0

Toisenlainen joulukuvaelma

Olipa kerran sukujoulu, johon kerääntyi väkeä läheltä ja kaukaa. Kauimmaiset vieraat tulivat merien takaa etelän aavoilta tasangoilta, joissa kerrottiin auringon paahtavan niin, että pohjolan iho palaisi muutamassa hetkessä kivuliaille rakoille ja jossa hispaanit elivät, ja söivät, hassuttelivat ja herjasivat kovaäänisesti ja tulisesti. Pimeässä, pakkasen syleilemässä pohjolassa kokoontui väki viettämään sukujoulua syrjäiseen järvenrantamökkiin, joka täytti niin, että kauimmaiset, Hämeen eteläpuolelta saapuneet vieraat jouduttiin majoittamaan läheiseen vuokratölliin.

Saapui vihdoin kauan odotettu jouluaatto. Koko väki odotti malttamattomana koko pyhien tärkeintä toimitusta. Huumaavat tuoksut täyttivät pirtin naisväen huhkiessa keittosopessa valmistellen koko vuoden odotetuinta ateriaa. Pirtin pöytä alkoi täyttyä herkuista. Oli suolakalaa, silliä, laatikoita, väkevää emännän sinappia, idästä tullutta rosollia, höyryäviä juureksia ja muita suussasulavia ruokalajeja pöytä vääränään. Väki asettui pöydän ympärille ja ihastunut kohahdus kulki päästä päähän, kun aterian kiistaton valtias, tuoresuolattu joulukinkku vihdoin kannettiin juhlallisesti pöytään.

Hartaina pienet lapset, saunan puhtaina vatsa kurnien katsoivat suurta kinkkua, kun aikuiset helpotuksesta huokaisten aloittivat kinkun leikkaamisen. Lattialla koirat istuivat rivissä seuraten silmät kiiluen näytelmää valmiina nappaamaan jokaisen pöydältä tippuvan armopalan nälkäisiin kitoihinsa. Tyytyväinen puheensorina täytti tuvan väen käydessä käsiksi joulupöydän lukemattomiin antimiin. Aterioinnin kuluessa todettiin yhteistuumin suunpielet rasvaa valuen, että kyseessä oli varmasti paras joulukinkku miesmuistiin.

Niin hyvää oli tuo valtava kinkku, että yötä päivää sitä kävi vuorollaan kukin veistelemässä suurella keittiöveitsellä keittiön hämärässä, muiden silmien välttäessä jopa vaarallisen ähkyn uhalla. Vihdoin koitti Stefanoksen, tuon kristinuskon ensimmäisen marttyyrin muistopäivä, jota tapaninpäiväksi tavallisen rahvaan keskuudessa kutsuttiin. Päivä tultiin tämän jouluväen keskuudessa muistamaan suurena surun päivänä.

Kävi nimittäin niin, että aamuyön tunteina oli yksi kinkunnälkäisestä miesväestä unohtanut kinkun ruokapöydälle ja ajatus unen sumentamana unohtanut sen viedä takaisin hyllyn päälle. Ja jo kaksi päivää kinkunhimosta kärsinyt koira oli vihdoin uskaltautunut toimeen. Suuri oli väen järkytys aamun tunneilla keittiöön tullessaan huomattuaan toisen koirista kaluavan suunatonta kinkunluuta herkullisten lihojen hävittyä parempiin suihin.

Matkaseuralaisensa tekosista mitään tietämättömät etelän vieraat saapuivat myöhemmin pirtin pihaan ihmetellen koiransa äkillistä lihoamista ja vaivalloista askellusta mutta niin tyytyväistä olemusta. Matkalaiset saivat kiittää pyhää Stefanosta hetkestä, jolloin onnettomuus tapahtui. Sillä, jos rikos olisi tapahtunut päivääkään aikaisemmin, olisi julmistunut jouluväki varmasti unohtanut Suomen Turussa julistetun joulurauhan ja  suutuspäissään lahdannut koiran ja herkutellut tapaninpäivänä kinkulla täytetyn koiran parissa. Nyt julkea kinkkuvaras sai nukkua rauhassa tuvan penkillä röyhtäillen ja ilmavaivoista kärsien muun väen tyytyessä juureslaatikoiden kaapimiseen.

Näin siirtyi historiankirjojen sivuille joulu armon vuonna 2014. Joulu, josta levisi kertomus suusta suuhun jouluna, jolloin Hurtta ahmi lähes kahdeksan kiloa kinkkua muutamassa tunnissa. Saavutus, josta Isäntä jaksaa joka joulu Hurtaa muistuttaa pieni kateuden pisto sydämessään.

