi vaihtamaan akkua. Juujuu kompressorilla ilmaa takarenkaaseen. Juu soitellaan taas, pitää mennä.

Sitten kaivamaan kuormalavoja sementtisäkkien alle. Tässä vaiheessa tietenkin kengässä joku halvatun partateräkivi hiertää pottuvarvasta vasten, mutta ei ole aikaa tyhjentää kenkää. Kun säkkien aluslavat on saatu paikoilleen ja kuorma-autosetä yrittää ängetä ajokillaan paikalleen kaivautuneen varaosa-auton ohitse, voi vihdoin tyhjentää kengän. Aijaa, aha. Oli sitten niin terävä kivi että pottuvarvas vuotaa verta. Ja ei, vuoto ei lakkaa sillä, että sitä varvasta lääppii toiseen sääreen. Nopea tilannearvio yhdellä jalalla pomppien. Kyllä, tässä välissä ehtii juuri ja juuri sairastuvalle. Taas kirmataan mökkiin ja äkkiä jostain laastari.

Pottuvarvas paikattuna takaisin pihalle passiin. Jaa kuorma tulee kahdessa erässä, no huh. Aikaa siis panikoida lautavuoren sijoituspaikkaa, miettiä varaosa-auton heivaamista pusikkoon ja ehkä soittaa jälleen kerran maailman sekavin puhelu Isännälle, joka tietenkin arvostaa, koska mikään ei saa Isäntää niin hyvälle tuulelle kuin hosuminen ja hirveä kiire.

Olettekos koskaan yrittäneet hoputtaa karhua tai villisikaa? Skviiik.

Koska kuski ei suostu ajamaan pihaan saakka tiellä olevan naulakasan vuoksi, lautoja ei tietenkään tulla saamaan niitä varten aikaa sitten raivatulle paikalle, vaan ennen kakkoskuormaa pitää keksiä varasuunnitelma. No mutta onneksi tässä vaiheessa pitää murehtia vain kaksi tonnia laastia ja betonia paikoilleen sekä 1200kpl hormitiiliä. Ensimmäisenä puretaan kuitenkin savilaasti, jota on tilattu se 250kg. Ja koska taivas tietenkin näyttää siltä, että kohta repeää niin nämä laastisäkit pitää saada sateensuojaan ja vähän äkkiä, tai niillä ei tee kukaan enää yhtään mitään. Ja kuinka kauan kestää yhdeltä naishenkilöltä hilata kymmenen 25kg:n säkkiä rappuset ylös kuistille? No yllättävän vähän. Kyllä se adrenaliini on sitten kiva keksintö. Ja jälleen kerran pääsee kiroilemaan sitä, miksi Isäntä suuressa viisaudessaan on nakutellut raksarappusien alimman askelman niin julmetun korkealle, että joka kerta ponnistaessa tuntuu, että alaselkä räjähtää ja pakara sanoo sopimuksensa irti. Toisen säkin kohdalla se riivatun partateräkivi alkaa taas temppuilemaan kengässä, ja vielä aivan samassa paikkaa. Lähempi tarkastelu paljastaa, että kivenmurikan sijaan kyseessä olikin lenkkarin pohjaan kaivautunut vanha ruostunut rautanaulannysä, joka näköjään ilmoittaa läsnäolostaan vasta silloin, kun oman ruhoni painoon lisätään joko kuormalava tai laastisäkki. Koska tässä vaiheessahan ei ole mitään parempaa tekemistä kuin kiskoa nauloja lenkkitossusta. No onneksi sentään jäykkäkouristusrokotus on viime kesän jäljiltä voimassa.

Ja jos väitän, että kaikki edellämainittujen aktiviteettien aikana aikaa on kulunut ehkä 15-20 minuuttia niin saadaan aika hyvä käsitys siitä millä sykkeellä tämä pumppua ja mielenterveyttä koettelevä rykäys suoritettiin. Kokemuksen kruunasi se, että on vielä jostain syystä pukeutunut villapaitaan, jota ei voi riisua pois, koska alla on ylivenynyt ja juustoraastimen läpi käynyt kulahtanut toppi, joka ei todellakaan jätä yhtään mitään mielikuvituksen varaan. Hikoile siinä.

