2

Terra plana

(Onko mitään niin hienoa kuin herätä lauantai aamuna 5.30 siihen että s”#&€lin Katti ryystää Isännän pöydälle unohtuneita sosekeittoja hirveällä mekastuksella kitusiinsa. Erillisiä huoneita ja väliovia odotellessa.)

 

Maata näkäyvissä ja niin edespäin. Tiedättekö tunteen, kun neljän vuoden jälkeen voi vihdoin kävellä suoraa lattiaa pitkin huoneesta toiseen ilman, että joutuu huojumaan ja huitomaan pitkin viisi senttiä leveätä lattiavasaa pitkin? Tai vielä parempaa, kiipeillä metrin korkuista sokkelia ylös alas, jotta pääsee edes huoneesta toiseen. No se on nyt loppu! Meillä on nimittäin lattiat. Sellaiset oikein lankusta paukutetut toverit. Yksi tämän kesän kohokohdista on kyllä eittämättä ollut tasaisella ja yhtenäisellä lattialla valssaaminen. Tosin vanhasta muistista tulee sitä vieläkin käveltyä jotenkin sumopainijamaisesti, kun ei vissiin syvempään aivokuoreen ole vielä iskostunut se, että tältä lattialta ei tosiaan voi enää vahingossa survoa jalkaansa alapohjan tuulensuojalevyn lävitse vaikka kuinka yrittäisi.

Alkuperäinen suunnitelma oli paukuttaa alkuperäiset lattiat takaisin paikoilleen. Siis ne samat, jotka oli purettu kehikon mukana silloin joskus kymmenen vuotta sitten. No tähän tuli pienoinen muutos. Osa niistä lankuista oli niin erivänkiä ja eksoottisen mallisia ts. näyttivät lähinnä siltä, että ne on revitty jostain muinaisen merirosvolaivan kyljestä, että lopputulemana Isäntä olitaisiin jouduttu kärräämään naapuripitäjän hermoparantolaan, jos niistä olisi lattia pitänyt saada aikaiseksi. Se puhinan ja murinan määrä nimittäin uudenkin sahatavaran kanssa on sen verran värikästä katsottavaa, että tuosta olisi jo tullut ruumiita. Lattiainventaarion jälkeen lopputulemana todettiin, että keittiö ja kuisti saadaan askarreltua vanhoista lankuista ja lopputönö saa luvan tyytyä uusiin lattioihin, sillä tässä hautomohopussa ei mitään vanhoja lankkuja ruveta metsästämään.

Perusteellisen netin mylläämisen jälkeen maailmalle lähti nivaska tarjouspyyntöjä niin pitkin Suomenmaata kuin lätäkön taakse. Ja en tiedä mistä mustasta pörssistä virolaiset lankkunsa hakevat mutta lopulta kiikutimme säästöpossumme etelän naapuriin, sillä neliöhinta 33 x 145 kuusilankulle oli niin poskettoman halpa verrattuna suomalaisiin hintoihin, että rahteineen päivineen säästyi hommassa sen tonnin verran riihikuivaa. Ei huono tuntiliksa netissä pörräämisestä. Ja erikoismainintana tavarantoimituksen varsin mallikas vauhti: tarjouspyynnön laitoin muistaakseni viikonloppuna ja alkuviikon varsin pitkän ja rönsyilevän sähköpostipuljaamisen jälkeen tavara oli pihassa jo saman viikon perjantaina. Ei huono. Vertailuksi todettakoon, että siinä vaiheessa oltiin juuri ja juuri saatu täällä puolen lahtea ensimmäiset tarjoukset sähköpostiin.

Ja ihan hyvin se halvempikin lankku näyttää lattiavasojen päällä makoilevan, vaikka otettiin vielä sitä halvempaa kakkoslaatua. Ulkonäkö ei sinänsä meillä ollut niin tärkeä, sillä tarkoitus on joka tapauksessa maalata lattiat, joten oksaisuus tai muut pintasörsselssönit eivät olleet niin justiinsa. Siitähän tulee sitä luonnetta ja mitä näitä nyt oli. Olin kyllä alunperin haaveillut vahatusta tai suopakäsitellystä lattiasta mutta muutaman vuoden katsottuani tämän herrasväen kotikäyttäytymistä ja lattian käsittelyä, totesin, että tämän possulauman kanssa pääsee paljon leppoisamala verenpaineella ja vähemmällä rähisemisellä, jos annetaan asian olla ja lätkitään ihan kiltisti sitä maalia pintaan.

Nyt on siis melkein koko talossa lattia, ainoastan muutama neliö käytävää on vielä täytämättä, sekä kuisti johon laitetaan alkuperäiset lankut.

