Raksavuosi V?!!

Dodih, nyt se on jälleen korkattu, uusi raksavuosi numerolla 5. Ja tämän vuoden aikana olisi mörskä saatava valmiiksi mikäli halajaa leimat yhden rakennusluvan puitteissa. Viime kesän jäljiltä pulju näytti aikalailla tältä:

 

Viime syksyllä saatiin melkein ulkolaudoitukset valmiiksi

 

 

Kevät alkoi kuistin kimpussa

 

 

Rahaa paloi hieman enemmän tähän puiseen päällystakkiin kuin ihan peruslautaa lätkimällä. Päätettiin pistää ranttaliksi ja ostettiin 28mm paksuista vuorilautaa sen perus 23 millisen sijaan. Tätä pähkäiltiin tovi, sillä kuvetta sai kaivaa lähes polviin asti hintaeron ollessa melkein puolet. Mutta, koska kyseessä on kuitenkin se päällystakki, joka joutuu kattelemaan kaikkea lumisateesta ja räntämoskasta näköjään näihin pustan helteisiin asti niin todettiin, että tämä on ehkä juuri se paikka missä hinuttamisen voisi unohtaa ja satsata vähän järeämpään tavaraan, joka toivon mukaan kestää sitten kaikkea vähän paremmin. Ja olihan se nyt IHAN eri tuntuista kun on kunnon lankkua käressä.

 

Kunnon potraa lankkua.

 

Tätä projektia ennen olikin sitten sellainen pieni kiva väliaikapuhde nimeltä puhallusvillan sullominen tuulensuojalevyn ja hirren väliin. Koska tätäkään ei tietenkään voi tehdä niinkuin normaalit ihmiset tekevät. Mutta tähänkin on tietenkin ihan validi syy. Mukamas.

Seuraavaksi pieni sukellus selluvillan pölisevään maailmaan:

Selluvillaahan meille tuputetaan luonnollisena ja terveellisempänä vaihtoehtona siihen samperin syyhylasivillaan, jonka voivat puolestani tunkea kuun pimeälle puolelle, se kutinan määrä on nimittäin ihan suoraan belsebubista. Selluvillan idea on, että se imee itseensä kosteutta mutta toisin kuin lasivilla, joka saattaa sitten homehtua, luovuttaa sen myös pois. Eli tosi luonnolista ja kivaa ja lapsetkin voi sitä syödä ja silleen. Ainoa pikku miina siinä selluvillassa on, että yleensä sellaset 20% sen sisällöstä muodostuu dinatriumtetraboraattidekahydraatista eli booraksista, joka on boorihapon natriumsuola. (Siinä teille kemianörteille.) Käytetään kuulema myös kaviaarin säilömisessä. No eipä sitäkään tule tässä huushollissa syötyä. Tämä aine on siis palonsuojakäsittelyn vuoksi. Booraksi on esimerkiksi kultasepäille tuttua töhkää juotosnesteen muodossa. Saattaa myös aiheuttaa sikiövaruioita, hengenahdistusta, kouristuksia yms pieniä terveydellisiä pikku bonuksia. Koska booraksin kanssa tulee puljattua ihan tarpeeksi ammatillisissa merkeissä niin tulipa mieleen että en ehkä halua tunkea sataa kuutiota samaa tököttiä pitkin ”terveellista ja luonnollista ja muutenkin niin ekohippiä” huusholliani, joten netti kouraan ja myyrän hommiin.

Ilmeisesti vaihtoehtoja boorisanomalehtimössölle on jo useampiakin mutta itsellä ei pioneerihimot eikä varsinkaan se budjetti riitä eksoottisempiin ratkaisuihin. Säkkihinnoissa saattaa olla muutaman eron heitto, mutta kun sitä säkkiä saa tilata tontille sen lähemmäs 300 kappaletta niin tarkan markan hintahaitari repeää kyllä ihan huolella. Meikäläiset päätyivät lopulta Termexin Green+ villaan, joka sitten maksettiin ihan omalla pankin rahalla, että tässä mitään kaupallista yhteistyötä taaskaan harrasteta. Tosin jos olisin yhtään talousnero ja pihi niin varmaan olisi pitänyt narista sieltä joku huippudiili ja sitten viettää yhden postauksen verran kaupallisesti fiilistellessä sitä, kuinka paljon ihanempaa tätä villaa on nieleskellä hengitysmaskin raoista ja kaivaa hikisestä vatsamakkaran poimusta ja kuinka hyvältä tuntuu lääppiä seuraavanakin päivänä sitä puhallusmoskaa silmämunasta irti useammasta naamapesusta huolimatta.

Täytyy kuitenkin todeta, että mielummin syön tätä kuin boorihappoa, kun sitä pölyä on sitten sen puhalluksen jälkeen aivan joka paikassa se puolen sentin kerros ja nieltyä tulee joka tapauksessa. Tuossa Termexin Greenplussassa nimittäin palonestoaineena on käytetty luonnon savea, jolla on ihan VTT:n sertifikaatti. Ei kyllä ainakaan ensi tuntumalta maussa huomaa. Tosin Hurtta on kyllä ruvennut nuoleskelemaan pölyisiä lankkuja, että ainakin jollekin maistuu.

Missäköhän vaiheessa taloa voisi ruveta tituleeraamaan savihirsitaloksi?

Ja jotta päästään vihdoin siihen, miksi sitä villaa pitää sulloa sen tuulensuojalevyn ja hirren väliin on se, että tätä villaa ei voi puhaltaa kostutettuna, varmaankin koska savi. Eli sen sijaan, että sitä tavaraa olisi ammuttu putkesta suoraan seinään, johon se olisi jäänyt nätisti kosteana kiinni, vaihtoehtona on sitten tavaran huruuttaminen kuivana suoraan koteloon ja lopuksi käsin survomalla tiiviiksi.

 

Harmittavasti kuvan kautta ei välity kuinka paljon tämä tavara pöllyää kun sitä puhaltaa.

 

Operaatio piti siis tehdä levyrivi kerrallaan, jotta villa saatiin puhallettua kunnolla joka paikkaan. Ja tämähän ei sitten tapahdu päivässä. Kun alin rivi saatiin puhallettua ja survottua, naulattiin seuraava rivi paikoilleen ja taas puhallettiin ja survottiin. Yhteensä kolme kierrosta.

Tähän meni siis aika mukavasti viime kesä sen konesaumapeltikaton ohessa. Seuraavalla kerralla asiaa talon sisältä.

 

Heheei, täälä taas tuudiluu!

No nih, rakennusvuosi numero IV virallisesti korkattu ja aika pöllytellä blogi takaisin auringonvaloon.

Ja pikakelauksella viime talvi pakettiin. Taloon muutti uusi asukas Katti Hurtan riesaksi. Minä aloitin uuden koulun, mies vaihtoi alaa raksalta keittiöön ja katolla on nykyään kasa peltiä nätisti rivissä.

