Sisäkatto | muutetaanksheimaalle

Taisin jo jossin Instagramissa julistaa rakkaussuhdettani uusiin sisäkattopaneeleihin, joita olemme paukuttaneet kattoon pitkin kesää ja syksyä. Tämähän oli kanssa jälleen kerran omanlaisensa projekti, sillä nykyisen tilapäismurjun sisäkattoa muutaman vuoden tuijoteltuani totesin, että haluan samaa paneelia myös uuteen pytinkiin. Samaista paneelia oli nimittäin käytetty alunperin myös tulevan talon ulkoseinissä vintin kohdilla ja pakkomielteenihän on pystyttää talo lähes identtisenä alkuperäiseen.

Nyt puhutaan siis tuosta yläkerran lautaverhoilusta, joka tietenkin tässä kuvassa näkyy niin täydellisesti.

Ja jälleen kerran helpommin sanottu kuin tehty. Kyseistä paneelia saa sisälaatuisena mutta ei tietenkään siinä koossa mitä tässä huushollissa tarvitaan. Kyseessähän on klassikkopaneeli, jota tietenkään nykyään ei kukaan enää valmista.
Ja tällä työmaallahan tunnuslauseena on jo kautta aikojen se, että asiat tehdään aina sen vaikeimman kautta ja vielä vähän hankalemmin, joten sitä paneeliahan oli saatava 120cm levyisenä. Tongittuani jälleen nettiä varmaankin vuoden verran onnistuin löytämään paikan, jossa kyseistä paneelia suostuisivat rouhimaan tuossa koossa. Hinta tosin oli niin posketon, että samalla vaivalla voisi vaikka lehtikullata julkisivun.

Mutta periksihän ei anneta ja nyt loppu se merta edemmäs katiskan viskominen. Lopulta halvin vaihtoehto oli lähisaha, jolla oli mallistossa tuota paneelia Aapon nimella, ei tietenkään tosin hyllytavarana juuri siinä mitassa mitä täällä haluttiin. Suostuivat kuitenkin tekemään tuota leveämpää mallia ja ottivat ainoastan 150€ teräasetushintaa ja metrihintakin jäi alle kahden euron. Ei sitten tullut mieleen heti ensimmäiseksi kysyä sieltä. Tietenkään.

Vielä halvemmallahan olisi tietty päässyt, jos olisi kiltisti ottanut hyllystä jotain tyyliin (eli allekirjoittaneen visioon) sopimatonta modernia kökköpaneelia ja sitten elänyt naama solmussa sen kanssa. Saatiin nyt samaan hintaan sekä ulko- että sisälaatuinen paneeli ja kyllä siinä sielu on levännyt, kun on paneelia ihastellut niin ulkona kuin sisällä sen 700 kertaa isännälle ääneen. Ja kaikki hyvin valtakunnassa ja sitä rataa.

No. Tämä rakkaussuhde ajoi sitten sellaista vauhtia karille eilen, että paneelirakkauden purtilosta on enää padansytytyssäleet jäljellä. Jossei Aapoa olisi juntattu kattoon useammalla sadalla naulalla niin voisi olla, että herra saisi kerätä kimpsunsa ja ottaa ilmalennon ikkunasta pihalle.

Olin hyvissä ajoin edellisenä päivänä vihdoin päättänyt sisäkaton maalin värin, harmaaseen taittava valkoinen ja ostanut jopa suteja ihan kaksin kappalein, sillä sain huijattua hyväuskoisen raksa-assarin paikalle raskausmahaan vedoten ja muuten itsesäälissä piehtaroiden ja ulisten. Sieltä kurvattiin mökkitietä kirkkain otsain pihaan missiona saada sudittua yksi 30m2 keittiön katto valmiiksi ja, jos aikaa jäisi niin siinähän ehtisi vielä makuuhuoneenkin lääppiä samoilla höyryillä.

Noin viisi minuuttia maalipurkin avaamisesta alkoi todellisuus lätkiä naamaan maalirätillä, jota seurasi pienimuotoinen sadattelu ja manaaminen. On nimittäin hieman eri asia sörsselöidä keittomaalia rakkaaseen Aapo-paneeliin ulkoseinän ominaisuudessa elämää suuremmalla keittomaalisudilla, kuin yrittää survoa sitä riivatun pellavaöljymaalia kirotun pieniin paneelinuriin katonrajassa niska kenossa. Puhutaan siis jostain 3-4 millin syvästä miniurasta. Joka on kuitenkin juuri sopivan suuri, että sen kyllä huomaa, jossei sitä maalia ole sinne saanut sohittua. Kyllä sielu lepää, juu.

Neljä tuntia myöhemmin, ilman taukoja, kahden hengen (tai no 1,78 koska vikisevä raskausmahallinen väsyjä) työpanoksella oltiin hikisesti päästy juuri ohi puolenvälin keittiötä ja makuuhuoneen katon voitte sulloa jonnekin missä ei aurinko paista. Turha lienee mainita, että niska oli sanonut sopparinsa irti jo tuntia aikaisemmin ja käsi oli aika hyvin kangistunut sutiasentoon jo vielä aikaisemmin. Illalla olotila muistutti lähinnä samaa, kuin jos olisi viettänyt tunnin pyörivässä rumpukuivaajassa.