 

Isäntä käy dialogia vastahankaisten lattialankkujen kanssa…

 

0

Tee-se-itse Savupirtti

Puulämmityskausi on nyt tässä kansan tasavallassa virallisesti  ohi ja voimme julistaa kevään alkaneeksi. Pallogrilli onkin jo pihalla kätevästi viime kesän jäljiltä, koska kukaan ei sitä saanut suojaan kärrättyä. Samoin savustuspönttö. Tällä hetkellä käyn kuntosalilla nostamassa tankoa jo ihan pelkästään siitä ilosta, että aion heittää erään luopion omakätisesti ikkunasta ulos.

Puhun siis tästä herrasta:

img_2633

Länsirannikon luopio. 

 

Ja ennen kuin alkaa se ooh ja aah retrovoihkinta niin kerrottakoon, että tämä yksilö on varsinainen nutipää ja on joutunut allekirjoittaneen monotuksen kohteeseen nyt jo muutaman kerran.

Kun toissa kesänä saimme tämän toverin kotimme pihaan naurettavlla 150€ hinnalla niin tiesimme, että ei ehkä ihan priimaa tule mutta mikäs siinä. Ei tässä mitään mersua haetakaan. Mutta että sillä ladalla pääsisi edes liikkeelle…

Sitä silloin viime kesänä laiteltiin ja rassattiin ja saatiin kolmen hengen voimalla puntattua rappuset ylös ja sisälle pirttiin. Alussa toveri hieman tuppasi savuttamaan sisään mutta oletin kyseessä olevan alkunikoittelua samaan tapaan kuin saunan Kota-padan kanssa, joka nykyään toimii oikein nätisti. Eli kunhan Herra Matti tottuisi uuteen asuinmiljööseensä ja uusiin lämmittäjiinsä alkaisi hormikin vetää.

No viime talven verran se taisikin toimia ihan siedettävästi. Tässä kohtaa hyvä muistaa vanha kansanviisastelu siitä ajasta ja kullasta ja mitä se toinen teki sille toiselle. Pikamuistilla kelattuna muistelisin sen ainoan viimetalvisen superkilipääkohtaukseni aiheutuneen juuri savuttavasta Matista. Tosin, jos Isännältä kysytään niin varmana muistaisi vastaavia lohikäärme/meduusa-kohtauksia ehkä neljä tusinaa. Mutta ei lähetä siihen nyt.

Noh, olihan se ihan ymmärrettävää, että niiden viime tammikuisten -30C juhlaviikkojen jäljiltä Matti-riepu oli hieman ylirasittunut ja seuraavaksi lämmityskaudeksi varmasti tarvittaisiin terveydenhuoltoa. Asia selvä.

Tänä syksynä sitten patistin Isännän hyvissä ajoin laastikaupoille ja itse juoksentelin romukaupat läpi etsimässä keraamista tiivistenarua töllättyäni opettavaisia youtube-videoita ja keskustelupalstoja aiheesta Porin Matin huolto. Haljenneet laastit korvattiin uusilla, tiivistenarua sullottiin jokaiseen mahdolliseen paikkaan ja muutaman viikon kuivumisen jälkeen aloitettiin varovainen lämmitys. No Marisija-Matti päätti luikeroida savunoroa ylhäältä kannen alta. Asia selvä. Laitetaan siis lisää tiivistettä kannen alle.

Seuraavaksi Määkijä-Matti päätti lykkiä savua luukun yläreunasta. Asia selvä. No sieltähän löytyi ihan kunnon rako, jonne laitettiin jälleen keraamista narua ja tiivistettiin aukko umpeen. Ja tässä vaiheessa olemme turvautuneet myös ikkunan avaamiseen, jotta ilma kiertäisi paremmin sekä paperitupon polttamista nuohousluukun reiässä. Jossain määrin tämä toimikin ja alun lakisääteisen savunorotuksen jälkeen Änkyrä-Matti tajusi alkaa lykkiä sitä savua sinne piippuun ja pirtti saatiin lämpimäksi ja savuttomaksi. Kysehän oli varmasti siitä, että muuri oli vielä kylmä ja kesti hetken, että ilma rupesi kiertämään oikeaan suuntaan. Eli olisi varmaankin hyvä, että polttaisi vaikka pesällisen joka toinen päivä, ettei muuri kylmene liikaa.