Ja näin pääsemmekin tämän hetkiseen tilanteeseen. Eli mihin tämä trilleri jäi viime syksynä oli käsisaumattu peltikatto ja sen taittelu katoksi. Syksyn kökkökelit siirsivät katon viimeistelyn keväälle. Isäntä on aloittanut tämän kesän rakennuskauden peltiä paukuttelemalla ja tämä rakennuskausi ollaan päästy nauttimaan itsetehdystä kotisolariumista. On nimittäin aikas rapsakka olo katolla näillä alkukesän lämpötiloilla, kun pääsee käristämään itseänsä parinsadan neliön sinkkipannulla. Rusketus on kohdillaan. Lisäksi työskentely näissä oloissa on aika erivänkää hommaa, kun auringon heijastumien takia ei oikein mitään edes näe ja silmät tuntuvat paistuvan luomienkin läpi karrelle.

Tässä kuivaharjoitellaan piipun pellitystä. 

No onko se konesaumapeltikaton tekeminen nyt sitten niin julmetun hankalaa kuin alan kirjallisuus ja peltiä myyvät sedät tiskiensä takaa pelottelevat? Perus latominen ei ole monimutkaista, pellit saa katolle vaikka köydellä käsipelin vinssaamalla ja paikoilleen laittaminen on ihan peruskauraa, jos vaan voimat riittää saumojen litistelyyn. Kuhan ei vahingossa päästä peltiä taittumaan siirrellessä ja nostellessa. Veemäisiä paikkoja ovat juuri savupiiput ja jiirit ja läpiviennit. Muutaman pellin Isäntä vaihtoi savupiipun kohdilta, koska ei ollut tyytyväinen viime syksyn origameihinsa. Lähinnä pitää hahmottaa miten pelti pitää taitella, että istuu paikoilleen esim juuri savupiipun juuressa. Eli ei ehkä suositella joka jampalle ihan pystymetsästä käsin. Tähän urakkaan ollaan valmisteltu useamman kuukauden ajan alan kirjallisuutta tonkien ja loputtomia nettivideoita vahdaten Isännän toimesta. RT-kortisto on myös hyvä lähde, jos haluaa eksaktia tietoa miten katto pitää tehdä.

Sen lisäksi, että oman päänvaivansa aiheuttaa kahden piipun pellittäminen jiirin päällä, pitää katolle myös vetää huippuimuri, viemärin tuuletusputki ja vielä kylpyhuoneen ilmastointiputki. Eli reikiä riittää. Nyt ollaan kuitenkin päästy siihen pisteeseen, että odotetaan enää läpivientikartioita peltipuljulta ja saadaan viimeisetkin pellit kattoon kiinni.

Solariumpannu ja isännän työkalupakki

 

On se vaan hiano!

Lisää lätinää luvassa vielä tänä kesänä, mutta ensin futista…

 

 

Kyllä, olemme vielä hengissä

Jaa, että syksykin on saapunut. Tämän tietää siitä, että tuvan lattia on peittynyt kellastuneisiin lehtiin(?!), Hurttaa saa jo maanitella sängystä pihalle ja allekirjoittanut alkaa kaivata henkilökohtaisia piristeitä.

Isäntä on yhä lomilla ja värkännyt menemään talon parissa. Mitään päätäjärisyttävän edistyksellistä ei talon parissa ole havaittavissa, aika on mennyt ikkunanaukkoja suurentaessa ja koolauksia tehden. Molemmat kuulema hitaita ja harvinaisen kettumaisia työvaiheita. Onpa keskuuteemme ilmestynyt jälleen muutamia Isännän puuhaamia keksintöjäkin, kuten modifioitu raksaimuri sekä vaakatasoinen pylväsporakone, joka toimii jalkapolkimella.

 

Koolauksia, liukukoolauksia. Ja kumpparit. Tietenkin.

 

Koolauspora ja sitä liikuttava poljin. Kaipa tämäkin täyttää keksinnön kriteerit.

 

Saanko esitellä: raksaimuri, joka tosin on herkkä kaatumaan mutta ei vaadi toimiakseen pölypussia. Nerokasta sanoisin. Tosin sinne meni näköjään myös meikäläisen marja/simaämpäri.

 

Savupiiput valmistuivat kesän aikana ja Isäntä on ehtinyt kuorruttaa toisen sisätiloissa kipsilaastilla. Tosin herra Muurari ei ole vieläkään tyytyväinen työnsä tulokseen, joten työvaihe laskettaneen vielä keskeneräiseksi. Itse en huomaa seinässä mitään vikaa. Yritin sisustusarkkitehdin ominaisuudessa selittää, että tässä nyt haetaan vanhan talon estetiikkaa, joten rappaukset yms saisivat olla vähän sinne päin, että saisi näkyä se käden jälki. Että ei mitään teollisia tikkusuoria. Eipä mennyt läpi.

Laastin kanssa kävi sellainen hauska sokerileivos, että matkalla rautakauppaan säkkejä ostamaan pysähdyimme paikalliseen kierrätyskeskukseen romuja hypistelemään. Ja mikä on todennäköisyys, että juuri sinä päivänä puljusta löytyy lavallinen Ardexin kipsisäkkejä poskettomaan 10€ kappalehintaan…

 

Siinä niitä nötköttää. Kuulema kyseinen merkki on yksi parhaista markkinoilla olevista.

No noita sitten kainaloon puolen tusinaa. Ja säästettin päälle 100 euroa rautakaupan hinnoista. Opiskelijabudjettitalo kiittää ja kuittaa.

Isäntä on myös viettänyt paljon aikaa tulevan aitan eli drinkkibaarin perustusten parissa. Tai no, lähinnä maata mylläten. Viime kesänä paikalta kaadettiin kuusi ja yhtenä päivänä Isäntä oli kaivanut jäljelle jääneen kannon ja juuret maasta käsipelillä. Sanoi operaation jälkeen ymmärtävänsä miksi kantojen kaivamiseen käytetään nykyjään koneita…

 

Tämä kaikki oli siis itse kantoa lukuun ottamatta maan alla. Tästähän saisi viikon polttopuut.

 

Lisäksi päiviä on mennyt useita maa-ainesta poistaen. Ilmeisesti paikalla on ennen sijainnut jonkin asteinen lahopuuhävittämö, sen verran paljon on höttöistä muhevaa multaa paikalle kasaantunut. Arkeologiset kaivaukset jatkunevat vielä muutaman tovin, ja katsotaan sitten millainen kraateri paikalle ilmestyy ennenkuin päästään kiinteään maahan käsiksi.

 

Seuraava isompi työvaihe onkin sitten peltikaton askartelu. Isäntä on opiskellut aihetta hartaasti alan kirjallisuuden, youtube-videoiden ja rakennuskortiston parissa. Tarkoitus on siis paukuttaa aluskaton päälle konesaumattu peltikatto. Tosin koneita ei tällä työmaalla näy vaan homma tehdään käsityökaluilla. Ja tässäkin kannattaa vertailla hintoja. Muutaman tarjouksen jälkeen hintaeroa eri peltipuljuilla oli parhaimmillaan yli 1500€. Tilaus on nyt laitettu menemään ja ensi viikon lopulla pitäisi tontille ilmestyä kasa peltiä, josta Isännän on tarkoitus näperrellä katto kasaan. Mutta tästä lisää tuonnenpana. Nyt pitää huristaa naapuripitäjään katsomaan uutta perheenjäsenkandidaattia.

