Terra plana

(Onko mitään niin hienoa kuin herätä lauantai aamuna 5.30 siihen että s”#&€lin Katti ryystää Isännän pöydälle unohtuneita sosekeittoja hirveällä mekastuksella kitusiinsa. Erillisiä huoneita ja väliovia odotellessa.)

 

Maata näkäyvissä ja niin edespäin. Tiedättekö tunteen, kun neljän vuoden jälkeen voi vihdoin kävellä suoraa lattiaa pitkin huoneesta toiseen ilman, että joutuu huojumaan ja huitomaan pitkin viisi senttiä leveätä lattiavasaa pitkin? Tai vielä parempaa, kiipeillä metrin korkuista sokkelia ylös alas, jotta pääsee edes huoneesta toiseen. No se on nyt loppu! Meillä on nimittäin lattiat. Sellaiset oikein lankusta paukutetut toverit. Yksi tämän kesän kohokohdista on kyllä eittämättä ollut tasaisella ja yhtenäisellä lattialla valssaaminen. Tosin vanhasta muistista tulee sitä vieläkin käveltyä jotenkin sumopainijamaisesti, kun ei vissiin syvempään aivokuoreen ole vielä iskostunut se, että tältä lattialta ei tosiaan voi enää vahingossa survoa jalkaansa alapohjan tuulensuojalevyn lävitse vaikka kuinka yrittäisi.

Alkuperäinen suunnitelma oli paukuttaa alkuperäiset lattiat takaisin paikoilleen. Siis ne samat, jotka oli purettu kehikon mukana silloin joskus kymmenen vuotta sitten. No tähän tuli pienoinen muutos. Osa niistä lankuista oli niin erivänkiä ja eksoottisen mallisia ts. näyttivät lähinnä siltä, että ne on revitty jostain muinaisen merirosvolaivan kyljestä, että lopputulemana Isäntä olitaisiin jouduttu kärräämään naapuripitäjän hermoparantolaan, jos niistä olisi lattia pitänyt saada aikaiseksi. Se puhinan ja murinan määrä nimittäin uudenkin sahatavaran kanssa on sen verran värikästä katsottavaa, että tuosta olisi jo tullut ruumiita. Lattiainventaarion jälkeen lopputulemana todettiin, että keittiö ja kuisti saadaan askarreltua vanhoista lankuista ja lopputönö saa luvan tyytyä uusiin lattioihin, sillä tässä hautomohopussa ei mitään vanhoja lankkuja ruveta metsästämään.

Perusteellisen netin mylläämisen jälkeen maailmalle lähti nivaska tarjouspyyntöjä niin pitkin Suomenmaata kuin lätäkön taakse. Ja en tiedä mistä mustasta pörssistä virolaiset lankkunsa hakevat mutta lopulta kiikutimme säästöpossumme etelän naapuriin, sillä neliöhinta 33 x 145 kuusilankulle oli niin poskettoman halpa verrattuna suomalaisiin hintoihin, että rahteineen päivineen säästyi hommassa sen tonnin verran riihikuivaa. Ei huono tuntiliksa netissä pörräämisestä. Ja erikoismainintana tavarantoimituksen varsin mallikas vauhti: tarjouspyynnön laitoin muistaakseni viikonloppuna ja alkuviikon varsin pitkän ja rönsyilevän sähköpostipuljaamisen jälkeen tavara oli pihassa jo saman viikon perjantaina. Ei huono. Vertailuksi todettakoon, että siinä vaiheessa oltiin juuri ja juuri saatu täällä puolen lahtea ensimmäiset tarjoukset sähköpostiin.

Ja ihan hyvin se halvempikin lankku näyttää lattiavasojen päällä makoilevan, vaikka otettiin vielä sitä halvempaa kakkoslaatua. Ulkonäkö ei sinänsä meillä ollut niin tärkeä, sillä tarkoitus on joka tapauksessa maalata lattiat, joten oksaisuus tai muut pintasörsselssönit eivät olleet niin justiinsa. Siitähän tulee sitä luonnetta ja mitä näitä nyt oli. Olin kyllä alunperin haaveillut vahatusta tai suopakäsitellystä lattiasta mutta muutaman vuoden katsottuani tämän herrasväen kotikäyttäytymistä ja lattian käsittelyä, totesin, että tämän possulauman kanssa pääsee paljon leppoisamala verenpaineella ja vähemmällä rähisemisellä, jos annetaan asian olla ja lätkitään ihan kiltisti sitä maalia pintaan.

