Terra plana

(Onko mitään niin hienoa kuin herätä lauantai aamuna 5.30 siihen että s”#&€lin Katti ryystää Isännän pöydälle unohtuneita sosekeittoja hirveällä mekastuksella kitusiinsa. Erillisiä huoneita ja väliovia odotellessa.)

 

Maata näkäyvissä ja niin edespäin. Tiedättekö tunteen, kun neljän vuoden jälkeen voi vihdoin kävellä suoraa lattiaa pitkin huoneesta toiseen ilman, että joutuu huojumaan ja huitomaan pitkin viisi senttiä leveätä lattiavasaa pitkin? Tai vielä parempaa, kiipeillä metrin korkuista sokkelia ylös alas, jotta pääsee edes huoneesta toiseen. No se on nyt loppu! Meillä on nimittäin lattiat. Sellaiset oikein lankusta paukutetut toverit. Yksi tämän kesän kohokohdista on kyllä eittämättä ollut tasaisella ja yhtenäisellä lattialla valssaaminen. Tosin vanhasta muistista tulee sitä vieläkin käveltyä jotenkin sumopainijamaisesti, kun ei vissiin syvempään aivokuoreen ole vielä iskostunut se, että tältä lattialta ei tosiaan voi enää vahingossa survoa jalkaansa alapohjan tuulensuojalevyn lävitse vaikka kuinka yrittäisi.

Alkuperäinen suunnitelma oli paukuttaa alkuperäiset lattiat takaisin paikoilleen. Siis ne samat, jotka oli purettu kehikon mukana silloin joskus kymmenen vuotta sitten. No tähän tuli pienoinen muutos. Osa niistä lankuista oli niin erivänkiä ja eksoottisen mallisia ts. näyttivät lähinnä siltä, että ne on revitty jostain muinaisen merirosvolaivan kyljestä, että lopputulemana Isäntä olitaisiin jouduttu kärräämään naapuripitäjän hermoparantolaan, jos niistä olisi lattia pitänyt saada aikaiseksi. Se puhinan ja murinan määrä nimittäin uudenkin sahatavaran kanssa on sen verran värikästä katsottavaa, että tuosta olisi jo tullut ruumiita. Lattiainventaarion jälkeen lopputulemana todettiin, että keittiö ja kuisti saadaan askarreltua vanhoista lankuista ja lopputönö saa luvan tyytyä uusiin lattioihin, sillä tässä hautomohopussa ei mitään vanhoja lankkuja ruveta metsästämään.

Perusteellisen netin mylläämisen jälkeen maailmalle lähti nivaska tarjouspyyntöjä niin pitkin Suomenmaata kuin lätäkön taakse. Ja en tiedä mistä mustasta pörssistä virolaiset lankkunsa hakevat mutta lopulta kiikutimme säästöpossumme etelän naapuriin, sillä neliöhinta 33 x 145 kuusilankulle oli niin poskettoman halpa verrattuna suomalaisiin hintoihin, että rahteineen päivineen säästyi hommassa sen tonnin verran riihikuivaa. Ei huono tuntiliksa netissä pörräämisestä. Ja erikoismainintana tavarantoimituksen varsin mallikas vauhti: tarjouspyynnön laitoin muistaakseni viikonloppuna ja alkuviikon varsin pitkän ja rönsyilevän sähköpostipuljaamisen jälkeen tavara oli pihassa jo saman viikon perjantaina. Ei huono. Vertailuksi todettakoon, että siinä vaiheessa oltiin juuri ja juuri saatu täällä puolen lahtea ensimmäiset tarjoukset sähköpostiin.

Ja ihan hyvin se halvempikin lankku näyttää lattiavasojen päällä makoilevan, vaikka otettiin vielä sitä halvempaa kakkoslaatua. Ulkonäkö ei sinänsä meillä ollut niin tärkeä, sillä tarkoitus on joka tapauksessa maalata lattiat, joten oksaisuus tai muut pintasörsselssönit eivät olleet niin justiinsa. Siitähän tulee sitä luonnetta ja mitä näitä nyt oli. Olin kyllä alunperin haaveillut vahatusta tai suopakäsitellystä lattiasta mutta muutaman vuoden katsottuani tämän herrasväen kotikäyttäytymistä ja lattian käsittelyä, totesin, että tämän possulauman kanssa pääsee paljon leppoisamala verenpaineella ja vähemmällä rähisemisellä, jos annetaan asian olla ja lätkitään ihan kiltisti sitä maalia pintaan.