Tästäkin lisää tuonnenpana…

 

 

 

 

Apua, Isäntä on lomalla!

Kyllä, Isäntä on jäänyt lomalle, mikä tarkoittaa lähinnä sitä, kun katsoisi vierestä maantiekiitäjää, jolle on annettu liikaa kahvia. Tänä aikana herra on muurannut 14 metriä savupiippua, asentanut ilmanvaihtoputkia, rakentanut epilaattorista ja autoradiosta uudet raksapoppivehkeet puukoteloinnilla, hitsannut osia tiilinosturimekanismille, hakannut kuusipölleistä halkoja, uudelleenjärjestänyt halkosuojan allekirjoittaneen  sekasotkun jäljiltä, tehnyt teknisiä piirustuksia pylväsporakoneen rakennusta varten, vääntänyt omakätisesti tuoreraviolia ja jopa kerran suostunut käymään allekirjoittaneen kanssa elokuvissa.

Ja aikaa mennyt yksi viikko.

Itse elin siinä luulossa, että aikaa oli vierähtänyt 2-3 viikkoa ja tällä hetkellä olen lähinnä kiitollinen siitä, että koulu alkaa ensi viikolla, jotta pääsee hengähtämään leppoisien 8-16 päivien ääreen. Eipä siinä mitään, jos mies olisi kotona ympäri vuoden niin talo olisi varmaankin valmistunut jo kaksi vuotta sitten.

Mutta pitemmittä puheitta, siirtykäämme viikon tapahtumiin.

Saanko esitellä: uusi raksaradiomme. Koska vanha radio lukuisista korjausyrityksistä huolimatta sanoi sopimuksensa muoviosien kohdalta irti, oli Isäntä eräänä iltapäivänä askarrellut uuden audiolaitteen. Sinne meni myös allekirjoittaneen epilaattori, mutta kuulema sen saa vielä käyttöön. Olen skeptinen. Kiinnittäisin huomiota erityisesti innovatiiviseen puumuotoiluun, sekä vanhaan kulttuuriympäristöön tyylikkäästi sulautuviin kiinnitysheloihin. Ja taas poppi raikaa.

Raksalla pitää olla raksaradio. Mieluiten vielä itse tehty.

 

Tässä valmistuu ilmeisesti katolle vievä tiili/laastinosturi.

 

Siinäpä nuo. Jäämme odottamaan miten toimivat käytännössä.

 

Koska erinäisten ahtausongelmien vuoksi leivinuunia ja olohuoneen takkahormia ei saatu mahtumaan samaan nousuun, jouduttiin siirtymään kahden piipun ratkaisuun. No isäntähän muuraa.

 

Leivinuunin hormi ja takana ilmanvaihtoputki. 

 

Saatiin muuten rakennusvalvonnan kanssa sovittua painovoimaisesta ilmanvaihdosta. Tämä on ihan nerokasta ihan senkin vuoksi, että rahaa säästyy sen 7000€, kun koneellisesta IV-viidakosta luovutaan. Erävoitto helpommalle hengittämiselle.

 

Seuraavassa näyte sisätilavinssistä. Pääsivät meikäläisen kiipeliyvermeetkin käyttöön, kun pylpyrä (eli se mötikkä mikä sitä köyttä pyörittää) piti saada sulkurenkaalla kiinni kattotuolien väliin asennettuun rautakankeen.

 

Tällä systeemillä ne muinaiset egyptiläisetkin. Kuvassa menossa mukana myös Suur-Isäntä, joka saatiin lisävahvistukseksi muurausyksikköön.

 

Niin nättiä muuria. Tämä kuva taisi olla jo katolta käsin. 

 

Seuraavassa ammattimuurareiden tarkoin varjeltu ammattiniksi. Jos laasti on liian liisterimäistä tai jotain, laastiveteen ruikataan astianpesuainetta. Isännän mukaan nykyisessä laastissa on niin paljon mustaa hiekkaa, että sitä on hankala työstää, siksi tiskiainetta.

 

Se on nyt sitten virallisesti todistettu, että kyllä se Isäntäkin tietää tiskiaineen olemassaolosta.

 

Siinä ne nyt ovat, Herakleen pylväät. Ja eivät tietenkään ole mitenkään symmetrisesti tai linjassa. Mutta siitäkös vasta vänkä sisustuselementti tuleekin, sopii vanhaan taloon.

Siellä sojottaa jo yksi ilmanvaihtoputki. Piippuja odotellessa.

 

Siinä sitä hormia nyt on. On muuten hyvä kaiku.

 

Ja loppukevennys:

Onko mitään niin mukavaa, kuin yrittää kiikuttaa pihan periltä salaa pienen vasikan kokoinen postimyyntipaketti autoon ilman, että katolla heiluva isäntä saa siitä mitään vihiä. Asiaa ei auta, että joka ikinen sivu on vuorattu kissan kokoisella logolla, jonka jopa jokainen raksajalmari tunnistaa kilometrin päästä. Puolustukseksi sanottakoon, että ihan palautukseen olivat menossa. Isäntä vaan saa sellaisen hepulin jokaisesta potentiaalista tavaranlisäyksestä tähän täyteen sullottuun minihuusholliin, että olen todennut tiedon lisäävän tarpeettomasti tuskaa, joten miksi turhaan nostattaa verenpainetta. Vai mitä?

 

Hus hus, pois täältä!

 

 

 

 

Kun lanta lentää…

Perheessä, jossa käytännöllisesti katsoen ei riidellä koskaan, niitä kunnon ulostemyrskyjä syntyykin sitten aivan käsittämättömistä asioista. Kuten keittiön ovesta. Toki kaikennäköistä sarvien kalistelua, luimimista ja sihinää on aina silloin tällöin. Mutta mielestäni sellaisia känkkäränkkiä ei lasketa, jos niistä pääsee nukkumalla tai syömällä. Kummasti enemmän allekirjoittaneen heiniä.

Nyt puhutaan sellaisista legendaarisista vapaaotteluista, joissa chorizoleipä koristaa ilmalennon päätteeksi seinää, tai Isäntä päättää suutuspäissään nukkua yönsä parvekkeella riippukeinussa itikoitten syötävänä, kiäh kiäh. Vuosia vanha Chorizoleipä-insidentti on tässä perhepiirissä jo sen verran legendaarinen, että sille naureskellaan vähintään kerran vuodessa. Ja eipä muuten ollut meikäläisen tekosia.

Muutoin eletään ilman suurempia draamoja, kunnes kohdalle osuu jotain ensituntumalta harmitonta, josta hetkeä myöhemmin sonta lentää joka suuntaan.