Noh. Sillä välin, kun allekirjoittanut porsasteli menemään Portugalissa, Isäntä ei tietenkään ollut lämmittänyt Mörö-Mattia kertaakaan. Ja tässä pääsemmekin sitten ehkä eeppisimpään lämmityskertaan ikinä, kun päätin ryhtyä toimeen etelän reissun jälkeen. Koska omaan sellaisen luonteenlaadun, että periksi ei anneta ja kiven läpi mennään pää edellä ja sormilla kaivaen, oli edessä historiallinen yhteenotto ihmisen ja tulipesän välillä. Lämmitys alkoi tietenkin savutuksella, vaikka ikkuna oli auki. Ja tällä kertaa savua tuli luukun sivusta ihan silmillä erotettavana savuvanana. Aikaisempina kertoina oli sentään savua joutunut etsimään taskulampun avulla. Sen sijaan, että olisin kuunnellut Isäntää, joka totesi reilun vartin jälkeen, että ehkä parempi antaa Porin Herran olla, kieltäydyin perääntymästä ja uhosin, että kohta syttyy kunnolla ja sitten Myrkky-Matti imaisisi pirtin puolelle tulleet savut takaisin kitusiinsa ja sisällä olisi mukavaa ja lämmintä.

Taikka sitten ei.

Jossain vaiheessa pieni savunoro muuttui ihan täyslaidalliseksi, kun Herra Hiiliveturi päätti ruveta köhimään kunnon savupilviä aivan joka ikisestä reiästä minkä omisti, kuin paraskin junanveturi. Tässä vaiheessa oli pirtissä ehkä se +2 astetta sillä ikkunan lisäksi piti avata ovi pihalle asti samalla kun piti kiivetä kiskomaan palohälyttimestä patterit irti. Ja tämä oli tietenkin punainen vaate allekirjoittaneelle, joka kieltäytyi enää perääntymästä lämmitysoperaatiosta, paitsi sillon kun piti mennä ulos köhimään silmät vetistäen. Sillä nythän sitä lämmintä kaminaa varsinkin tarvittaisiin. Pitäisi vain saada hormi vetämään. Siinä vaiheessa, kun löysin itseni istumasta jääkylmällä sängyllä takki päällä Isännän yrittäessä stoalaisesti huitoa sakeaa savua ovesta ulos postimyyntikuvastolla, myönsin vihdoin tappioni. Loppuilta meni kuumailmapuhaltimen kanssa noenkatkuisessa mökötystilassa.

Seuraavana aamuna oli jostain kumman syystä kurkku hieman kuiva ja verenpaine taisi nousta muutaman asteen, kun puin retkinuotiolta haisevia ulkotamineita päälleni. Tajusin vasta seuraavana iltana kytkeä ilmanpuhdistimen päälle, joka huusikin kurkku suorana ja kaikki haju/likaindikaattorit myrkynpunaisena koko illan. Julistan siis tässä yhden naisen diktatuurissa Porin Matin karkoitettaviksi ilman valitusoikeutta. Ja karkoitus pannaan täytäntöön heti, kun saan tarpeeksi papua käsivarteen ja ilmakaari ikkunan kautta on mahdollinen. (Tällä hetkellä pumppaan salilla n. 20kg tankoa, joten ihan näillä näppäimillä päästään asiaan.)

P.S. Ja ei, savupiipussa ei ole tukosta, se käytiin tarkistamassa seuraavana päivänä. Olin odottanut näkeväni vähintään harmaakurjen tai valkohäntäpeuran sulloneen itsensä piipusta sisään, mutta tyhjää täysi koko hormi.

 

0

Yrityksen määrä on vakio

Kun Isännän laittaa hoitamaan asioita niin asiasta kuin asiasta tulee, no ainakin mielenkiintoista. Tässä muutama päivä sitten passitin Isännän katsastamaan toisen autoistamme, sillä katsastusasema sulkee ovensa tietenkin juuri silloin, kun normaalit ihmiset pääsevät irti maallisista velvoitteistaan eli töistä. Itse en toiselta paikkakunnalta ehtisi ajoissa ja ylimääräisen vapaapäivän tärvääminen auton rassaamiseen ei todellakaan tule tapahtumaan tämän neitokaisen universumissa.

Olin jopa kerrankin etukäteen viisas sekä rahaa säästävä ja varasin katsastusajan etukäteen. Tämä viisastuminen tapahtui sen jälkeen, kun meinasin saada hepulin viime elokuisen katsastuksen yhteydessä katsastushinnan huidellessa yli 80€, kun se ennen oli himpun päälle 50€ tai jossain siellä main. Nykyään ns. normaalihinnalla katsastuksen saa vain, jos varaa etukäteen. Ja taas meidän karjalauman, anteeksi kansalaisten kulutuskäyttäytymistä ohjaillaan hintapolitiikan kautta.

