Lady Sophié

Joku saattaa muistaa toissasyksyisen tapauksen nimeltä Ernesto. Kaikessa lyhykäisyydessään kyseessä oli siis jyrsijämaailman Indiana Jones, joka kiipeili pöydille, vieraili Hurtan vesikupilla, viskeli lihaliemikuutioita lattialle ja muutenkin elämöi tuvassa kuin Elvis huuruisimpina vuosinaan, vaikka vieressä hääräsi ihmisiä ja yksi nelijalkainen, joka tosin kieltäytyi eliminoimasta häirikköä. No Erneston kohtaloksi kävi giljotiini siinä vaiheessa, kun allekirjoitaneen yöunet alkoivat kärsiä talon jyrsimisestä aiheutuvasta mekkalasta, tiskipöytä täyttyi papanavuorista sekä vierailut allekirjoittaneen käsilaukkuun tihenivät.

Kohtalo, joka tosin vieläkin painaa hieman sydänalaa herkempinä hetkinä.

Meni yli vuosi ennen kuin Ernesto sai seuraajan. Ja Lady Sophié onkin aivan toista maata. Kyseessä on varsin arka metsähiiri (kyllä, googlepienjyrsijäasiantuntija jälleen asialla), joka on tiettävästi liittynyt seuraamme viime talven aikana. (Insomniasta kärsivä historijoitsijamme  kyky hahmottaa ajan kulua on tällä hetkellä hieman vaillinainen.) Edeltäjäänsä huomattavasti kultivoituneempaa sankaritarta on saatu näköetäisyydelle tähän asti vain kaksi kertaa. Kerran näin silmäkulmastani punaisenruskean salaman vilahtavan sukkana keittiön lattian poikki. Niin hämmentävä ilmestys, että päätin osallistua tapahtumaan kiljasemalla ja saamalla lievän paskahalvauksen. En kuitenkaan kiivennyt tuolin päälle.

Toinen kohtaaminen tapahtui muutama viikko sitten, kun sattumalta katseeni osui lattiassa komeilevaan holvikaarikäytävään, jota ei tietenkään olla Erneston jälkeen saatu tukittua. Onhan siitä vasta reilu vuosi. Sieltä ovelta ne kaksi nappisilmää tuijottivat liikkumatta, kun itse tuijotin takaisin. Hetki siinä pällisteltiin, kunnes alakerran naapuri katosi talon syövereihin.

Vaikkei Lady Sophiéta paljoa näykään niin sitäkin paremmin sen kuulee. Julkisuudessa neitokainen on mitä hyväkäytöksisin: papanoi vienosti vain yhteen nurkkaan talon viimeiseesä sopessa, syö Isännän marie-keksejä oman pikku pöytänsä ääressä, sekä pysyy poissa pahanteosta.

Kulissien takana onkin sitten aivan toisenlainen meno. Muutamana aamuyönä olen herännyt kello 4 tietämillä seuraavaan audioinstallaatioon:

Kruunts,

Krunts. Rousk.

KRUNTS, KRUNTS. KRUUUNTSSH

Eräskin yö tilanne eskaloitui siihen, että Hurttaa tietenkin alkoi pelottamaan moottorisahan meteliin verrattava yöllinen älämölö ja sen seurauksena Maailman Nössöin Koira yritti piiloutua minimaalisen yöpöydän alle tajuamatta ettei 25kg ruhollaan millään mahdu 40 x 40 x 50cm tilaan. Tämän operaation seurauksena kaikki pöydällä majaillut elektroniikka lenteli tietenkin pitkin lattioita jumalattoman mekkalan säestämänä. Muy bueno. Suorastaan estupendo.

Jos ei tämä, yhdistettynä sängyn viereisen seinän sisäiseen infernaaliseen rouskutukseen ollut tarpeeksi karistamaan unia sadan metrin säteeltä, päätti koiramme alias Ujopiimä kiivetä turvaan sänkyyn, jossa istui Isännän naaman päälle.

Kyllä, aivan keskelle sitä umpiunessa olevaa partakeskittymää. Siitä käsin Hurtta suuntasi hennosti tökkivän etutassunsa kohti allekirjoittaneen otsaa äännellen niin surkeasti kuin repertuaarista vain lähtee. Eli ei sitten nukuta kukaan. Siinä vaiheessa kun vihdoin seinän moukaroinnin ja tunnin kieriskelemisen jälkeen olisi uni vihdoin maittanut, soi herätyskello. Tietenkin.

Isäntä kertoi jälkikäteen, että oli varsin jännä kokemus herätä keskellä yötä siihen, että toista silmää ei saanut auki, koska koiran hanuri. Eipä ollut sitäkään kokenut aikaisemmin.

 

Näyte Lady Sophién pöytätavoista, oli ihan omatoimisesti viritellyt kattaukset. 