Nyt on siis melkein koko talossa lattia, ainoastan muutama neliö käytävää on vielä täytämättä, sekä kuisti johon laitetaan alkuperäiset lankut.

 

Isäntä käy dialogia vastahankaisten lattialankkujen kanssa…

 

Gluteenikas talo ja vasenta ravia hopi hopi…

Täytyy kyllä taas taputella itseä selkään, hyvin manattu. Sitten viime länkytyksen ja seesteisen venailun jälkeen alkoi nimittäin sellainen raksahepuli à la Speedy Gonzales avec piristeet ettei mitään rajaa. Koska tietenkin sekä sähkäri, että putkari haluavat tulla paikalle juuri samoina päivinä. Ja sitä ennen piti saada pari sataa asiaa tehtyä. Kuten vetää sähkökaapelin suojaputkea rakenteisiin sellaiset 200 metriä ja itse sitä valkoista kuparilakua sellaiset 800 metriä. Aamupäivät menivät sitten mukavasti putkarin kanssa ährätessä, koska Isäntähän ei päästä ketään sörkkimään lempilastaan ilman ohjaavaa kättä. Kun tämä valkoinen paku kurvasi pihasta ulos, saapui toinen valkoinen paku ja loppupäivät menivät oikein leppoisasti sähkärin kanssa sinne hamaan iltaan asti. Itsehän tietenkin olin töissä, joten tuo kaikki jäi taas Isännän hoidettavaksi.

Sen jälkeen oli pientä lattian asennusta, häiden valmistelua 1,5 päivässä, keittomaalin hämmentelyä ja talon maalausta, räystäslautojen maalausta ja asennusta ynnä muuta miljoonaa asiaa, jota ollaan säädetty tässä viimeisen kuukauden verran.

Maaleista täytyy lähteä levitoimaan sen verran, että keittomaali on kyllä nykyään allekirjoittaneen suosikkitöhkää pensselillä levitettävien maalien loppumattomassa suossa. Yksi asia mikä oli varmaa heti alkumetreiltä, oli se että tämä talo tullaan maalaamaan keltamultamaalilla. Tähän hommaan varattiin sitten tottakai se heinäkuun helteisin sunnuntai (+32ºC). Hommaan tarvitaan jokin keittoastia, tässä tapauksessa 200litran peltitynnyri. Alle tuikataan nuotio ja sitten aloitetaan veden kuumennus. Lämpimään veteen heitetään sinkkisulfaattia ja muutama kilo vehnäjauhoja kylmään veteen esisekoitettuna. En siis suosittele tätä maalia keliaakikon ruokavalioon. Enkä ehkä kenenkään muunkaan. Sitten hämmennellään puumelalla sellaiset 2-3h lähes kiehumispisteessä, juodaan muutama olut, tyhjennetään pigmenttisäkit ja kaadetaan sekaan vernissaa, sitten hämmennetään taas vähintään tunti ja juodaan taas muutama olut. Ja ka, maali on valmista. Ei mitenkään ylivoimaisen vaikeata hommaa, jos mela pysyy kädessä muutaman tunnin. Suosittelen kuitenkin tekemään vähintään parityönä, jotta jää aikaa myös oluen juontiin ja käsivarsien lepuutukseen, pataa kun pitää hämmentää koko ajan ettei keitto pala pohjaan. Tämä maali tulee nimittäin ihan vain pikkaisen huokeammaksi kuin kaupasta ostettuna, varsinkin kun netistä saa tilattua valmiita keittomaalisettejä, jossa tulee kaikki sutia myöten valmiiksi pakattuna keitto-ohjeineen. Jauhot tosin joutuu ostamaan itse. Ja keittopadan. Eikä tarvitse kiikuttaa vähäisiä rahojaan kemianteollisuuden lihaviin pusseihin, nykymaalit kun tuppaavat olemaan täynnä aivan kaikkea mahdollista. Ja onhan se aika hienoa kun saa hieroa sitä ihan itse tekemäänsä maalia seinään, vaikka hartiat ja ranne antavat seuraavana päivänä hieman valikoitua palautetta.