No katsastusaika varattu viikon sorvaamisen jälkeen. Pitkällisen maanitteluprosessin jälkeen sain kuin sainkin tiristettyä Isännältä sopivan päivän katsastusta varten. Isäntä briiffattu sängystä käsin edellisenä iltana ennen nukkumaanmenoa: aika, paikka, oikea auto, siirrä työkalut oikeaan autoon, ota oikean auton avaimet. Jätä väärän auton avaimet, jotta eukkokin pääsee jonnekin, ennen katsastusta tankkaa auto ja täytä oikea takakumi, joka tyhjenee omia aikojaan.

Jokohan riittäisi tehtävän menestyksekkääseen suorittamiseen? No ei tietenkään.

Seuraavana päivänä olin saanut n. klo 15 aikaan kolme kriittistä puhelua, mutta sattuneesta syystä en ollut saavutettavissa. (Olin siis unessa. Eli tavallaan oma virhe.) Hieman myöhemmin saan selonteon Isännältä, joka oli tietenkin mennyt katsastukseen etuajassa, sillä miksi mennä silloin, kun on sovittu, kun voi mennä sillon milloin itseä huvittaa. Isäntä oli päässyt töistä aikaisemmin ja päättänyt yrittää katsastusta hieman aikaisemmin. No katsastusasemalla Isäntä oli vienyt jonkun autoon liittyvän lapun tiskille ja sieltä oli todettu, että ei tätä autoa voi vielä katsastaa. Isäntä oli kyllä yrittänyt parhaansa ja vängännyt aikansa ja todennut muutamaan kertaan, että vaimo oli varannut etukäteen ajan ja, että hänen vaimonsa ON AINA oikeassa.

Toistan: VAIMO ON AINA OIKEASSA.

Se on nyt sitten virallista.

Katsastuskonttorin mies oli kaivanut koneeltaan jonkun tiedon, jonka mukaan auton katsastusaika on vasta kesällä. Tätä sitten hetki kotona ihmeteltiin Isännän kanssa, itse kun olin netistä nähnyt, että kyseisen koslan katsastusaika päättyy tammikuussa. Ja ei kai sitä aikaa edes pysty varaamaan, jos se katsastusaika ei ole vielä alkanut? Siinä hetki pyöriteltiin päitä kunnes pyysin saada nähdä Isännän tiskille kiikuttaman lappusen. Ja juoni tihenee:

Näillä todennäköisyyskertoimilla pitäisi voittaa lotossa jo muutama täyspotti: Isäntä oli jostain uuden auton uumenista onnistunut kaivamaan toisen omistamamme auton vanhan katsastuslapun, jonka oli kiikuttanut tiskille. Tässä kohtaa herää muutama  vieno kysymys:

A) Ei sitten tullut mieleen tarkistaa sieltä koneelta MILLE AUTOLLE se katsastus oli varattu, varsinkin jos asiakas yrittää viimeiseen asti jankata, että autolle on ihan oikeasti varattu netissä aika kyseiselle päivälle.

Vertailun vuoksi: Kun puhelimitse sitten soitin peruuttaakseni varatun ajan, tiesi toimelias NAISvirkailija samantien mistä varauksesta oli kyse pelkän kellonajan perusteella. Ei tarvinnut rekisterinumeroa, ei nimeä. Sanonpahan vain.

B) Miten on mahdollista, että KAKSI aikuista miestä ei kykene ratkaisemaan tätä konfliktitilannetta. ”Mutta kun tietokone sanoo näin, ja tietokone ei ole koskaan väärässä.”

C) Olen katsellut Isännän seikkailuja jo 6+ vuotta. Ja koko tänä aikana, kun olemme tunteneet on seikailuissa vahvasti mukana seuranneen auton paperit aina sijainneet kuskin puoleisen aurinkolipan taskussa. AINA. Miten on mahdollista, että Isäntä saa yhtäkkiä päähänsä, että auton paperit sijaitsevat: lattialla/hanskalokerossa/takapenkillä tai missä tahansa muualla kuin siellä aurinkolipan taskussa? Ja nyt puhutaan henkilöstä, joka on ajanut yli 4000km Euroopan halki kyseisillä paperiasetuksilla ja joutunut esittelemään niitä papereita muutaman rajatarkastuksen verran.

? ? ?

Isännän puolustukseksi sanottakoon, että oli kyllä yrittänyt soittaa allekirjoittaneelle kolme kertaa kysyäkseen niiden papereiden sijainnista. Ja jos olisin silloin vastannut puhelimeen niin auto olisi tällä hetkellä, jossei katsastettu niin ainakin korjauslistalla varustettu.

Huokaus.