Tämän vuoden ensimmäinen lantapropellipalkinto menee siis keittiön oviaukolle. Ja tämä kakkapallero lähti vyörymään täysin pystymetsästä eräänä pahaa aavistamattomana keskiviikkoiltana. Isäntä oli piirrellyt keittiön pohjapiirustusta ja koska viemäröintien sijainti piti saada selvitettyä, istuttiin pirtin pöytään tutkimaan keittiön toteutusta, jonka tekee haastavaksi neljä seinää, kaksi ikkunaa ja neljä oviaukkoa. Noin kymmenen minuuttia myöhemmin äänivalli saatin murrettua hirveän huitomisen saattelemana, koira luikki piiloon pöydän alle ja tämä piikkisika runttasi itsensä nojatuoliin ja istui siinä lopun iltaa naama solmussa isännän jupistessa pöydän ääressä.

Ja tästä yhtään viisastumatta seuraavana iltana päätettiin tilannetta lähestyä uudestaan. Samalla konseptilla. Edellisillan menestys tuoreessa muistissa osapuolet malttoivat käyttäytyä siivosti jopa sen verran, että liettä saatiin mallattua kahteen eri paikkaan, kunnes kuppi meni nurin ja lanta lipesi jälleen tuulettimeen. Tuoki päättyi jälleen käsittämättömään älämölöön ja siihen, että allekirjoittanut teki keittiön pohjasuunnitelmasta suurieleisesti sievän paperitollo-origamin, jonka Isäntä hetkeä myöhemmin yhtä näyttävästi suoristi takaisin pöydän reunaa vasten.

Tässä vaiheessa oli naamassa pitelemistä, sillä jostain syystä meikäläistä rupeaa aina naurattamaan kesken pahimman mesoamisen, siis ihan joka kerta. Varmaan myös siksi että aiheet, joista se ruskea erite tässä perheessä lentää ovat aina yhtä tulenarkoja. Kuten esimerkiksi tapaus laatikkopyörä, jonka hankkimisesta saatiin muistaakseni viimeksi vastaavanlainen kuonatrombi aikaiseksi. Siinä on jotain kertakaikkisen ratkiriemukasta joka ikinen kerta, kun kaksi aikuista kuopii ja pärskii tosissaan ja huitoo menemään niin teatraalisesti ja isoeleisesti, että vain kastanjetit puuttuvat.

¡Olé!

Huvinsa kullakin.

Ja tämänkertaisten performanssien liikkeelle paneva voima oli yksi keittiön oviaukoista, jonka Isäntä halusi heti sulkea ja minä en. Ainakaan suorilta käsin. Ensin pitää katsoa muita mahdollisia vaihtoehtoja eikä jumittua vain yhteen ainoaan. Parastahan tässäkin episodissa oli se, että olin jo jossain määrin sisäisesti myöntynyt siihen, että ovi joudutaan sulkemaan, jotta keittiöstä saataisiin tarpeeksi toimiva meille tämän perheen kulinaristipossuille.

 

Vasemmalla näkyvä sankari, tuo parisuhteiden vaarallinen karikko.

 

Mutta sitä myönnytystä ei öykkäröinnillä tästä sotanorsusta irti saada. Kynnyskysymykseksi muodostui nimittäin Isännän härkämäinen etukeno sekä äänensävy, joka oli sen kaksi hertsiä pielessä väärään suuntaan ja sai allekirjoittaneen näkemään punaista noin 0,6 sekunnissa. Myönnytyksiin ei siis todellakaan ruvettu vaan hanuri istutettiin tukevasti omaan poteroon ja kiista vietiin kansainväliselle tuomioistuimelle eli naapuripitäjässä majailevalle allekirjoittaneen luottosisustushulluystävälle, jonka pakeille tämä pieni piikkisika päätti lähteä seuraavana päivänä julistettuaan suureen ääneen, ettei keittiöstä enää neuvotella tällä kokoonpanolla.

Ulkoisen konsultoinnin lopputulemana ovi päätettiin sulkea, tosin niillä reunaehdoilla, että liesikompleksista liesikupuinee rakennetaan haluamani kaltainen (lue. mahtipontinen ja yliampuva) alttariviritelmä, jonka seinälaatat saan valita ilman mitään napinoita. Myös kylpyhuoneen sisustusratkaisuista tai laattavalinnoista evätään Isännältä valitusoikeus. Ei huonosti neuvoteltu, sanoisin.

Tosin sehän unohtuu tietenkin muutamassa viikossa ja sitten voi alkaa taas vänkääminen ja lannan viskely. Pitänee ostaa popkornia…

 

 

Verta, hikeä ja villapaita

Jos asioiden hoitaminen järjestelmällisesti ja järkevästi alkaa joskus tympimään niin suosittelen kokeilemaan seuraavaa urheiluhenkistä ajanvietettä.

Alkulämmittely alkaa siitä, että pyydetään muutamasta rakennusalan putiikista tarjouksia tiili- ja lautavuorelle. Säätämisen, muutoksien ja pienen lisäsäätämisen jälkeen hyväksytään vihdoin se tarjous. Tämä juuri hieman ennen kuin rakennuspuljun omistajasetä saa hermoromahduksen. Tämän jälkeen unohdetaan asia, sillä toimitus tulee 3-5 päivän päästä ja kyllähän ne ilmoittelevat hyvissä ajoin etukäteen mille päivälle kuorma on lähdössä ajoon.

Sitten tehdään kaikkia kotijuttuja kuten netissä notkumista ja silmänlumesiivoamista. Kunnes pirtin ovelta kuuluu paukutus. Kädet tiskivaahtoa täynnä avataan hölmistyneenä ovi tutulle valkohapsipartaiselle kuormakuskille ja todetaan spontaanisti.

-Nytkö jo?

Johon vastaus

-No onhan se kello jo melkein puolen päivän.

(Tosiaan olin odottanut rakennusliikkeestä jonkinlaisen kuittauksen, että tilaus vastaanotettu tai, että tilaus tullee sinä ja sinä päivänä mutta ei nyt juututa tähän.)

Jotta tästä adrenaliinitsunamista saataisiin mahdollisimman päräyttävä kokemus niin kännykkä kannattaa luonnollisesti jättää äänettömälle edellispäivän kirjastoreissun jäljiltä, jottei yksikään kuskisedän seitsemästä (7)  puhelusta vahingossakaan tule perille ja näin mahdollista minkäänlaista esivalmistelua. Tunkiessa raksalenkkareita jalkaansa voi kiittää hiljaisesti onneaan siitä, ettei sentään enää pyöri pyjama päällä, sekin nimittäin olisi voinut olla vaihtoehto, eihän kello ollut vielä edes kahtatoista.

Ja sitten päästäänkin tositoimiin. Ja aikaa kaksi minuuttia.

Aloitetaanpas vaikka siitä pallogrillistä, joka nököttää keskellä ajotietä. Jaa, ja sitten olikin näitä lautoja tässä poikittain, juu muutama hirrenpätkä. Yksi rautapata. Ai juu, sähköjohdot olisi varmaan ihan kiva saada pois tieltä. Niin joo, mihinköhän ne kaksi tonnin painoista laastisäkkiä pitäisi saada mahdutettua. Autot! Autot pois tieltä. Panda lähtee oikein nätisti. Joo ja se varaosa-auto, eiköhän se lähde liikkeelle vaikka yksi rengas makaakin vanteella. Ai kato, akku loppu, starttimoottori ei lähde käyntiin. Tässä adrenaliinituiskussa tulee jo hetken ajan mietittyä, että eikö sitä vain voisi työntää kyljestä ojaan.