Loppupätkä kuorman vastaanotosta menikin sitten ihan mallikkaasti. Kuski katosi hakemaan toista osaa kuormasta ja hetken kuluttua myös isäntä kurvaisi pihaan. Todennäköisesti valmiina kohtaamaan logistisen katastrofin pihamaallaan. Sen verran hyvin olin kuitenkin plaseerannut tavaravuoren, että ainoastaan yksi betonisäkki sai siirtokehoituksen. Seuraavana ohjelmanumerona hirsien siirtoa lautakuorman tieltä, varaosa-auton kumintäyttöä, akun vaihtoa ja auton siirtoa, jotta kuormakuskilla olisi vähän helpompaa pihassa asiointi. Mutta tämähän sujui jo ihan ilman mitään normaalista poikkeavaa erikoissäätöä/verenvuodatusta ja siinähän nyt ei ole mitään mielenkiintoista.

Jostain syystä päivän päätteeksi hieman väsytti. Ajatella.

 

Siinä!

Minä sydän marraskuu…

Nyt, kun tämä vuodenajoista rasittavin, eli marraskuu alkaa olemaan kalkkiviivoilla, haluan minäkin tuikkasta lusikkani tähän intohimoja nostattavaan kuravelliin.

Tänä vuonna marraskuuhan alkoi varsin lupaavissa merkeissä, sen saapumista ei tajunnut edes noteerata, sillä taivaalta etuajassa tursuava lumi vei kaiken huomion. Itseasiassa lunta tuli jo niin aikaisin, ettei sitä ollut ehtinyt vielä edes kaivata. No hanget tietenkin sullaa survahtivat ja päästiin itse asiaan.

Ja ei ole mitään niin hienoa kuin vesisateinen marraskuu, kun siihen lisää vielä pihavalot, joista jokaisesta kärvähtää lamppu juuri samaan aikaan. Ja tietenkään taloudessa ei ole vaihtolamppuja saati ketään vapaaehtoista, joka jaksaisi räntäsateeseen lähteä niitä edes vaihtamaan. Tämä on tietenkin oikein kiva, sillä täällä korvessa ilman lunta tai pihavaloja  ei oikeasti ulkona näe edes tattia otsassa. Siinä sitten yrittää käsikopelolla tarpoa pihan läpi 40 metrin temppurata, jossa isomurikkainen sorapeite, jolla saa nilkat leikkauskuntoon, sirkkeli, sahapukki, lautakasa, kumollaan oleva rautapata roskien polttoon, pari sähkökaapelia, Pukeille nostettuja kakkosnelosia, puolison auto ja, jos tarpeeksi eksyy väylältä noin 70-vuotias tammi, jota voi käydä tönimässä, jos on vielä pikkaisen myöhässä. Lisätään tähän vielä salikassi ja toiseen käteen autonavain, laukku ja joku epämääräinen puuvillakassi, jotta maksimoidaan elämyksmatkailu. Ja tämä kaikki ennen kuin se työpäivä on edes alkanut. Jos tämä käy liian helpoksi, voi saman radan kokeilla juosten ja vaikka korkkareissa, jos huvittaa.

 

Tässä aamulla otettu kuva pihan temppuradasta, taustalla voi nähdä myös rakenteilla olevan kotimme. ❤

 

Yhtenä päivänä rupesin miettimään, että ihan oikeasti tämä vuodenajasta nillittäminen on asennekysymys. Jos vain laittaa oikeanlaiset varusteet niskaan niin kyllä se marraskuukin voi olla oikeasti ihan mahtava juttu. Näillä ajatuksilla sitten metsäkävelylle. Ja olihan siellä kivaa. Metsässä ei edes sada niin pahasti kuin aukeilla paikoilla, kiitos puiden. Ja ei se likaveden harmaa taivaskaan haitannut, sehän vain korostaa metsän vihreitä värisävyjä. Hyvä, oikein hyvä. Ja juuri, kun ajattelin pirtissä kuivatellessani saavuttaneeni zen-munkkimaisen valaistuksen aiheesta marraskuu, päätin lähteä vaihtamaan lintujen talipallot uusiin.