 

img_0350

Mr. Darcy kylvyssä. Ei liity aiheeseen yhtään mitenkään eikä millään tavalla.

 

Koska röhnötän tällä hetkellä sängyssä mukavasti sekä oman että lainakoiran puristuksissa, en pysty lavastamaan sopivaa artikkelikuvaa aiheeseen liittyen. Siispä kaivoin kätköistäni tämän otoksen Mr. Darcysta kylvyssä. Sillä kuten kaikki tietävät, Mr. Darcyn tuijottelu ei koskaan ole pahasta. Saattaapa jopa laskea verenpainetta. Tai sitten ei.

 

 

0

Minä sydän marraskuu…

Nyt, kun tämä vuodenajoista rasittavin, eli marraskuu alkaa olemaan kalkkiviivoilla, haluan minäkin tuikkasta lusikkani tähän intohimoja nostattavaan kuravelliin.

Tänä vuonna marraskuuhan alkoi varsin lupaavissa merkeissä, sen saapumista ei tajunnut edes noteerata, sillä taivaalta etuajassa tursuava lumi vei kaiken huomion. Itseasiassa lunta tuli jo niin aikaisin, ettei sitä ollut ehtinyt vielä edes kaivata. No hanget tietenkin sullaa survahtivat ja päästiin itse asiaan.

Ja ei ole mitään niin hienoa kuin vesisateinen marraskuu, kun siihen lisää vielä pihavalot, joista jokaisesta kärvähtää lamppu juuri samaan aikaan. Ja tietenkään taloudessa ei ole vaihtolamppuja saati ketään vapaaehtoista, joka jaksaisi räntäsateeseen lähteä niitä edes vaihtamaan. Tämä on tietenkin oikein kiva, sillä täällä korvessa ilman lunta tai pihavaloja  ei oikeasti ulkona näe edes tattia otsassa. Siinä sitten yrittää käsikopelolla tarpoa pihan läpi 40 metrin temppurata, jossa isomurikkainen sorapeite, jolla saa nilkat leikkauskuntoon, sirkkeli, sahapukki, lautakasa, kumollaan oleva rautapata roskien polttoon, pari sähkökaapelia, Pukeille nostettuja kakkosnelosia, puolison auto ja, jos tarpeeksi eksyy väylältä noin 70-vuotias tammi, jota voi käydä tönimässä, jos on vielä pikkaisen myöhässä. Lisätään tähän vielä salikassi ja toiseen käteen autonavain, laukku ja joku epämääräinen puuvillakassi, jotta maksimoidaan elämyksmatkailu. Ja tämä kaikki ennen kuin se työpäivä on edes alkanut. Jos tämä käy liian helpoksi, voi saman radan kokeilla juosten ja vaikka korkkareissa, jos huvittaa.

 

image

Tässä aamulla otettu kuva pihan temppuradasta, taustalla voi nähdä myös rakenteilla olevan kotimme. ❤

 

Yhtenä päivänä rupesin miettimään, että ihan oikeasti tämä vuodenajasta nillittäminen on asennekysymys. Jos vain laittaa oikeanlaiset varusteet niskaan niin kyllä se marraskuukin voi olla oikeasti ihan mahtava juttu. Näillä ajatuksilla sitten metsäkävelylle. Ja olihan siellä kivaa. Metsässä ei edes sada niin pahasti kuin aukeilla paikoilla, kiitos puiden. Ja ei se likaveden harmaa taivaskaan haitannut, sehän vain korostaa metsän vihreitä värisävyjä. Hyvä, oikein hyvä. Ja juuri, kun ajattelin pirtissä kuivatellessani saavuttaneeni zen-munkkimaisen valaistuksen aiheesta marraskuu, päätin lähteä vaihtamaan lintujen talipallot uusiin.

Jos puhutaan sitten virheistä. Niistä eeppisistä. Sitä manaamisen määrää, kun pihalla yritin pysyä pystyssä mutavelliin uppoavilla, huojuvilla A-tikkailla, koska se ihrapallohan piti saada sinne oikein korkealle oksalle, jotta sen näkee sisältä asti. Tässä vaiheessa alkaa tihkusade ja mukava sivutuuli. Siinä sitten yritän sahata pokasahan terällä edellistalven räikeän värisiä muoviverkkoja irti, koska eiköhän olisi jo aika nekin ottaa irti ennenkuin omenapuu rupeaa näyttämään yhdeltä isolta neonväriseltä verkkosukkahousulta. Ja saksiahan ei kannata sisältä hakea, koska se nyt vaan olisi liian helppoa. Samalla yritän umpijäätyneillä sormilla avata vuoden verran vettynyttä puuvillanarua umpisolmusta, koska koko taloudesta ei löydy minkään laitoksen narua ja USB-kaapelin käyttö lintujen ruokintaan olisi vain niin monella tapaa väärin. Siinä tempollessani onnistun vielä heruttamaan omenapuusta vedet niskaani, josta ne iloisesti rallattelevat tiensä paidan alle. Tämän lisäksi maailman liukkain talipallero päättää livetä maankamaralle ainakin kolme kertaa yrittäessäni saada sitä riivatun laitosta sidottua puunoksaan kiinni.  Ja kun ensimmäinen operaatio on vihdoin ähkimisen ja kiroilun saattelemana suoritettu, on aika siirtyä seuraavan puun luo toistamaan sama proseduuri.