Tuota, ei.

Tässä vaiheessa kirmataan takaisin mörskään ja äkkiä kännykkä käteen, jaaha akku lopussa. Tietenkin. Pikapuhelu Isännälle töihin ja sormet ristiin ettei akku lakoa. Jaa minne laastit, mihin laudat? Mitä autolle? No en varmana ehdi vaihtamaan akkua. Juujuu kompressorilla ilmaa takarenkaaseen. Juu soitellaan taas, pitää mennä.

Sitten kaivamaan kuormalavoja sementtisäkkien alle. Tässä vaiheessa tietenkin kengässä joku halvatun partateräkivi hiertää pottuvarvasta vasten, mutta ei ole aikaa tyhjentää kenkää. Kun säkkien aluslavat on saatu paikoilleen ja kuorma-autosetä yrittää ängetä ajokillaan paikalleen kaivautuneen varaosa-auton ohitse, voi vihdoin tyhjentää kengän. Aijaa, aha. Oli sitten niin terävä kivi että pottuvarvas vuotaa verta. Ja ei, vuoto ei lakkaa sillä, että sitä varvasta lääppii toiseen sääreen. Nopea tilannearvio yhdellä jalalla pomppien. Kyllä, tässä välissä ehtii juuri ja juuri sairastuvalle. Taas kirmataan mökkiin ja äkkiä jostain laastari.

Pottuvarvas paikattuna takaisin pihalle passiin. Jaa kuorma tulee kahdessa erässä, no huh. Aikaa siis panikoida lautavuoren sijoituspaikkaa, miettiä varaosa-auton heivaamista pusikkoon ja ehkä soittaa jälleen kerran maailman sekavin puhelu Isännälle, joka tietenkin arvostaa, koska mikään ei saa Isäntää niin hyvälle tuulelle kuin hosuminen ja hirveä kiire.

Olettekos koskaan yrittäneet hoputtaa karhua tai villisikaa? Skviiik.

Koska kuski ei suostu ajamaan pihaan saakka tiellä olevan naulakasan vuoksi, lautoja ei tietenkään tulla saamaan niitä varten aikaa sitten raivatulle paikalle, vaan ennen kakkoskuormaa pitää keksiä varasuunnitelma. No mutta onneksi tässä vaiheessa pitää murehtia vain kaksi tonnia laastia ja betonia paikoilleen sekä 1200kpl hormitiiliä. Ensimmäisenä puretaan kuitenkin savilaasti, jota on tilattu se 250kg. Ja koska taivas tietenkin näyttää siltä, että kohta repeää niin nämä laastisäkit pitää saada sateensuojaan ja vähän äkkiä, tai niillä ei tee kukaan enää yhtään mitään. Ja kuinka kauan kestää yhdeltä naishenkilöltä hilata kymmenen 25kg:n säkkiä rappuset ylös kuistille? No yllättävän vähän. Kyllä se adrenaliini on sitten kiva keksintö. Ja jälleen kerran pääsee kiroilemaan sitä, miksi Isäntä suuressa viisaudessaan on nakutellut raksarappusien alimman askelman niin julmetun korkealle, että joka kerta ponnistaessa tuntuu, että alaselkä räjähtää ja pakara sanoo sopimuksensa irti. Toisen säkin kohdalla se riivatun partateräkivi alkaa taas temppuilemaan kengässä, ja vielä aivan samassa paikkaa. Lähempi tarkastelu paljastaa, että kivenmurikan sijaan kyseessä olikin lenkkarin pohjaan kaivautunut vanha ruostunut rautanaulannysä, joka näköjään ilmoittaa läsnäolostaan vasta silloin, kun oman ruhoni painoon lisätään joko kuormalava tai laastisäkki. Koska tässä vaiheessahan ei ole mitään parempaa tekemistä kuin kiskoa nauloja lenkkitossusta. No onneksi sentään jäykkäkouristusrokotus on viime kesän jäljiltä voimassa.

Ja jos väitän, että kaikki edellämainittujen aktiviteettien aikana aikaa on kulunut ehkä 15-20 minuuttia niin saadaan aika hyvä käsitys siitä millä sykkeellä tämä pumppua ja mielenterveyttä koettelevä rykäys suoritettiin. Kokemuksen kruunasi se, että on vielä jostain syystä pukeutunut villapaitaan, jota ei voi riisua pois, koska alla on ylivenynyt ja juustoraastimen läpi käynyt kulahtanut toppi, joka ei todellakaan jätä yhtään mitään mielikuvituksen varaan. Hikoile siinä.

Loppupätkä kuorman vastaanotosta menikin sitten ihan mallikkaasti. Kuski katosi hakemaan toista osaa kuormasta ja hetken kuluttua myös isäntä kurvaisi pihaan. Todennäköisesti valmiina kohtaamaan logistisen katastrofin pihamaallaan. Sen verran hyvin olin kuitenkin plaseerannut tavaravuoren, että ainoastaan yksi betonisäkki sai siirtokehoituksen. Seuraavana ohjelmanumerona hirsien siirtoa lautakuorman tieltä, varaosa-auton kumintäyttöä, akun vaihtoa ja auton siirtoa, jotta kuormakuskilla olisi vähän helpompaa pihassa asiointi. Mutta tämähän sujui jo ihan ilman mitään normaalista poikkeavaa erikoissäätöä/verenvuodatusta ja siinähän nyt ei ole mitään mielenkiintoista.

Jostain syystä päivän päätteeksi hieman väsytti. Ajatella.

 

Siinä!

Terveisiä kesälomalta, tarkoitan työleiriltä

Tänä aamuna ymmärsin vihdoinkin miltä Isännästä mahtaa tuntua, kun allekirjoittanut alkaa suu vaahdossa selittämään jotain todella nerokasta sisustusideaa ennen kuin herra on saanut ensimmäisen aamukahvin heitettyä kitusiinsa. Mutta siitä lisää tuonnempana.

Viimeiset pari päivää on paahdettu menemään aamusta iltaan raksahommissa, sillä koska Suomen suvi on viime vuosina ollut yhtäläisyysmerkki monsuunisateille, ei aikaa parane hukata, jos aurinko paistaa. Lisäksi sovimme keväällä, että töiden sijaan meikäläinen on kesän kotona ja hommissa, jotta saadaan taloa vauhdilla eteenpäin. Siispä tienaamaan kotonaolopisteitä.

Perjantaipäivä meni yhden kaadetun kuusen kanssa ähkiessä. Sain kuin sainkin viime kesänä kaadetun neulasenripottelijan nyittyä pöheiköstä ihmisten ilmoille ja moottorisahan syötäväksi. Ja kaikki tämä ihan ite. Ei vissiin ole kevään kuntosalimurinat menneet hukkaan. Kyseinen kuusi siis kaadettiin viime kesänä, mutta lyhyen moottorisahan takia pirulainen ehti murtua tyvestä, ennen kuin kaato saatiin suoritettua loppuun ja sen sijaan, että arvon kuusi olisi kaatunut nätisti sille raivatulle makuupaikalle, se päätti ottaa ja heittäytyä viereiseen vesakkoon. Kiva.  Ja, koska aika on rajallista niin eipä ehditty sitä sieltä kaivaa enää viime vuoden puolella.