Sitten vaan seinää hinkkaamaan. Keittomaaliahan sopii lätkiä seinään lämpimänä, joten hommaan voi ruveta saman tien. Ja täytyy sanoa, että todella miellyttävä uusi tuttavuus. Keittomaali nimittäin tuskin lemuaa miltään lukuunottamatta vienoa vernissan (keitetty pellavaöljy) tuoksua mikä on aika miellyttävä, suorastaan retro tuoksu. Maalatessa töhkä käyttäytyy oikeinkin kunnollisesti. Maali pysyy aika liisterimäisenä, joten ei sotke maalaria ja ympäristöä. Ei valu sudista kädelle sekä levittyy seinälle mukavan kiltisti. Asiaa myös auttaa se, jos raaskii satsata kunnon siveltimeen. Paketin mukana oli tullut oikea keittomaalisuti joka vei kyllä voiton mennen tullen halpahallin rutkusudista. Säästää aikaa ja varsinkin maalarin hermoja. Lisähuomiona, että uudelleen maalauskin hoituu aika helposti, vanha pinta harjataan puhtaaksi ja sitten uutta maalia päälle. Ei tarvi raapia menemään tuhottoman monta tuntia maalikaapimen kanssa kuten esim lateksimaalien kanssa joutuu. Ei huono sekään.

 

Leipurin hommia.

 

Sulfaatit kaadettu. Kuvassa myös Isännän askartelema maalimela

 

Hämmennystä ja nuotiotulta muutama tunti.

 

Maalinäyte, kun kuiva maali ei jätä käteen jälkiä maali on valmista.

 

Lopputulos on ilmeisen onnistunut, jos joka kerta kun taloa katsoo niin tulee erittäin hyvälle tuulelle.

 

Livenä väri on vielä asteen oranssimpi. Oikein hyvä.

 

 

Lisää villaa kansalle.

Nykyajan rakennusmääräysten ansiosta perinteistä hirsitaloa voisi varmaankin ruveta tituleeraamaan villataloksi, tilavuusmittojen puolesta sitä eristevillaa saa nimittäin tunkea puljuun huomattavasti enemmän kuin sielu sietäisi. Ulkoseinää saa lisäeristää 10cm, lattiaan sitä saa huruuttaa sen 40cm kerroksen ja kattoon vielä 50cm satsi. Varsinainen villapurilainen.

Edelliskesän savotasta poiketen tämä horisontaalinen puhaltaminen on huomattavasti mukavempaa puuhaa kuin tuulensuojalevyn alle sullominen. Ainakin siis Isännälle, joka vastasi letkun pitelystä allekirjoittaneen kakoessa puhalluskoneen ääressä. Ainoita pieniä hikkapaikkoja oli esim sellainen hetki, kun villanpuhalluskone sai jostain päähänsä ruveta puhaltamaan sitä harmaata moskaa putken sijasta suoraan ulos myllystä. Saatiin hetkellisesti nauttia villasuihkulähteestä, kun sitä tavaraa lensi kaaressa yhden säkillisen verran pitkin pihoja. Tästä tietenkin saatiin oikein vänkä keskustelu Isännän kanssa, sillä itse en ollut paikalla, kun mylly keksi haluavansa olla mikäkin Fontana di Trevi, josta tietenkin kehkeytyi hyvä väittely siitä, että miten Isäntä ei vaan osaa käyttää vehjettä, sillä allekirjoittaneella tietenkin laite pelaa tasaisesti kuin Lada pakkasella. Noh, soitto selluvillavälittäjälle ja uusi kone pihaan jo seuraavana aamuna, sen jälkeen kun yksi iltapäivä oltiin tapeltu koneen ja villakonfettisateen kanssa. Ilmesesti rakkine oli kuin olikin saanut itseensä toimintavian, olkoonkin että Isäntähän sen tietenkin oli siis rikkonut, en siis minä.

 

Uusi, toimivampi puhalluskone

 

Ennen sitä villan puhallusta piti yläpohja vuorata ilmansulkupaperilla ja lautarivistöllä:

 

Yläreunassa nähtävissä pahvikaistale.