 

 

image

”Tarjoilija, lisää ihraa kiitos!”

 

Jaa, että mitä mieltä olen marraskuusta?

Ensi vuonna tähän talouteen hankitaan lintulauta.

 

 

0

Tärkeää asiaa suklaarasiasta.

Kun tämän vuosikymmenen alussa tuli heitettyä vesille oikea todella pitkä siima tajusin kyllä, että haaviin tarttui varsinainen palkintovonkale. Se, että myöhemmin tänne peräpohjolaan kiikuttamani tuulahdus etelän lämmöstä osoittautuisi näin täydelliseksi paketiksi oli kyllä yllätys. Puhun tietenkin Isännästä:

Olemme talviajan lisäksi päässeet korkkaamaan virallisesti myös joulusesongin, kun Isäntä kiikutti hetken mielijohteesta ja suomalaisen konvehtirasiatradition painolastista mitään tietämättä kotiin tämän joka kodissa silloin tällöin piipahtavan pahvirasian.

 

image

Näitä konvehteja olen elämäni aikana syönyt ainakin parinkymmenen rasiallisen verran.

 

Ja mikä isännästä nyt tekee tällä kertaa niin tavattoman täydellisen on se, että suosikkimauksi valikoitui näköjään se koko suvun rosvosektori eli ananskonvehti.

ANANASKONVEHTI?!

Riettaalta 80-luvulta alkaneella suklaakonvehtisyöpön urallani en ole vielä koskaan törmännyt henkilöön, jonka suosikkimaku on ananaskonvehti. Siellä ne kolme ruutukuvioista hylkiötä aina odottivat rasian nurkassa, kun pennut sukujuhlissa kinastelivat keskenään kuka ne joutuu syömään. Sillä pohjakerrokseenhan ei kosketa ennen kuin päällimmäinen on tyhjä.

No mikäpäs siinä, tämähän on jälleen kerran täydellinen työnjako Isännän ja allekirjoittaneen kesken. Tosin oma kisakuntoni on selkeästi rapistunut vuosien saatossa. Siinä missä aikaisemmin yhden kerroksen tuhoamiseen olisi mennyt korkeintaan vartti, tuli tällä kertaa totaalinen romahdus jo neljän konvehdin jälkeen. Joko niihin pieniin pirulaisiin lykätään nykyään enemmän sokeria, tai sitten oma konvehtikiintiöni on tullut aikaa sitten täyteen. Muutaman konvehdin jälkeen nimittäin seurasi useamman tunnin sokeripöhö, jolloin teki mieli syödä suolaa suoraan purkista ja vannoa, etten ikinä enää syö konvehteja.

Kunnes saapui seuraava päivä.

Follow my blog with Bloglovin

 

0

Syystalven sporttivartti, tai kolmituntinen…

Jos joku on vailla liikuntaharrastusta niin voin suositella lämpimästi lumenpudotusta katolta. Eikä miltä tahansa katolta vaan aluskatolta, jossa lumi menee lautojen raoista niiden alle. Näin se  pakkaantuu mukavasti jumiin muovin ja rimojen väliin, jolloin se pitää poistaa manuaalisesti eli niin sanotusti käsin.

 

img_0548

Tuossa sitä lunta parinkymmenen sentin kerros sekä lautojen päällä että lautojen alla.

 

Päätimme Isännän kanssa kokeilla tätä ratkiriemukasta parisuhdeurheilua sunnuntaina ja voin sanoa, että kaloreita kuluu varmasti keskikokoisen joulukinkun verran. Jotta homma ei menisi ihan seisoskeluksi niin suosittelen aloittamaan operaation myös hieman viimetinkaan, jolloin pimenevä marraskuun iltapäivä luo oman lisänsä liikuntatapahtumaan. Ja sitten vaan katolle.