Jos puhutaan sitten virheistä. Niistä eeppisistä. Sitä manaamisen määrää, kun pihalla yritin pysyä pystyssä mutavelliin uppoavilla, huojuvilla A-tikkailla, koska se ihrapallohan piti saada sinne oikein korkealle oksalle, jotta sen näkee sisältä asti. Tässä vaiheessa alkaa tihkusade ja mukava sivutuuli. Siinä sitten yritän sahata pokasahan terällä edellistalven räikeän värisiä muoviverkkoja irti, koska eiköhän olisi jo aika nekin ottaa irti ennenkuin omenapuu rupeaa näyttämään yhdeltä isolta neonväriseltä verkkosukkahousulta. Ja saksiahan ei kannata sisältä hakea, koska se nyt vaan olisi liian helppoa. Samalla yritän umpijäätyneillä sormilla avata vuoden verran vettynyttä puuvillanarua umpisolmusta, koska koko taloudesta ei löydy minkään laitoksen narua ja USB-kaapelin käyttö lintujen ruokintaan olisi vain niin monella tapaa väärin. Siinä tempollessani onnistun vielä heruttamaan omenapuusta vedet niskaani, josta ne iloisesti rallattelevat tiensä paidan alle. Tämän lisäksi maailman liukkain talipallero päättää livetä maankamaralle ainakin kolme kertaa yrittäessäni saada sitä riivatun laitosta sidottua puunoksaan kiinni.  Ja kun ensimmäinen operaatio on vihdoin ähkimisen ja kiroilun saattelemana suoritettu, on aika siirtyä seuraavan puun luo toistamaan sama proseduuri.

 

 

”Tarjoilija, lisää ihraa kiitos!”

 

Jaa, että mitä mieltä olen marraskuusta?

Ensi vuonna tähän talouteen hankitaan lintulauta.

 

 

Kun asiat menee niinku sillä yhellä saarella

Noniin. Eilen oli pakupäivä. Piti roudata ikkunat kehikonmyyjän varastosta omille tiluksille. Muutama rakentava huomio tuli tehtyä:

Jos lähtee roudaamaan 7 kuutiota rakennustarvikkeita, niin aamun intervallistep ”hukunhikeeni”-tunnin voi ihan hyvällä omallatunnolla jättää väliin. Kiitos.

Välimatkat kannattaa oikeasti tarkistaa etukäteen. Se 15km heitto sillä mututuntuma-laskurilla on edestakaisena matkana jo 30 kilometriä. Jännä vaikutus aikatauluun.

Lasitavaran roudaaminen klo 22, pimeässä, jäisellä kinttupolulla saattaa ottaa päähän.

Juomapullo, narukerä, teippirulla ja lehmänhermot mukaan mihin tahansa fyysistä työtä vaativaan siirto-operaatioon. Onneksi meidän perheessä käsitys avaruusgeometriasta menee aika hyvin yksiin niin jää se leukojen louskuttaminen vähemmälle siinä kriittisessä ovesta sisään punnertamisessa. Umpipuutavara nimittäin painaa aika mukavasti.

Ikkunaruutuja oli tosiaan sellanen päälle 60 kipaletta. Kahteen henkeen niistä tulee muutama reissu kun kerralla pystyy kantamaan kaksi ruutua. Eri kantotekniikkoja tuli kokeiltua muutamia, käsivarret kun muistuttivat lähinnä löysää pastaa aamu-jumpan jäljiltä. Oli perinteinen halonkantotyyli, afrikkalainen pään päällä roudaus, joka tosin on hieman riskialtis jäisillä pinnoilla. Pyykkikoriote, jossa ikkuna tuetaan lannetta vasten, sekä henkilökohtainen suosikkini hampurilaisote, jota espanjassa käsilaukkumalliksikin kutsutaan. Siinä poka asetetaan syvälle kumpaankin kainaloon ja annetaan käsivarren painon hoitaa pitely.

Siinä sitä hillitöntä ikkunarivistöä illan lopuksi tuijotellessa tuli sellainen etiäinen, että ei ollut viimeinen kerta kun nuo ryökäleet nostattavat meikäläisen verenpainetta. No, haaste otettu vastaan. Katsotaan kuka luovuttaa ensin.

Pieni, iso, isoin

Yllä näkyvä ovi johtaa kuistilta tupaan. Painaa kuin sumopainija, kantaessa tuntui, että ranne lähtee sijoiltaan, on muuten aika kuumottavan tuntuista. Leveyttä on se 93cm ja varmaankin tehty lyijystä. Muuten kuitenkin meikäläisen lemppariasia talossa. Sitä voi sitten paiskoa menemään teatraalisesti koko rahan edestä, kun pitää suorittaa dramaattinen poistuminen. Jes!