 

Se olikin myös erivänkää hommaa sillä allekirjoittanut ei halunnut mitään muovimoskapaperia huusholliinsa ja pienenä vinkkinä, että kannattaa taas ottaa selvää. Ilmeisesti ne perinteisenäkin kaupattavat ilmansulkupahvit sisältävät muovia ihan huolella. Mikä sinänsä helpottaa asennustyötä, joka ei ole välttämättä ääliömpi asia, kuten ehkä edempänä selviää. Rautakaupassa sivuutettiin siis perinnesulkupaperit ja marssittiin suoraan remonttipahviosastolle. Ja taas sai taputella itseänsä selkään niska vääränä, sillä perus remppapaperihan maksaa kuudesosan siitä mitä viralliset ilmansulkupaperit. Ainakin siis rullassa, en ruvennut vertailemaan neliöhintoja. Isännän mukaan myös neliöhinnassa posketon ero.

Ja sitten kotiin niittaamaan papereita kattopalkkeihin. Ja siinä tohinassa saatiin ehkä jälleen kesän riemukkaimmat parisuhdedialogit käytyä. Ensinnäkin nykyään mikään ei ole niinkuin ennen, ei myöskään pahvi. Katon ja seinän kulmatiivistykset tehtiin liiteristä löytyneellä varmaankin 60-70 luvun kartongilla, joita oli käytetty tervapaperin välilehtinä. Aivan fantastista tavaraa, ei revennyt väännellessä ja kesti hyvin niittaamisen ja muutenkin tietenkin aivan täydellistä tavaraa. No tämä uuden sukupolven kartonki on tietenkin höttöistä kuin edellisvuoden saunavihta. Muutaman energisen sanavaihdon jälkeen löydettiin kaikkia osapuolia tyydyttävä asennusmetodi, joka minimoi kartongin repeilyt ja parisuhdekarikoinnit. Tarvitaan siis rakennusteline, johon mahtuu kaksi henkeä kerrallaan, KUNNON nitoja ja assari, joka kannattelee rullaa Isännän laittaessa aina aivan liikaa niittejä paperiin. Ja tästä tulee tietenkin muistuttaa joka ikisen palkin kohdalla, jotta saadaan Isäntä oikein mukavalle tuulelle. Jostain syystä tämä työvaihe on ollut erityisen intohimon tuulia nostattava projekti, muutaman kerran on herrasväki lähtenyt työmaalta varsin teatraalisissa merkeissä eri suuntiin nenä solmussa. Tosin tähän on saattanut vaikuttaa myös eräät muuttuvat tekijät, joista lisää toiste.

Mutta takaisin asiaan. Nyt astuu kuvaan ilmansulkupaperin muoviverkoitukset yms. Helpottaa huomattavasti asennusta, sillä voisin kuvitella, että muoviverkko estää paperin holtittomat repeilyt ja reikiintymiset. Noh, mutta koska mitään nyt ei kannata tehdä helpomman kautta niin näillä mennään.

 

MIltei valmis rimoitus. Oranssinruskea paperi oli taivaallista vanhaa kartonkia, katossa käpristelevä ääliöpaperi modernia remonttimoskaa.

 

Toki sen minkä säästää halvemmassa paperissa, joutuu osittain korvaamaan tiheämmässä laudoituksessa, yleensä riittää 40-60cm välinen etäisyys mutta, koska höttöpaperi niin päätettiin laittaa 20cm välein laudoitus. Täytyy sanoa, että ihan hieman jännitti puhaltaa villat yläpohjaan, kun saatoin jo sieluni silmin nähdä kuinka paperit repeilevät lautojen välistä ja sitten saataisiin purkaa koko sadan neliön torttu ja aloittaa alusta. Ovat kyllä vieläkin kestäneet esimerkillisesti.