Kun hommia on tehty noin viisi minuuttia alkaa huolella kerrosteltujen vaatekappaleiden heivaaminen mäjelle. Hien saa pintaan nanosekunnissa. Tämän jälkeen hommia tekee ihan mielellään, sillä jos pysähtyy liian pitkäksi aikaa tulee riivatun kylmä.

 

img_0541

 

Työvälineistä. Alkulämmittely suoritettiin lapio kourassa, kunnes Isäntä kyllästyi nysväämiseen ja haki varastosta vanhan kunnon lanaajan, jonka askarteli jo sepelin levittelyyn:

 

20150815_174005

Tämä kunnon lanaaja.

 

Lanaajalla homma sujui varsin mallikkaasti ja vauhdilla, kunnes allekirjoittanut höykyytti vehjettä niin paljon, että varsi katkesi. Ja koska tämän projektipäällikön itsemääriteltyyn toimenkuvaan ei kuulu varusteista huolehtiminen päätin siirtyä tutkimaan muita tekniikoita katon hoiteluun. Seuraava joskin ehkä hitusen riskialtis tekniikka oli niinsanottu avalanche humano. Umpeen laudoitetut jiirit sai aika hyvin ja nopeasti putsattua liukumäkimeiningillä tuulipuvun housut jalassa. Tässä siis istutaan alas ja annetaan painovoiman sekä alas liukuvan ruhon hoitaa loppu. Alas tullessa saa tosin pitää varansa, ettei päädy saman tien rakennustelineistä ohi ja pikatoimituksena maantasalle.

 

img_0539

Appelsiiniksi naamioitunut Isäntä hommissa.

 

Kun kaksi kolmasosaa katosta oli kolattu olisin pitänyt mielelläni lakisääteisen tauon. Yleensä kahvitauoista kynsin ja hampain kiinnipitävä Isäntä pisti kuitenkin piiskaten eteenpäin, koska kohta tulee pimiä ja mitä kaikkea. Hieman yllättävää. Syytän tästä yllättävästä asennemuutoksesta Isännän viimeaikaista työskentelyä urakkatyöläisenä.

Kun ruokataukoa ei herunut pistelin loppuosan menemään puhtaalla sokerittoman veren voimalla. Ja kuten Isäntä ja Hurtta ovat tasaisin väliajoin päässeet todistamaan, on allekirjoittanut varsin herttaisessa mielentilassa, jos ruokintaa ei suoriteta riittävän usein. Tässä vaiheessa Isäntä siirtyi korjaamaan lanaajaa kuntoon ja itse kiipesin suurieleisesti sadattelujen kera katolle, koska kyllähän nyt loppulumet saa alas vaikka käsin. Tässä mitään apuvälineitä tarvita!

Ja kyllähän ne alas sai mutta ei se mukavalta tuntunut. Käsivarret, vatsalihakset, polvet ja oikeastaan koko elimistö esitti varsin kärkkäitä vastalauseita tässä vaiheessa päivää. Mutta periksi ei voinut antaa, kun kerran suureen ääneen tuli Isännälle uhottua.

Loppulumien linkoamiseen käytin kaksitahtista kauhamoottoria. Hurtalta inspiraation saanut metodi vaatii siis kaksi kaivamiseen soveltuvaa eturaajaa, maanisen vimman ja sisua perään. Ja sitten kauhomaan. Ja kuten kuka tahansa koirien kuopankaivuuta seurannut tietää, tässä ei hidastella. Vauhtia lisäsi myös kummasti se seikka, että polviasennossa katon lautojen reuna pureutui varsin epämukavasti polvilumpion tienoille aiheuttaen tuskallisia tuntemuksia. Maanantaina sopi vain ihmetellä kuntosalilla, kun edes kahden sentin venyttelymatolla polvistuminen ei ollut kauhean mukavaa.

 

image

Polvet olivat maanantaina varsin kirjavassa kuosissa.

 

Lopulta katto saatiin kuin saatiinkin tyhjäksi lumesta 3,5 tunnin pyristelyn jälkeen ja nyt vain odotellaan pluskelejä, jotta loputkin rippeet sulavat pois ja pressutetaan koko hoito.

 

img_0550

Enää peitto päälle.

 

Ja loppukevennykseksi vielä Isännän tulkinta ohjeistuksesta: ”Voitko kultaseni ottaa kuvan polvistani?”.

 

image

 

Jep.

 

 

0

Talviunille, mars!

