0

Toisenlainen joulukuvaelma

Olipa kerran sukujoulu, johon kerääntyi väkeä läheltä ja kaukaa. Kauimmaiset vieraat tulivat merien takaa etelän aavoilta tasangoilta, joissa kerrottiin auringon paahtavan niin, että pohjolan iho palaisi muutamassa hetkessä kivuliaille rakoille ja jossa hispaanit elivät, ja söivät, hassuttelivat ja herjasivat kovaäänisesti ja tulisesti. Pimeässä, pakkasen syleilemässä pohjolassa kokoontui väki viettämään sukujoulua syrjäiseen järvenrantamökkiin, joka täytti niin, että kauimmaiset, Hämeen eteläpuolelta saapuneet vieraat jouduttiin majoittamaan läheiseen vuokratölliin.

Saapui vihdoin kauan odotettu jouluaatto. Koko väki odotti malttamattomana koko pyhien tärkeintä toimitusta. Huumaavat tuoksut täyttivät pirtin naisväen huhkiessa keittosopessa valmistellen koko vuoden odotetuinta ateriaa. Pirtin pöytä alkoi täyttyä herkuista. Oli suolakalaa, silliä, laatikoita, väkevää emännän sinappia, idästä tullutta rosollia, höyryäviä juureksia ja muita suussasulavia ruokalajeja pöytä vääränään. Väki asettui pöydän ympärille ja ihastunut kohahdus kulki päästä päähän, kun aterian kiistaton valtias, tuoresuolattu joulukinkku vihdoin kannettiin juhlallisesti pöytään.

Hartaina pienet lapset, saunan puhtaina vatsa kurnien katsoivat suurta kinkkua, kun aikuiset helpotuksesta huokaisten aloittivat kinkun leikkaamisen. Lattialla koirat istuivat rivissä seuraten silmät kiiluen näytelmää valmiina nappaamaan jokaisen pöydältä tippuvan armopalan nälkäisiin kitoihinsa. Tyytyväinen puheensorina täytti tuvan väen käydessä käsiksi joulupöydän lukemattomiin antimiin. Aterioinnin kuluessa todettiin yhteistuumin suunpielet rasvaa valuen, että kyseessä oli varmasti paras joulukinkku miesmuistiin.

Niin hyvää oli tuo valtava kinkku, että yötä päivää sitä kävi vuorollaan kukin veistelemässä suurella keittiöveitsellä keittiön hämärässä, muiden silmien välttäessä jopa vaarallisen ähkyn uhalla. Vihdoin koitti Stefanoksen, tuon kristinuskon ensimmäisen marttyyrin muistopäivä, jota tapaninpäiväksi tavallisen rahvaan keskuudessa kutsuttiin. Päivä tultiin tämän jouluväen keskuudessa muistamaan suurena surun päivänä.

Kävi nimittäin niin, että aamuyön tunteina oli yksi kinkunnälkäisestä miesväestä unohtanut kinkun ruokapöydälle ja ajatus unen sumentamana unohtanut sen viedä takaisin hyllyn päälle. Ja jo kaksi päivää kinkunhimosta kärsinyt koira oli vihdoin uskaltautunut toimeen. Suuri oli väen järkytys aamun tunneilla keittiöön tullessaan huomattuaan toisen koirista kaluavan suunatonta kinkunluuta herkullisten lihojen hävittyä parempiin suihin.

Matkaseuralaisensa tekosista mitään tietämättömät etelän vieraat saapuivat myöhemmin pirtin pihaan ihmetellen koiransa äkillistä lihoamista ja vaivalloista askellusta mutta niin tyytyväistä olemusta. Matkalaiset saivat kiittää pyhää Stefanosta hetkestä, jolloin onnettomuus tapahtui. Sillä, jos rikos olisi tapahtunut päivääkään aikaisemmin, olisi julmistunut jouluväki varmasti unohtanut Suomen Turussa julistetun joulurauhan ja  suutuspäissään lahdannut koiran ja herkutellut tapaninpäivänä kinkulla täytetyn koiran parissa. Nyt julkea kinkkuvaras sai nukkua rauhassa tuvan penkillä röyhtäillen ja ilmavaivoista kärsien muun väen tyytyessä juureslaatikoiden kaapimiseen.

Näin siirtyi historiankirjojen sivuille joulu armon vuonna 2014. Joulu, josta levisi kertomus suusta suuhun jouluna, jolloin Hurtta ahmi lähes kahdeksan kiloa kinkkua muutamassa tunnissa. Saavutus, josta Isäntä jaksaa joka joulu Hurtaa muistuttaa pieni kateuden pisto sydämessään.

 

img_1448

Kaihoisa katse