Loppusanoina en voi liikaa tähdentään HYVÄN NIITTIVEHKEEN tärkeyttä. Tähän projektiin niitä meni kolme. Kyllä, kolme. Ensimmäinen nitoja oli tehnyt jo hyvää työtä muutamana aikaisempana kesänä pellavariveen ja ties minkä virallisena kiinnittäjänä. Tässä projektissa Isäntä pääsi manaamaan ja kiukuttelemaan ihan huolella sillä niittisankari joko sylki niittejä kolmen kappaleen sarjamöhkäleena tai sitten ei suostunut niitä suoltamaan yhtäkään. Noin viikon nalkuttamisen jälkeen Isäntä vihdoin uskoi, että ehkä ne niitit, jotka hän oli ostanut marketista mututuntumalla, eivät ehkä olleetkaan oikean kokoiset sillä vastaavaa ongelmaa ei kyllä ollut viime kesänä. Suuressa yhteisymmärryksessä kurvattiin paikallisen halparautakaupan pihaan, vetäistiin ilmaislauantaigrillimakkarat pihalla ja sukellettiin nitojan kanssa niittiosastolle. Ja kuinka ollakaan osoittautui, että niitit olivat kuin olivatkin olleet himpun liian pienet arvon niittivehkeeseen. Uusien uljaampien niittien kanssa sitten kassan kautta äkkiä kotiin ja hommiin. Seuraavana päivänä, kun projektia piti taas jatkaa tultiin siinä sitten huomanneksi, että makkaraövereissä ja niittihurmoksessa oli itse niittivehje sitten ilmesesti unohtunut markettiin. Eli nyt oli sitten oikeita niittejä mutta ei sitä nitojaa. Sen sijaan, että sitä oltaisiin sieltä marketista ruvettu etsimään, todettiin että ostetaan uusi. Olihan se jo muutenkin miltei hajoamispisteessä. Isäntä oli sitten mennyt ihan  oikeaan rautakauppaan ja ostanut sieltä mielestään ensiluokkaisen nitojan. No tämä nitoja toimi ehkä sen puoli päivää kunnes lakkasi kokonaan toimimasta. Ja taas ostoksille. Tällä kertaa mentiin sekatavaramarkettiin, josta ostettiin ihan Rapid-merkkinen sinkiläpistooli, se vihreä. Se on sitten toiminut kuin junan vessa. Vahva suositus. Ja loppu se isännänkin huuto ja mekastus. Ainakin tämän aiheen tiimoilta.

 

Siinä kunnon tussari!

 

 

Raksavuosi V?!!

Dodih, nyt se on jälleen korkattu, uusi raksavuosi numerolla 5. Ja tämän vuoden aikana olisi mörskä saatava valmiiksi mikäli halajaa leimat yhden rakennusluvan puitteissa. Viime kesän jäljiltä pulju näytti aikalailla tältä:

 

Viime syksyllä saatiin melkein ulkolaudoitukset valmiiksi

 

 

Kevät alkoi kuistin kimpussa

 

 

Rahaa paloi hieman enemmän tähän puiseen päällystakkiin kuin ihan peruslautaa lätkimällä. Päätettiin pistää ranttaliksi ja ostettiin 28mm paksuista vuorilautaa sen perus 23 millisen sijaan. Tätä pähkäiltiin tovi, sillä kuvetta sai kaivaa lähes polviin asti hintaeron ollessa melkein puolet. Mutta, koska kyseessä on kuitenkin se päällystakki, joka joutuu kattelemaan kaikkea lumisateesta ja räntämoskasta näköjään näihin pustan helteisiin asti niin todettiin, että tämä on ehkä juuri se paikka missä hinuttamisen voisi unohtaa ja satsata vähän järeämpään tavaraan, joka toivon mukaan kestää sitten kaikkea vähän paremmin. Ja olihan se nyt IHAN eri tuntuista kun on kunnon lankkua käressä.

 

Kunnon potraa lankkua.

 

Tätä projektia ennen olikin sitten sellainen pieni kiva väliaikapuhde nimeltä puhallusvillan sullominen tuulensuojalevyn ja hirren väliin. Koska tätäkään ei tietenkään voi tehdä niinkuin normaalit ihmiset tekevät. Mutta tähänkin on tietenkin ihan validi syy. Mukamas.