Siinä sitä. Maalattua pintaa. Kele.

Isännän saapuessa töistä paikalle urputin luonnollisesti projektin ääliömäisyydestä vuolain sanakääntein illan hierontatuokiota alustaen. Ja mikähän nyt olisi kenties ehkä voinut mahdollisesti olla ollut Isännän vastaus tähän?

”No sinähän tämän paneelin halusit.” [sic]

Ja tästä vielä saatiin tottakai loppupersikka kakun päälle kauniina epilogina. Tehtiin vuoron vaihto, alkuperäisen assarin riennettyä seuraavalle työpisteelle ja Isännän astuessa remmiin. No ensimmäisenähän Isäntä dumasi allekirjoittaneen maalaamismetodin aivan liian hitaana ja rupesi modaamaan suteja uuteen uskoon, koska eihän tämä nyt näin hidasta ja vaivalloista voi olla. Siinä sitten hetken katselin aivo-niska-hartia-käsikrampissani sitä Sevillan Picasson sutimista, kunnes totesin, että mitä jos tekisit sitä kylpyhuonetta niin minä hoidan nämä maalihommat. Sitä maalia nimittäin lenteli sellaisessa kaaressa, että litramenekki ampaisi ihan uusiin lukemiin. Jopa meikäläinen sai osansa vaikka seisoin n. 1,5m päässä oman elämänsä van Goghin pistellessä vähän vauhtia rattaisiin. Isäntähän ei pidä maalaamisesta ja minä taas saan hermoromahduksen siitä maanisesta töpöttelystä mitä herra kutsuu maalaamiseksi. Ei voi ymmärtää, ja kuitenkin Karate Kid on katottu yhdessä useampaan otteeseen:

Isäntä siis töpöttelee juurikin kuin Daniel-san alussa mutta siihen vielä viisi kertaa enemmän vauhtia ja asiaan kuuluvat roiskeet päälle. Ja sen sijaan, että kuuntelisi oman elämänsä Mrs. Miyagia tämän tarinan Daniel-san ei kuuntele vaan rupeaa vänkäämään vastaan ja jatkaa maanista töpöttelyään. Kun sitä maalia vedellään pitkinä rauhallisina liikkeinä eikä hakata kuin vasaralla! Ja tästä on ehkä puhuttu muutaman kerran aikaisemminkin. Neljännen kerran sanottuani, että jos minä hoidan tämän maalaamisen ja sinä sen kylpyhuoneen, koska minä nyt en sitä osaa tehdä mutta osaan maalata, saatiin lopulta verenpaineet nostettua molemmilta sellaisiin lukemiin, että Daniel-san lähti älämölön saattelemana kylpyhuoneeseen ja Mrs. Miyagi sanoi maalaussopimuksensa irti sille illalle. Lennätettyään ensin karatekan raksamuovilipokkaat kaaressa rakennustelineitä sotkemasta. Edellisen assarin poistumisesta oli tässä vaiheessa kulunut ehkä se 1,28 minuuttia. Hieman ehkä turnausväsymystä ilmasta. Toki kaikki tämä on Aapon syytä.

Minä ❤ Aapo.

Noniin, armas blogialustani jo ehti onnittelemaan bloginpitäjän vuosipävää. Sen kunniaksi tulikin sitten plärättyä vanhoja juttuja ja vaikka tuntuu, että homma näyttäisi etenevän etanavauhtia niin on sitä aikaankin saatu. Muisti kyllä pyyhkii näköjään kaiken tarpeettoman systeemistään, varsinkin ne tylsimmät jutut kuten lupa-asiosita vääntämisen tai E-luvista tappelemisen. Ensinnäkin oli vanhan talon purku. Sitten hirsien pakkaaminen rekkaan. Sen jälkeen hirsien purkaminen tontilla ja niiden siirtäminen lyhytaikaissäilytykseen, joka osoittautui koko riivatun kesän ja talven säilytykseksi. Ja kaikki edellä mainittu lihasvoimilla. Lisäksi tässä on korjattu yksi puolilaho drinkkibaari ja pellitetty nykyisen majan katto. Ja tehty antura ja lapioitu useampi tonnin tusina sepeliä. Ja rakennettu hirsikehikko. Nimittäin näillä näppäimillä on kehikko valmis ja voidaan ruveta miettimään katon laittamista. Isäntä on ollut muutaman kuukauden kotona raksahommissa ja käynnössä vinssannu yksin talon paikalleen. Itse olen viikonloppuna käynyt muutaman tönimässä suurieleisesti paikoilleen ja ihastelemassa maisemia katonrajasta. Ja tietenkin visioimassa sisustusta.