Homma oli oikein mukavaa siitäkin syystä, että talosta ei löytynyt enää minkään valtakunnan itikkakarkotetta ja siellä pöheikössähän niitä riitti ihan vain muutama. Vaihtoehtoina oli joko kuolla verenhukkaan tai sitten puolustautua vaatekappaleilla. Koska nahan raivohullu raapiminen ei kuulu lempiharrastuksiini niin mikäs sen mukavampaa kuin pistää nunnakaapuun verrattava vaatemäärä niskaan kesähelteellä ja siihen vähän sykkeen nostattavaa tukkien raahaamista päälle. Hien kyllä sai pintaan ja vaatteet likomäriksi alle viidessä minuutissa. Perjantain saldoon voi olla tyytyväinen silla kaiken vouhkaamisen jäljiltä moottorisahaa tuli huudatettua niin paljon, että siitä loppui bensa ja myös kirveestä lähti varsi. Ei ole kuin vasta kolmas kerta, kun sen olen saanut turattua. Edelliset kaksi menivät varresta poikki. Hyvä hyvä.

 

Nuita tuli pyöriteltyä ihan omakätisesti. Hyvältä tuntuu. Vielä kahdenkin päivän päästä.

Bensa loppu. Maatkoon siinä.

 

Perjantain tukkijumpan jälkeen lauantaina siirryttiin tiiliskivien kanteluun. Vuorossa siis palomuurin muurausta ja projektipäällikkö eli siis minä sai ylennyksen laastintekijäksi ja tiilen kantajaksi. Espanjalaisittain siis arvonimi peón (sotilas/raksa-assari) lisättäköön tittelistööni. Kun tiilet painavat sen 3,5kg ja niitä pitää raahata mäen päältä alas ja sitten takaisin taloon ylös ja kappalemäärä huitelee siinä 90 päällä niin äitiähän tässä tulee ikävä. Kun yhtälöön vielä lisätään isäntä, joka on auringonpaisteesta kuin sähköiskun saanut ja pienen rakennushepulin vallassa paahtoi menemään seinän kimpussa iltakymmeneen, niin tämä suomalainen työkaakki on aika vetelää pastaa kaikesta laastin ja tiilien kärräämisestä Isännän hoputtaessa vauhtia. Mainittakoon vielä, että Isäntä oli tyytyväinen, kun kerrankin pääsee muuraamaan näin kevyitä tiilenmurikoita. Aha.

Tänään on vuorossa palomuuri numero kaksi. Hjälp. Aamulla herätessä oli olo lähinnä sellainen, kuin joku olisi ajanut yön aikana katujyrällä muutaman kerran sängyn yli. Tai sitten painovoimakenttä oli juuri kyseisen pirtin nurkan kohdalla poikkeuksellisen voimakas, tuntui nimittäin siltä, että ruho oli uponnut tavallistakin syvemälle sängyn poimuihin. Loputtomasta pinnistelystä huolimatta oli lopulta luovutettava ruumiintoimintojen vaatiessa akuuttia toimintaa ja yritettävä salaa pinkaista mökin taakse huussiin. No pieleenhän meni, Isännän haukanaisteilla herra näköjään tietää tasan tarkkaan missä assari milloinkin menee ja sieltähän se pölähti mökin eteen juuri sillä hetkellä, kun yritin luikkia seinän vierustaa pitkin takaisin kohti nimeäni parkuvaa sänkyä.

Ja tässä päästäänkin sitten jo alussa mainitsemaani kahvikuppivertaukseen. Siinä sitten yritin kalsarisillani näyttää siltä kuin tajuaisin yhtään mitään mitä isäntä selittää leivinuunin ja savupiipun liitoksista ja olohuoneen palomuurista samalla, kun aivolohkoni ovat vielä koomaa vastaavaassa tilassa ja hanurini huojuu kapeilla lattiapalkeilla itikoitten syötävänä. Isäntähän oli jo herännyt kaksi tuntia aikaisemmin ja paukutellut menemään talon kimpussa yhtä energisenä kuin olisi ollut kuukauden lomalla.

Hjälp.

Ja tähän loppuukin tämänkertainen selontekoni, sillä sain neuvoteltua vain puoli tuntia vapautusta orjan assarin töistä sillä ehdolla, että myös aamuateriointi sekä mahdollinen huussissa käynti sisältyy puolituntiseen. Tiukkaa on kuri Fennohispaanisella työmaalla.

 

Näitten kimpussa tuli vietettyä toukokuu. Näillä lattavasoilla tämänkin aamun huojuin yrittäessäni tajuta jotain Isännän sepustuksista…

Tuleva kylpyhuone. Koira on käytävällä ja pää on tulevan seinän sisällä.

 

Näiden koolauksien päälle tuleekin sitten jo lattia. Jonakin vuonna.

Palomuuria ja piippua mallaamassa. Ei mikään ihan yksinkertainen palapeli mutta siitä tuonnenpana, kello käy ja assari on kohta myöhässä työmaalta.

Netin vahtaaminen vaihtui eilen tämän vahtaamiseen. On kyllä aivan yhtä koukuttavaa.

Tiilien roudausta ikkunan kautta. Kohta nousee palomuuri ja vauhdilla.

Ja sitten juokset kuin viimeistä päivää, kun materiaalit loppuvat rakennushullulta jatkuvasti kesken.

Laastissa on sellainen ikävä puoli, että painaa kuin kivi. Ajatella.

Tosin Isäntä saa sen näyttämään siltä, kuin vatkaisi kääretorttutaikinaa. Itse jos yritän samaa niin kyynernivel lähtee sijoiltaan.

Tässä vaiheessa kello on siinä puoli kymmenen ja assari vinkuu henkitoreissaan oven pielessä. Taisi jo siideristäkin korkki sihahtaa.

Nyt loppu se ininä. Ei tänne olla maisemia tultu katsomaan, mylly pitää vielä pestä. Huoh.

 

 

Lady Sophié

Joku saattaa muistaa toissasyksyisen tapauksen nimeltä Ernesto. Kaikessa lyhykäisyydessään kyseessä oli siis jyrsijämaailman Indiana Jones, joka kiipeili pöydille, vieraili Hurtan vesikupilla, viskeli lihaliemikuutioita lattialle ja muutenkin elämöi tuvassa kuin Elvis huuruisimpina vuosinaan, vaikka vieressä hääräsi ihmisiä ja yksi nelijalkainen, joka tosin kieltäytyi eliminoimasta häirikköä. No Erneston kohtaloksi kävi giljotiini siinä vaiheessa, kun allekirjoitaneen yöunet alkoivat kärsiä talon jyrsimisestä aiheutuvasta mekkalasta, tiskipöytä täyttyi papanavuorista sekä vierailut allekirjoittaneen käsilaukkuun tihenivät.