Seuraavaksi pieni sukellus selluvillan pölisevään maailmaan:

Selluvillaahan meille tuputetaan luonnollisena ja terveellisempänä vaihtoehtona siihen samperin syyhylasivillaan, jonka voivat puolestani tunkea kuun pimeälle puolelle, se kutinan määrä on nimittäin ihan suoraan belsebubista. Selluvillan idea on, että se imee itseensä kosteutta mutta toisin kuin lasivilla, joka saattaa sitten homehtua, luovuttaa sen myös pois. Eli tosi luonnolista ja kivaa ja lapsetkin voi sitä syödä ja silleen. Ainoa pikku miina siinä selluvillassa on, että yleensä sellaset 20% sen sisällöstä muodostuu dinatriumtetraboraattidekahydraatista eli booraksista, joka on boorihapon natriumsuola. (Siinä teille kemianörteille.) Käytetään kuulema myös kaviaarin säilömisessä. No eipä sitäkään tule tässä huushollissa syötyä. Tämä aine on siis palonsuojakäsittelyn vuoksi. Booraksi on esimerkiksi kultasepäille tuttua töhkää juotosnesteen muodossa. Saattaa myös aiheuttaa sikiövaruioita, hengenahdistusta, kouristuksia yms pieniä terveydellisiä pikku bonuksia. Koska booraksin kanssa tulee puljattua ihan tarpeeksi ammatillisissa merkeissä niin tulipa mieleen että en ehkä halua tunkea sataa kuutiota samaa tököttiä pitkin ”terveellista ja luonnollista ja muutenkin niin ekohippiä” huusholliani, joten netti kouraan ja myyrän hommiin.

Ilmeisesti vaihtoehtoja boorisanomalehtimössölle on jo useampiakin mutta itsellä ei pioneerihimot eikä varsinkaan se budjetti riitä eksoottisempiin ratkaisuihin. Säkkihinnoissa saattaa olla muutaman eron heitto, mutta kun sitä säkkiä saa tilata tontille sen lähemmäs 300 kappaletta niin tarkan markan hintahaitari repeää kyllä ihan huolella. Meikäläiset päätyivät lopulta Termexin Green+ villaan, joka sitten maksettiin ihan omalla pankin rahalla, että tässä mitään kaupallista yhteistyötä taaskaan harrasteta. Tosin jos olisin yhtään talousnero ja pihi niin varmaan olisi pitänyt narista sieltä joku huippudiili ja sitten viettää yhden postauksen verran kaupallisesti fiilistellessä sitä, kuinka paljon ihanempaa tätä villaa on nieleskellä hengitysmaskin raoista ja kaivaa hikisestä vatsamakkaran poimusta ja kuinka hyvältä tuntuu lääppiä seuraavanakin päivänä sitä puhallusmoskaa silmämunasta irti useammasta naamapesusta huolimatta.

Täytyy kuitenkin todeta, että mielummin syön tätä kuin boorihappoa, kun sitä pölyä on sitten sen puhalluksen jälkeen aivan joka paikassa se puolen sentin kerros ja nieltyä tulee joka tapauksessa. Tuossa Termexin Greenplussassa nimittäin palonestoaineena on käytetty luonnon savea, jolla on ihan VTT:n sertifikaatti. Ei kyllä ainakaan ensi tuntumalta maussa huomaa. Tosin Hurtta on kyllä ruvennut nuoleskelemaan pölyisiä lankkuja, että ainakin jollekin maistuu.

Missäköhän vaiheessa taloa voisi ruveta tituleeraamaan savihirsitaloksi?

Ja jotta päästään vihdoin siihen, miksi sitä villaa pitää sulloa sen tuulensuojalevyn ja hirren väliin on se, että tätä villaa ei voi puhaltaa kostutettuna, varmaankin koska savi. Eli sen sijaan, että sitä tavaraa olisi ammuttu putkesta suoraan seinään, johon se olisi jäänyt nätisti kosteana kiinni, vaihtoehtona on sitten tavaran huruuttaminen kuivana suoraan koteloon ja lopuksi käsin survomalla tiiviiksi.

 

Harmittavasti kuvan kautta ei välity kuinka paljon tämä tavara pöllyää kun sitä puhaltaa.