Nyt on siis melkein koko talossa lattia, ainoastan muutama neliö käytävää on vielä täytämättä, sekä kuisti johon laitetaan alkuperäiset lankut.

 

Isäntä käy dialogia vastahankaisten lattialankkujen kanssa…

 

Ja haista sinä Aapo…

Taisin jo jossin Instagramissa julistaa rakkaussuhdettani uusiin sisäkattopaneeleihin, joita olemme paukuttaneet kattoon pitkin kesää ja syksyä. Tämähän oli kanssa jälleen kerran omanlaisensa projekti, sillä nykyisen tilapäismurjun sisäkattoa muutaman vuoden tuijoteltuani totesin, että haluan samaa paneelia myös uuteen pytinkiin. Samaista paneelia oli nimittäin käytetty alunperin myös tulevan talon ulkoseinissä vintin kohdilla ja pakkomielteenihän on pystyttää talo lähes identtisenä alkuperäiseen.

 

Nyt puhutaan siis tuosta yläkerran lautaverhoilusta, joka tietenkin tässä kuvassa näkyy niin täydellisesti.

 

Ja jälleen kerran helpommin sanottu kuin tehty. Kyseistä paneelia saa sisälaatuisena mutta ei tietenkään siinä koossa mitä tässä huushollissa tarvitaan. Kyseessähän on klassikkopaneeli, jota tietenkään nykyään ei kukaan enää valmista.
Ja tällä työmaallahan tunnuslauseena on jo kautta aikojen se, että asiat tehdään aina sen vaikeimman kautta ja vielä vähän hankalemmin, joten sitä paneeliahan oli saatava 120cm levyisenä. Tongittuani jälleen nettiä varmaankin vuoden verran onnistuin löytämään paikan, jossa kyseistä paneelia suostuisivat rouhimaan tuossa koossa. Hinta tosin oli niin posketon, että samalla vaivalla voisi vaikka lehtikullata julkisivun.

Mutta periksihän ei anneta ja nyt loppu se merta edemmäs katiskan viskominen. Lopulta halvin vaihtoehto oli lähisaha, jolla oli mallistossa tuota paneelia Aapon nimella, ei tietenkään tosin hyllytavarana juuri siinä mitassa mitä täällä haluttiin. Suostuivat kuitenkin tekemään tuota leveämpää mallia ja ottivat ainoastan 150€ teräasetushintaa ja metrihintakin jäi alle kahden euron. Ei sitten tullut mieleen heti ensimmäiseksi kysyä sieltä. Tietenkään.

Vielä halvemmallahan olisi tietty päässyt, jos olisi kiltisti ottanut hyllystä jotain tyyliin (eli allekirjoittaneen visioon) sopimatonta modernia kökköpaneelia ja sitten elänyt naama solmussa sen kanssa. Saatiin nyt samaan hintaan sekä ulko- että sisälaatuinen paneeli ja kyllä siinä sielu on levännyt, kun on paneelia ihastellut niin ulkona kuin sisällä sen 700 kertaa isännälle ääneen. Ja kaikki hyvin valtakunnassa ja sitä rataa.

No. Tämä rakkaussuhde ajoi sitten sellaista vauhtia karille eilen, että paneelirakkauden purtilosta on enää padansytytyssäleet jäljellä. Jossei Aapoa olisi juntattu kattoon useammalla sadalla naulalla niin voisi olla, että herra saisi kerätä kimpsunsa ja ottaa ilmalennon ikkunasta pihalle.

Olin hyvissä ajoin edellisenä päivänä vihdoin päättänyt sisäkaton maalin värin, harmaaseen taittava valkoinen ja ostanut jopa suteja ihan kaksin kappalein, sillä sain huijattua hyväuskoisen raksa-assarin paikalle raskausmahaan vedoten ja muuten itsesäälissä piehtaroiden ja ulisten. Sieltä kurvattiin mökkitietä kirkkain otsain pihaan missiona saada sudittua yksi 30m2 keittiön katto valmiiksi ja, jos aikaa jäisi niin siinähän ehtisi vielä makuuhuoneenkin lääppiä samoilla höyryillä.