Tämän hetkinen kuuma peruna on sisäkaton korkeus. Itse himoitsen korkeita jugend-huoneita ja isäntä meuhkaa yläkerran rappusista. Kyse on siis siitä, että mitä korkeammalle katto tulee sitä hankalemmaksi menee rappusten sovittelu yläkertaan. Tarkoitus olisi siis joskus ehkä mahdollisesti ottaa käyttöön myös yläkerta. Sitten, kun pihan laittaminen, drinkkibaarin kunnostaminen ja saunan remppaaminen alkaa tylsistyttämään. Ongelmana on siis se, että joskus hamassa tulevaisuudessa rappuset tulevat kuistille ja kolmen ikkunan ja kolmen oven reikäjuusto ei jätä kauheasti pelivaraa. Yksi vaihtoehto olisi tietenkin tunkea rappuset johonkin sisähuoneeseen, mutta kieltäydyn kategorisesti pilaamasta yhtään huonetta sisuksellisella hirviöllä. Seuraavaksi isäntä vaati kuistin toisen oven tukkimista. Kuistilta siis pääsee suoraan sekä keittiöön että olohuoneeseen. Isäntä argumentoi varsin onnistuneesti, vaikken sitä ääneen myöntänytkään, että en kuitenkaan anna kenenkään kulkea siitä ovesta, sotkemisvaaran vuoksi. (Lue Isäntää.) Mutta itselläni on näköjään kehittynyt jonkinasteinen ovifetissi ja ovet on kivoja. Ja niitähän tässä talossa riittää. Eli oveen ei kosketa. Sitten alkoi vääntäminen katon korkeudesta. Isännän kanssa vängätään nyt, että lasketaanko kattoa vai ei. No ei tietenkään lasketa. Kyllähän talossa yli kolmemetriset huoneet pitää olla. Tinkaaminen on jatkunut sen verran kauan, että ollaan päästy sopuun kolmesta metristä. Jos menee senttiäkään alle, niin en muuta taloon, mukamas. Pitänee vahtia haukkana, ettei isäntä keplottele salaa alemmas. Tänään lopulta taidettiin löytää kompromissiratkaisu. Jota mielestäni olin kyllä jo ehdottanut aikaisemmin?! Eli kuistin kattoa voidaan ottaa hieman alemmas ja sitten rappusia vaan lisätään yläpäässä vähän joka suuntaan. Kattellaan.

Pääsiäisen tehtävälistalla on pitkään ollut omenapuiden trimmaaminen, se kun kuulema pitää tehdä maalis-huhtikuussa. Pihalla asustaa kaksi varsin pöyheään kuntoon päässyttä puuvanhusta, jotka viime vuonna lykkivät yhteensä ehkä viisi omenaa. Toissa päivänä päätin kyniä kaverit moottorisahalla ja fiskarsin oksasaksilla. Joku omenapuuammattilainen varmasti tukehtuu jossain pääsiäispashaansa, päätin nimittäin parturoida ihan urakalla. Jossei omenoita heru niin ainakin näyttävät puilta epämääräisten oksapalleroiden sijaan. Itse olen varsin tyytyväinen varsinkin ensimmäiseen tosinaisen banzaipuuhuni.

Pahaa aavistamaton oksamytty.

Jälleen kerran liiterin kätköistä löytyy vanhan kansan työkaluaarteita. Erikoismainita oksasaksien nahkalenkkilukosta.

Suuruudenhullu ja muuten vaan hullu risunisti.

Valmista tuli. Ammattilaiset itkekööt verta.

Karsituista oksista olisi tarkoitus saada pätkittyä ensi talven sytykkeitä. Kovilla pakkasilla tuli nimittäin todettua, että risut ovat ylivoimaisesti paras takansytyttäjä. Ehkä kananmunakennojen jälkeen. Oksien katkominen olikin taas eri kivaa toimintaa. Keväthepulista ja vielä oksista täysin seonnut Duracell-Hurtta kävi nimittäin hieman kierroksilla. Oli oikein kiva heilua siinä 40cm pitkällä machete-puutarhurinveitsellä, kun yhtäkkiä takavasemmalta, yläoikealta, ja lopulta ihan kaikista ilmansuunnista hyökkii ilmalennon saattelemana Kamikaze-Koira ilman mitään itsesuojeluvaistoa. Tämän lisäksi niitä oksia tietenkin pitää joko repiä suoraan kädestä tai sitten levitellä pitkin tonttia. Ja aivan koko ajan.

Vuosi on siis hommia tehty. Alkaahan se jo talolta näyttää. Ja rikottiin ehkä tämän pariskunnan asumisennätys. Ei olla tätä ennen nimittäin samassa osoitteessa vuotta yhteen menoon asuttu.

Loppukaneettina rakennustriviaa: Tiesittekö muuten, että pellavanauha maistuu aivan Weetabixille. Tämä tuli todettua tässä eräänä päivänä, kun kädet rupesivat olemaan niin täynnä tavaraa, että piti ottaa purukalusto apuun. Mielenkiintoista. Mielestäni tämä kertoo ehkä enemmän Weetabixista kuin pellavanauhasta.