 

Operaatio piti siis tehdä levyrivi kerrallaan, jotta villa saatiin puhallettua kunnolla joka paikkaan. Ja tämähän ei sitten tapahdu päivässä. Kun alin rivi saatiin puhallettua ja survottua, naulattiin seuraava rivi paikoilleen ja taas puhallettiin ja survottiin. Yhteensä kolme kierrosta.

Tähän meni siis aika mukavasti viime kesä sen konesaumapeltikaton ohessa. Seuraavalla kerralla asiaa talon sisältä.

 

Heheei, täälä taas tuudiluu!

No nih, rakennusvuosi numero IV virallisesti korkattu ja aika pöllytellä blogi takaisin auringonvaloon.

Ja pikakelauksella viime talvi pakettiin. Taloon muutti uusi asukas Katti Hurtan riesaksi. Minä aloitin uuden koulun, mies vaihtoi alaa raksalta keittiöön ja katolla on nykyään kasa peltiä nätisti rivissä.

Ja näin pääsemmekin tämän hetkiseen tilanteeseen. Eli mihin tämä trilleri jäi viime syksynä oli käsisaumattu peltikatto ja sen taittelu katoksi. Syksyn kökkökelit siirsivät katon viimeistelyn keväälle. Isäntä on aloittanut tämän kesän rakennuskauden peltiä paukuttelemalla ja tämä rakennuskausi ollaan päästy nauttimaan itsetehdystä kotisolariumista. On nimittäin aikas rapsakka olo katolla näillä alkukesän lämpötiloilla, kun pääsee käristämään itseänsä parinsadan neliön sinkkipannulla. Rusketus on kohdillaan. Lisäksi työskentely näissä oloissa on aika erivänkää hommaa, kun auringon heijastumien takia ei oikein mitään edes näe ja silmät tuntuvat paistuvan luomienkin läpi karrelle.

Tässä kuivaharjoitellaan piipun pellitystä. 

No onko se konesaumapeltikaton tekeminen nyt sitten niin julmetun hankalaa kuin alan kirjallisuus ja peltiä myyvät sedät tiskiensä takaa pelottelevat? Perus latominen ei ole monimutkaista, pellit saa katolle vaikka köydellä käsipelin vinssaamalla ja paikoilleen laittaminen on ihan peruskauraa, jos vaan voimat riittää saumojen litistelyyn. Kuhan ei vahingossa päästä peltiä taittumaan siirrellessä ja nostellessa. Veemäisiä paikkoja ovat juuri savupiiput ja jiirit ja läpiviennit. Muutaman pellin Isäntä vaihtoi savupiipun kohdilta, koska ei ollut tyytyväinen viime syksyn origameihinsa. Lähinnä pitää hahmottaa miten pelti pitää taitella, että istuu paikoilleen esim juuri savupiipun juuressa. Eli ei ehkä suositella joka jampalle ihan pystymetsästä käsin. Tähän urakkaan ollaan valmisteltu useamman kuukauden ajan alan kirjallisuutta tonkien ja loputtomia nettivideoita vahdaten Isännän toimesta. RT-kortisto on myös hyvä lähde, jos haluaa eksaktia tietoa miten katto pitää tehdä.

Sen lisäksi, että oman päänvaivansa aiheuttaa kahden piipun pellittäminen jiirin päällä, pitää katolle myös vetää huippuimuri, viemärin tuuletusputki ja vielä kylpyhuoneen ilmastointiputki. Eli reikiä riittää. Nyt ollaan kuitenkin päästy siihen pisteeseen, että odotetaan enää läpivientikartioita peltipuljulta ja saadaan viimeisetkin pellit kattoon kiinni.

Solariumpannu ja isännän työkalupakki

 

On se vaan hiano!

Lisää lätinää luvassa vielä tänä kesänä, mutta ensin futista…

 

 

Kyllä, olemme vielä hengissä

Jaa, että syksykin on saapunut. Tämän tietää siitä, että tuvan lattia on peittynyt kellastuneisiin lehtiin(?!), Hurttaa saa jo maanitella sängystä pihalle ja allekirjoittanut alkaa kaivata henkilökohtaisia piristeitä.