Noin viisi minuuttia maalipurkin avaamisesta alkoi todellisuus lätkiä naamaan maalirätillä, jota seurasi pienimuotoinen sadattelu ja manaaminen. On nimittäin hieman eri asia sörsselöidä keittomaalia rakkaaseen Aapo-paneeliin ulkoseinän ominaisuudessa elämää suuremmalla keittomaalisudilla, kuin yrittää survoa sitä riivatun pellavaöljymaalia kirotun pieniin paneelinuriin katonrajassa niska kenossa. Puhutaan siis jostain 3-4 millin syvästä miniurasta. Joka on kuitenkin juuri sopivan suuri, että sen kyllä huomaa, jossei sitä maalia ole sinne saanut sohittua. Kyllä sielu lepää, juu.

Neljä tuntia myöhemmin, ilman taukoja, kahden hengen (tai no 1,78 koska vikisevä raskausmahallinen väsyjä) työpanoksella oltiin hikisesti päästy juuri ohi puolenvälin keittiötä ja makuuhuoneen katon voitte sulloa jonnekin missä ei aurinko paista. Turha lienee mainita, että niska oli sanonut sopparinsa irti jo tuntia aikaisemmin ja käsi oli aika hyvin kangistunut sutiasentoon jo vielä aikaisemmin. Illalla olotila muistutti lähinnä samaa, kuin jos olisi viettänyt tunnin pyörivässä rumpukuivaajassa.

 

Siinä sitä. Maalattua pintaa. Kele.

 

Isännän saapuessa töistä paikalle urputin luonnollisesti projektin ääliömäisyydestä vuolain sanakääntein illan hierontatuokiota alustaen. Ja mikähän nyt olisi kenties ehkä voinut mahdollisesti olla ollut Isännän vastaus tähän?

”No sinähän tämän paneelin halusit.” [sic]

Ja tästä vielä saatiin tottakai loppupersikka kakun päälle kauniina epilogina. Tehtiin vuoron vaihto, alkuperäisen assarin riennettyä seuraavalle työpisteelle ja Isännän astuessa remmiin. No ensimmäisenähän Isäntä dumasi allekirjoittaneen maalaamismetodin aivan liian hitaana ja rupesi modaamaan suteja uuteen uskoon, koska eihän tämä nyt näin hidasta ja vaivalloista voi olla. Siinä sitten hetken katselin aivo-niska-hartia-käsikrampissani sitä Sevillan Picasson sutimista, kunnes totesin, että mitä jos tekisit sitä kylpyhuonetta niin minä hoidan nämä maalihommat. Sitä maalia nimittäin lenteli sellaisessa kaaressa, että litramenekki ampaisi ihan uusiin lukemiin. Jopa meikäläinen sai osansa vaikka seisoin n. 1,5m päässä oman elämänsä van Goghin pistellessä vähän vauhtia rattaisiin. Isäntähän ei pidä maalaamisesta ja minä taas saan hermoromahduksen siitä maanisesta töpöttelystä mitä herra kutsuu maalaamiseksi. Ei voi ymmärtää, ja kuitenkin Karate Kid on katottu yhdessä useampaan otteeseen:

 

 

Isäntä siis töpöttelee juurikin kuin Daniel-san alussa mutta siihen vielä viisi kertaa enemmän vauhtia ja asiaan kuuluvat roiskeet päälle. Ja sen sijaan, että kuuntelisi oman elämänsä Mrs. Miyagia tämän tarinan Daniel-san ei kuuntele vaan rupeaa vänkäämään vastaan ja jatkaa maanista töpöttelyään. Kun sitä maalia vedellään pitkinä rauhallisina liikkeinä eikä hakata kuin vasaralla! Ja tästä on ehkä puhuttu muutaman kerran aikaisemminkin. Neljännen kerran sanottuani, että jos minä hoidan tämän maalaamisen ja sinä sen kylpyhuoneen, koska minä nyt en sitä osaa tehdä mutta osaan maalata, saatiin lopulta verenpaineet nostettua molemmilta sellaisiin lukemiin, että Daniel-san lähti älämölön saattelemana kylpyhuoneeseen ja Mrs. Miyagi sanoi maalaussopimuksensa irti sille illalle. Lennätettyään ensin karatekan raksamuovilipokkaat kaaressa rakennustelineitä sotkemasta. Edellisen assarin poistumisesta oli tässä vaiheessa kulunut ehkä se 1,28 minuuttia. Hieman ehkä turnausväsymystä ilmasta. Toki kaikki tämä on Aapon syytä.

Minä ❤ Aapo.