Kohtalo, joka tosin vieläkin painaa hieman sydänalaa herkempinä hetkinä.

Meni yli vuosi ennen kuin Ernesto sai seuraajan. Ja Lady Sophié onkin aivan toista maata. Kyseessä on varsin arka metsähiiri (kyllä, googlepienjyrsijäasiantuntija jälleen asialla), joka on tiettävästi liittynyt seuraamme viime talven aikana. (Insomniasta kärsivä historijoitsijamme  kyky hahmottaa ajan kulua on tällä hetkellä hieman vaillinainen.) Edeltäjäänsä huomattavasti kultivoituneempaa sankaritarta on saatu näköetäisyydelle tähän asti vain kaksi kertaa. Kerran näin silmäkulmastani punaisenruskean salaman vilahtavan sukkana keittiön lattian poikki. Niin hämmentävä ilmestys, että päätin osallistua tapahtumaan kiljasemalla ja saamalla lievän paskahalvauksen. En kuitenkaan kiivennyt tuolin päälle.

Toinen kohtaaminen tapahtui muutama viikko sitten, kun sattumalta katseeni osui lattiassa komeilevaan holvikaarikäytävään, jota ei tietenkään olla Erneston jälkeen saatu tukittua. Onhan siitä vasta reilu vuosi. Sieltä ovelta ne kaksi nappisilmää tuijottivat liikkumatta, kun itse tuijotin takaisin. Hetki siinä pällisteltiin, kunnes alakerran naapuri katosi talon syövereihin.

Vaikkei Lady Sophiéta paljoa näykään niin sitäkin paremmin sen kuulee. Julkisuudessa neitokainen on mitä hyväkäytöksisin: papanoi vienosti vain yhteen nurkkaan talon viimeiseesä sopessa, syö Isännän marie-keksejä oman pikku pöytänsä ääressä, sekä pysyy poissa pahanteosta.

Kulissien takana onkin sitten aivan toisenlainen meno. Muutamana aamuyönä olen herännyt kello 4 tietämillä seuraavaan audioinstallaatioon:

Kruunts,

Krunts. Rousk.

KRUNTS, KRUNTS. KRUUUNTSSH

Eräskin yö tilanne eskaloitui siihen, että Hurttaa tietenkin alkoi pelottamaan moottorisahan meteliin verrattava yöllinen älämölö ja sen seurauksena Maailman Nössöin Koira yritti piiloutua minimaalisen yöpöydän alle tajuamatta ettei 25kg ruhollaan millään mahdu 40 x 40 x 50cm tilaan. Tämän operaation seurauksena kaikki pöydällä majaillut elektroniikka lenteli tietenkin pitkin lattioita jumalattoman mekkalan säestämänä. Muy bueno. Suorastaan estupendo.

Jos ei tämä, yhdistettynä sängyn viereisen seinän sisäiseen infernaaliseen rouskutukseen ollut tarpeeksi karistamaan unia sadan metrin säteeltä, päätti koiramme alias Ujopiimä kiivetä turvaan sänkyyn, jossa istui Isännän naaman päälle.

Kyllä, aivan keskelle sitä umpiunessa olevaa partakeskittymää. Siitä käsin Hurtta suuntasi hennosti tökkivän etutassunsa kohti allekirjoittaneen otsaa äännellen niin surkeasti kuin repertuaarista vain lähtee. Eli ei sitten nukuta kukaan. Siinä vaiheessa kun vihdoin seinän moukaroinnin ja tunnin kieriskelemisen jälkeen olisi uni vihdoin maittanut, soi herätyskello. Tietenkin.

Isäntä kertoi jälkikäteen, että oli varsin jännä kokemus herätä keskellä yötä siihen, että toista silmää ei saanut auki, koska koiran hanuri. Eipä ollut sitäkään kokenut aikaisemmin.

 

Näyte Lady Sophién pöytätavoista, oli ihan omatoimisesti viritellyt kattaukset. 

 

Lady Sophién Keksitaidetta. En vieläkään tajua miten jotkut syövät pitsansakin näin?!

No tuleeko siitä taloa?

Tällä tontilla näköään hommat nytkähtivät käyntiin kuin Lada talvipakkasilla, meteli ja mekastus sitä luokkaa. Pääsiäinen meni syöpöttelyn ja suklaamunamyrkytyksen sijaan katolla paukuttaessa ja vappuviikonloppuna alkoi keittiön lattiarakenteitten väkääminen. Isäntä ja Koira ovat jonkin asteisen keväthepulin valloissa siinä missä allekirjoittanut hortoilee kädet maassa laahaten kevätinsomnian kourissa. Lisääntynyt valon määrä sai unenlahjat haistattamaan pitkät ja viimeiset pari viikkoa on menty aika eksoottisissa tunnelmissa. Siinä missä vielä parikymppisenä olisin painellut menemään keväteuforian kaasuilla, on meno näillä ripustuksilla yhtä nautinnollista kuin leca-harkon raapiminen. (Se on muuten vielä yököttäväpää kuin se liitutaulun riipiminen.) Kontrastia alleviivaa mukavasti hepuloiva Hurtta, joka juoksee tonttia päästä päähän kuin piristeitä nauttinut Usain Bolt sekä Isäntä, joka rallattelee menemään ympäri kellon niin töissä kuin kotiraksalla ja on luonnollisesti mitä mainioimmalla tuulella. Niin ja sanoinko, että vielä kylki vahvasti paketissa. Muuttuja, joka olisi kyllä meikäläisen kaatanut ainakin kahdeksi viikoksi sänkyyn huomiohakuisen ulinan ja narinan saattelemana.

Isäntä siis tosiaan polkaisi Vapun kunniaksi itsensä kuistin väliaikaisista rappusista läpi ja teloi siinä tamppauksessa ilmeisesti muutaman kylkiluun. Mutta, koska lääkäriinhän ei Homo Medicofobicus mene, ellei sitä huumata tai sinne huijata, ei historia tule koskaan tietämään minkä asteisista vammoista on kyse. Sen verran tämä lääketieteen kotipuoskari tenttasi, että kuulema hengittäminen ei satu niin sovitaan, että siellä on joku pikkulihas vähän venähtänyt. Kuulostaa paremmalta kuin luunmurtuma. Sentään suostui vastahakoinen potilas idealsidekäärintään sisar-ei-niin-hentoisen käskystä. Sen jälkeen kun oli muutaman päivän ähkinyt töissä menemään kipeän kyljen kanssa.

Tosin nyt tuossa pöydällä se side näköjään lojuu samalla, kun saha laulaa pihalla.

Huokaus.