Isäntä on yhä lomilla ja värkännyt menemään talon parissa. Mitään päätäjärisyttävän edistyksellistä ei talon parissa ole havaittavissa, aika on mennyt ikkunanaukkoja suurentaessa ja koolauksia tehden. Molemmat kuulema hitaita ja harvinaisen kettumaisia työvaiheita. Onpa keskuuteemme ilmestynyt jälleen muutamia Isännän puuhaamia keksintöjäkin, kuten modifioitu raksaimuri sekä vaakatasoinen pylväsporakone, joka toimii jalkapolkimella.

 

Koolauksia, liukukoolauksia. Ja kumpparit. Tietenkin.

 

Koolauspora ja sitä liikuttava poljin. Kaipa tämäkin täyttää keksinnön kriteerit.

 

Saanko esitellä: raksaimuri, joka tosin on herkkä kaatumaan mutta ei vaadi toimiakseen pölypussia. Nerokasta sanoisin. Tosin sinne meni näköjään myös meikäläisen marja/simaämpäri.

 

Savupiiput valmistuivat kesän aikana ja Isäntä on ehtinyt kuorruttaa toisen sisätiloissa kipsilaastilla. Tosin herra Muurari ei ole vieläkään tyytyväinen työnsä tulokseen, joten työvaihe laskettaneen vielä keskeneräiseksi. Itse en huomaa seinässä mitään vikaa. Yritin sisustusarkkitehdin ominaisuudessa selittää, että tässä nyt haetaan vanhan talon estetiikkaa, joten rappaukset yms saisivat olla vähän sinne päin, että saisi näkyä se käden jälki. Että ei mitään teollisia tikkusuoria. Eipä mennyt läpi.

Laastin kanssa kävi sellainen hauska sokerileivos, että matkalla rautakauppaan säkkejä ostamaan pysähdyimme paikalliseen kierrätyskeskukseen romuja hypistelemään. Ja mikä on todennäköisyys, että juuri sinä päivänä puljusta löytyy lavallinen Ardexin kipsisäkkejä poskettomaan 10€ kappalehintaan…

 

Siinä niitä nötköttää. Kuulema kyseinen merkki on yksi parhaista markkinoilla olevista.

No noita sitten kainaloon puolen tusinaa. Ja säästettin päälle 100 euroa rautakaupan hinnoista. Opiskelijabudjettitalo kiittää ja kuittaa.

Isäntä on myös viettänyt paljon aikaa tulevan aitan eli drinkkibaarin perustusten parissa. Tai no, lähinnä maata mylläten. Viime kesänä paikalta kaadettiin kuusi ja yhtenä päivänä Isäntä oli kaivanut jäljelle jääneen kannon ja juuret maasta käsipelillä. Sanoi operaation jälkeen ymmärtävänsä miksi kantojen kaivamiseen käytetään nykyjään koneita…

 

Tämä kaikki oli siis itse kantoa lukuun ottamatta maan alla. Tästähän saisi viikon polttopuut.

 

Lisäksi päiviä on mennyt useita maa-ainesta poistaen. Ilmeisesti paikalla on ennen sijainnut jonkin asteinen lahopuuhävittämö, sen verran paljon on höttöistä muhevaa multaa paikalle kasaantunut. Arkeologiset kaivaukset jatkunevat vielä muutaman tovin, ja katsotaan sitten millainen kraateri paikalle ilmestyy ennenkuin päästään kiinteään maahan käsiksi.

 

Seuraava isompi työvaihe onkin sitten peltikaton askartelu. Isäntä on opiskellut aihetta hartaasti alan kirjallisuuden, youtube-videoiden ja rakennuskortiston parissa. Tarkoitus on siis paukuttaa aluskaton päälle konesaumattu peltikatto. Tosin koneita ei tällä työmaalla näy vaan homma tehdään käsityökaluilla. Ja tässäkin kannattaa vertailla hintoja. Muutaman tarjouksen jälkeen hintaeroa eri peltipuljuilla oli parhaimmillaan yli 1500€. Tilaus on nyt laitettu menemään ja ensi viikon lopulla pitäisi tontille ilmestyä kasa peltiä, josta Isännän on tarkoitus näperrellä katto kasaan. Mutta tästä lisää tuonnenpana. Nyt pitää huristaa naapuripitäjään katsomaan uutta perheenjäsenkandidaattia.

Tästäkin lisää tuonnenpana…