Aikaa on kulunut ja olemme siirtyneet viralliseen talviaikaan. Ja tällä en viittaa jokapuolivuotiseen kellojen räpläämiseen vaan luonnonolosuhteisiin, josta tietää talven tulleen:

1. Tiskiallas on jäätynyt umpeen. Ja tällä kertaa ajattelin olla etukäteen viisas. Sen sijaan, että joudun äyskäröimään äkäisen hajuista kahvinpuru-pasta-limalietettä yhtäkkiä umpeen jäätyneestä tiskialtaasta olen asentanut altaaseen aidon oikean tiskivadin. Villeimmissä unelmissani tämä tyhjennetään aina joka illan päätteeksi kirpakkaan ulkoilmaan. Olen myös esitellyt Isännälle laitteen toimintaperiaatteen. Nyt seuraamme mielenkiinnolla mikä on tämän installaation toimintasykli oikeassa aikuisten elämässä. Empiiriseen kokemukseeni perustuva asiantuntija-arvio antaa olettaa, että tyhjennysväli on ehkä se 4-8 päivää, jolloin vati on tietenkin ääriään myöten täynnä. Kolmen oven läpi taiteilu kyseinen astia kainalossa tietenkin johtaa siihen, että puolet sisällöstä levittäytyy pitkin keittön, eteisen ja tuulikaapin lattiaa, jolloin allekirjoittanut voi keskittyä keskipienen hermoromahduksen potemiseen.

2. Sisälämpötila heiluu siinä +16 asteen tietämillä riippuen siitä missä päin avaraa 20m2 avokeittiömakuuhuonetta lämpöä mittaa ja mihinkä vuorokauden aikaan.  Tämä on kummasti lisännyt kiinnostusta lämmöneristämiseen ja aihetta käsittelevään kirjallisuuteen. Ja koska oman ihrakerroksen kasvatus ei innosta, on talouteen ilmestynyt merinovillaa kaikissa mahdollisissa muodoissa. Viimeisinä hankintoina ekstaattiset lampaankarvaiset jeti-monot, joita aion pitää jalassani juhannukseen asti. Merinovillassa ihastuttaa myös sen huoltovapaus, tuulettamalla pystyy kuittaamaan ainakin muutaman pesukerran, mikä on näissä olosuhteissa taivaallista. Käytännössä nämä suomalaisen keskivertosuven lämpöasteet sisätiloissa tarkoittavat sitä, että yöllä flanellipyjaman alle saa pukea aluskerraston, tietokonetta ränklätessä kädet kohmettuvat ja aamupuhteissa vaatteiden pukemiseen pitää varata patterilämmityslisä, joka tietenkin luo oman lisänsä kiireaamuihin: ollako myöhässä vai pukea jääkylmät rintsikat…

 

img_0430

Tämän viikonlopun hankinnat. Mmmmm…

 

3. Sisälämpötilan taajuus luo myös oman lisänsä parisuhdekopelointiin. Kun päällensä saa pukea minimissään kolme eri kerrosta vaatetta kuorrutettuna ylipaksulla irlantilaisvillapaidalla, on kuin yhtäkkiä tuvassa pyörisi kaksi sumopainijaa. Isännän halailu liikuttaa yhtä paljon kuin nyrkkeilysäkin rutistaminen.

4. Kesälaitumella viihtynyt tavara on alkanut löytää tiensä takaisin sisätiloihin. Ja jo viime vuodesta tuttu pirttitetris saa alkaa. Nykyään lattiaa kansoittavat sähköpatterin lisäksi kosteudenkerääjä, kuumailmapuhallin ja ilmanpuhdistaja ja piakkoin seuraan liittynevät Isännän akkutyökalut, työvaatteet ja muutenkin mikä tahansa omaisuus, jonka ei tahdo syväjäätyvän eteisessä.

Ja tämä kaikki edellämainittu kun ulkona on -4 astetta.

Toisaalta alhaisessa sisälämpötilassa on puolensakin, toissapäiväinen hellalle unohtunut peurakeitto on yhä syöntikelpoista ja sängyssä röhnöttäminen kolmen villaviltin alla on täysin sallittua, jopa suotavaa.

Mutta mitäs tapahtuu raksalla? No minäpä kerron. Eipä paljoa.

Rakentaessa näyttää tyypilliseltä tällä korpiplantaasilla suuruudenhullut aikataulusuunnitelmat ja jotakuinkin aivan toisenlainen toteutumistahti. Kesällä oli vielä puhetta, että ennen talvea saataisiin piippu muurattua ja kattopellit päälle. Noh, kuistin aluskate on vielä puolivälissä ja todettiin, että pellitykset ja piipunmuuraukset jätetään suosiolla keväälle ja talo pakataan talviunille. Kieltämättä muutaman kuukauden tuuletustauko tulee itse kullekin sopivaan saumaan.

 

img_0458

Enää kuistista puuttuu puolet.

 

img_0459

Sehän näyttää jo talolta!