Keittiön lattiavasat siis saatiin paikoilleen eilen illalla. Ja tänään on vuorossa ensimmäinen makuuhuone. Ja tämä hommahan näyttää edistyvän vauhdilla kaiken sen katolla keikkumisen sekä pohkeiden ja polvien rääkkäämisen jälkeen. Puhumattakaan siitä hanurin palellutuksesta. Olin vielä kuukausi sitten valmistautunut henkisesti siihen skenaarioon, että vielä ensi talvi vietetään saunamökkeilyn spartalaisessa idyllissä savuttavine takkoineen, mutta viimeaikainen edistys on nostattanut jälleen toivon liehuvan lipun majesteettisena seisovaan salkoon, jonka korkeuksissa kiiltävä messinkinuppi tuo kevätauringossa läikehtivää toivoa juoksevasta vedestä ennen vuotta 2018.

Juu kattellaan sitten, kun kesäkuun monsuunisateet saapuvat…

 

Isäntä siivoaa. Tältä näytti vielä vappuna.

 

Isäntä siivoaa lisää. Näitä kuvia voisi laittaa loputtomiin. Ah. Oikein sielu lepää.

 

Uudet, telontavapaat rappuset. Kuulema Euroopan rumimmat.

 

Uusi pingispöytä.

 

Tässä muuten tontin haastavin konsepti. Tuolensuolevy, suolentuolevy, tualensuelenlevy jne. Hitaasti ja huolellisesti äännettynä. Isäntä silppuaa kohta pelihousunsa. On viimeisen vuoden yrittänyt ottaa haltuun tätä sananutiaista, erään tirskuessa vieressä.

 

Ryömintätilasta tuli huomattavasti tilavampi kuin oletin, erittäin mukava, suorastaan kodikas.

 

Nämä kannatinlaudat ovat peräisin edellisestä paikalla seisoneesta talosta, sitä ennen toimineet ilmeisesti rahtilaatikoina. Kierrätystä kansalaiset!

 

 

Tältä näytti vielä muutama päivä sitten.

 

 

 

 

 

Toverit, olemme palanneet.

Kyllä, kevään varsin railakas ympäriviikkoinen työputki on selätetty ja virallinen raksavuosi numerolla 3 aloitettu. Sitten viime horinoitten jälkeen on tapahtunut muutamia asioita, tai no ei oikeastaan niin montaa asiaa. Sitä se aikuisten oikea työn teko teettää, syö kummasti sitä vapaa-aikaa.

Pihantäytteeksi saapui uusi perheenjäsen nimeltä Panda. Oranssi salama pääsi seuraamme siinä vaiheessa, kun karkkirahalla ostettu syyskosla osoitti hienoja leviämisen merkkejä. Ehkä huomattavin vihje tuli vastaanotettua siinä vaiheessa, kun syksyisessä renkaanvaihto-operaatiossa tunkkia laskiessa laskeutui autosta myös nätti keko helmapeltiä hienoksi silpuksi möyhentyneenä. Sitä siinä sitten tuijoteltiin pimenevässä marraskuun illassa. Taisi joku huokaista. Turha kai mainita, että katsastus ei mennyt ihan ykkösellä läpi. Hetki arvottiin, että ruvetaanko kosla korjamaan vai laitetaanko suosiolla varaosiksi. Kun sattumalta nettikaupasta löytyi pirteä ja oranssi Panda naurettavan halvalla ja poskettoman vähillä kilometreillä niin olihan se pakko viedä kotiin. Varsinkin, kun nimi oli vielä niin naseva.

 

Pullero-Panda

 

Tosin tarkoitushan oli ostaa hieman tilavampi vehje kuin aikasempi pikkuauto. Tämä pieni pullero tosin näyttäisi olevan vielä pienempi kuin aikaisempi menopeli. Että hyvä yritys. Mutta onhan se hienoa kun omistaa vihdoin koslan, joka lämpenee kuumemmksi kuin oma kotitölli. Ja se ei kuulkaas vielä ole paljon.

Kävimme korkkaamassa myös matkailun tulevan hittikohteen Prahan, jossa ruoka oli hyvää, olutta [yök] joutui juomaan myös allekirjoittanut ja tekniikkmuseo oli varsin vänkä. Turisteja oli taas yhtä hirveä lauma kuin taannoisella Rooman reissulla.

Rakastan torneja. Ja tarkkasilmäisimmät (lue. isäntä) saattavat huomata, että toinen torneista on kapeampi. 

 

Hotelli Elite sai myös täydet pisteet. Sijainti loistava keskustaan nähden, metro vieressä, hyvä aamiainen ja erityistpisteet naapurin pizzerialle josta saa alle 2€ pitsaviipaleita, joka yö aina klo 5 asti. Ainiin, ja nurkan takana Kuubalaisbaari, jossa henkilökunnalla mirrit kaulassa. 

Järkyttävän hyvä sokerirulla, Näitä myydään joka kadun kulmassa mutta tämä oli tajunnanräjäyttävän hyvä! Kuuma, sisältä sopivan taikinainen ja tuore. Ah. En vain yhtään muista mistä ostettiin. 

Ruoka oli hyvää, mainitavimpia puljuja V Zatisi ja U Modre Kachincky, joista jälkimmäisessä, suomalaisittain Sinisessä Ankassa tuli syötyä niin hyvää maksapateeta, että seurueelta meinasi päästä poru. Muutenkin kokemus oli yksi mieleen painuvimmista ravintolakäynneistä pitkään aikaan, sillä eksyimme paikalle suurinpiirtein vahingossa maanantaina vartti avaamisen jälkeen.

Sisällä odotti vanhan liiton tarjoilijasetä, joka katsoi varsin happamasti sisään hortoilevia turisteja, jotka varmaan näyttivät juuri siltä, että tilaavat alkupalakeiton puoliksi, jotta voivat laittaa turistilistaan ruksin suoritetusta tehtävästä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tilasimme maistelumenyyn toveriksi pullollisen punaviiniä alkoi myös sedän kulmakarvakurttu hieman suoristua. Vietimme miltei koko aterian ylhäisessä yksinäisyydessä sillä olimme koko puljun ainoat asiakkaat aina jälkiruoka-annokseen asti. Tuonne ei kannata mennä, jos kaipaa kevyttä pupellettavaa. Kaiken kaikkiaan loistava vahinkokäynti ja erityispisteet vanhan liiton tarjoilijalle, joka oli ihanan muodollinen ja virallinen sekä hyvin pukeutunut. Sainpas kyllä sen lopulta jopa naurahtamaan jollekin hassunhauskalle kommentilleni.

Ankkaravintola. Aivan mahtava. 

Muutoin elämä jatkuu aika tutuissa uomissa, kultaseppäharjoittelupaikka vaihtui toiseen ja infernaaliset aamuherätykset vaihtuneet vasta 7.30 aamuiksi. Mitä luksusta.  Viikonloput on tästä lähin tarkoitus viettää talonpystytyksessä, jota tietenkin pakoilen tälläkin hetkellä tärkeiden kirjoitustehtävien parissa. Lisäksi olen päättänyt hankkia itselleni renessanssikitaran ja hevosen. Niin ja varmaan perustaa tässä yrityksen. Ja ruveta ehkä myös kellosepäksi.

Kuistin vinolaudoitus saatu valmiiksi. Myös puutarha on kaunis.

 

 

Viimeinen katonpätkä työn alla. Jiirit ovat muuten rasittavia. En suosittele.