 

Lady Sophién Keksitaidetta. En vieläkään tajua miten jotkut syövät pitsansakin näin?!

No tuleeko siitä taloa?

Tällä tontilla näköään hommat nytkähtivät käyntiin kuin Lada talvipakkasilla, meteli ja mekastus sitä luokkaa. Pääsiäinen meni syöpöttelyn ja suklaamunamyrkytyksen sijaan katolla paukuttaessa ja vappuviikonloppuna alkoi keittiön lattiarakenteitten väkääminen. Isäntä ja Koira ovat jonkin asteisen keväthepulin valloissa siinä missä allekirjoittanut hortoilee kädet maassa laahaten kevätinsomnian kourissa. Lisääntynyt valon määrä sai unenlahjat haistattamaan pitkät ja viimeiset pari viikkoa on menty aika eksoottisissa tunnelmissa. Siinä missä vielä parikymppisenä olisin painellut menemään keväteuforian kaasuilla, on meno näillä ripustuksilla yhtä nautinnollista kuin leca-harkon raapiminen. (Se on muuten vielä yököttäväpää kuin se liitutaulun riipiminen.) Kontrastia alleviivaa mukavasti hepuloiva Hurtta, joka juoksee tonttia päästä päähän kuin piristeitä nauttinut Usain Bolt sekä Isäntä, joka rallattelee menemään ympäri kellon niin töissä kuin kotiraksalla ja on luonnollisesti mitä mainioimmalla tuulella. Niin ja sanoinko, että vielä kylki vahvasti paketissa. Muuttuja, joka olisi kyllä meikäläisen kaatanut ainakin kahdeksi viikoksi sänkyyn huomiohakuisen ulinan ja narinan saattelemana.

Isäntä siis tosiaan polkaisi Vapun kunniaksi itsensä kuistin väliaikaisista rappusista läpi ja teloi siinä tamppauksessa ilmeisesti muutaman kylkiluun. Mutta, koska lääkäriinhän ei Homo Medicofobicus mene, ellei sitä huumata tai sinne huijata, ei historia tule koskaan tietämään minkä asteisista vammoista on kyse. Sen verran tämä lääketieteen kotipuoskari tenttasi, että kuulema hengittäminen ei satu niin sovitaan, että siellä on joku pikkulihas vähän venähtänyt. Kuulostaa paremmalta kuin luunmurtuma. Sentään suostui vastahakoinen potilas idealsidekäärintään sisar-ei-niin-hentoisen käskystä. Sen jälkeen kun oli muutaman päivän ähkinyt töissä menemään kipeän kyljen kanssa.

Tosin nyt tuossa pöydällä se side näköjään lojuu samalla, kun saha laulaa pihalla.

Huokaus.

Keittiön lattiavasat siis saatiin paikoilleen eilen illalla. Ja tänään on vuorossa ensimmäinen makuuhuone. Ja tämä hommahan näyttää edistyvän vauhdilla kaiken sen katolla keikkumisen sekä pohkeiden ja polvien rääkkäämisen jälkeen. Puhumattakaan siitä hanurin palellutuksesta. Olin vielä kuukausi sitten valmistautunut henkisesti siihen skenaarioon, että vielä ensi talvi vietetään saunamökkeilyn spartalaisessa idyllissä savuttavine takkoineen, mutta viimeaikainen edistys on nostattanut jälleen toivon liehuvan lipun majesteettisena seisovaan salkoon, jonka korkeuksissa kiiltävä messinkinuppi tuo kevätauringossa läikehtivää toivoa juoksevasta vedestä ennen vuotta 2018.

Juu kattellaan sitten, kun kesäkuun monsuunisateet saapuvat…

 

Isäntä siivoaa. Tältä näytti vielä vappuna.

 

Isäntä siivoaa lisää. Näitä kuvia voisi laittaa loputtomiin. Ah. Oikein sielu lepää.

 

Uudet, telontavapaat rappuset. Kuulema Euroopan rumimmat.

 

Uusi pingispöytä.

 

Tässä muuten tontin haastavin konsepti. Tuolensuolevy, suolentuolevy, tualensuelenlevy jne. Hitaasti ja huolellisesti äännettynä. Isäntä silppuaa kohta pelihousunsa. On viimeisen vuoden yrittänyt ottaa haltuun tätä sananutiaista, erään tirskuessa vieressä.

 

Ryömintätilasta tuli huomattavasti tilavampi kuin oletin, erittäin mukava, suorastaan kodikas.

 

Nämä kannatinlaudat ovat peräisin edellisestä paikalla seisoneesta talosta, sitä ennen toimineet ilmeisesti rahtilaatikoina. Kierrätystä kansalaiset!

 

 

Tältä näytti vielä muutama päivä sitten.