 

img_1448

Kaihoisa katse

 

0

Yrityksen määrä on vakio

Kun Isännän laittaa hoitamaan asioita niin asiasta kuin asiasta tulee, no ainakin mielenkiintoista. Tässä muutama päivä sitten passitin Isännän katsastamaan toisen autoistamme, sillä katsastusasema sulkee ovensa tietenkin juuri silloin, kun normaalit ihmiset pääsevät irti maallisista velvoitteistaan eli töistä. Itse en toiselta paikkakunnalta ehtisi ajoissa ja ylimääräisen vapaapäivän tärvääminen auton rassaamiseen ei todellakaan tule tapahtumaan tämän neitokaisen universumissa.

Olin jopa kerrankin etukäteen viisas sekä rahaa säästävä ja varasin katsastusajan etukäteen. Tämä viisastuminen tapahtui sen jälkeen, kun meinasin saada hepulin viime elokuisen katsastuksen yhteydessä katsastushinnan huidellessa yli 80€, kun se ennen oli himpun päälle 50€ tai jossain siellä main. Nykyään ns. normaalihinnalla katsastuksen saa vain, jos varaa etukäteen. Ja taas meidän karjalauman, anteeksi kansalaisten kulutuskäyttäytymistä ohjaillaan hintapolitiikan kautta.

No katsastusaika varattu viikon sorvaamisen jälkeen. Pitkällisen maanitteluprosessin jälkeen sain kuin sainkin tiristettyä Isännältä sopivan päivän katsastusta varten. Isäntä briiffattu sängystä käsin edellisenä iltana ennen nukkumaanmenoa: aika, paikka, oikea auto, siirrä työkalut oikeaan autoon, ota oikean auton avaimet. Jätä väärän auton avaimet, jotta eukkokin pääsee jonnekin, ennen katsastusta tankkaa auto ja täytä oikea takakumi, joka tyhjenee omia aikojaan.

Jokohan riittäisi tehtävän menestyksekkääseen suorittamiseen? No ei tietenkään.

Seuraavana päivänä olin saanut n. klo 15 aikaan kolme kriittistä puhelua, mutta sattuneesta syystä en ollut saavutettavissa. (Olin siis unessa. Eli tavallaan oma virhe.) Hieman myöhemmin saan selonteon Isännältä, joka oli tietenkin mennyt katsastukseen etuajassa, sillä miksi mennä silloin, kun on sovittu, kun voi mennä sillon milloin itseä huvittaa. Isäntä oli päässyt töistä aikaisemmin ja päättänyt yrittää katsastusta hieman aikaisemmin. No katsastusasemalla Isäntä oli vienyt jonkun autoon liittyvän lapun tiskille ja sieltä oli todettu, että ei tätä autoa voi vielä katsastaa. Isäntä oli kyllä yrittänyt parhaansa ja vängännyt aikansa ja todennut muutamaan kertaan, että vaimo oli varannut etukäteen ajan ja, että hänen vaimonsa ON AINA oikeassa.

Toistan: VAIMO ON AINA OIKEASSA.

Se on nyt sitten virallista.

Katsastuskonttorin mies oli kaivanut koneeltaan jonkun tiedon, jonka mukaan auton katsastusaika on vasta kesällä. Tätä sitten hetki kotona ihmeteltiin Isännän kanssa, itse kun olin netistä nähnyt, että kyseisen koslan katsastusaika päättyy tammikuussa. Ja ei kai sitä aikaa edes pysty varaamaan, jos se katsastusaika ei ole vielä alkanut? Siinä hetki pyöriteltiin päitä kunnes pyysin saada nähdä Isännän tiskille kiikuttaman lappusen. Ja juoni tihenee:

Näillä todennäköisyyskertoimilla pitäisi voittaa lotossa jo muutama täyspotti: Isäntä oli jostain uuden auton uumenista onnistunut kaivamaan toisen omistamamme auton vanhan katsastuslapun, jonka oli kiikuttanut tiskille. Tässä kohtaa herää muutama  vieno kysymys:

A) Ei sitten tullut mieleen tarkistaa sieltä koneelta MILLE AUTOLLE se katsastus oli varattu, varsinkin jos asiakas yrittää viimeiseen asti jankata, että autolle on ihan oikeasti varattu netissä aika kyseiselle päivälle.

Vertailun vuoksi: Kun puhelimitse sitten soitin peruuttaakseni varatun ajan, tiesi toimelias NAISvirkailija samantien mistä varauksesta oli kyse pelkän kellonajan perusteella. Ei tarvinnut rekisterinumeroa, ei nimeä. Sanonpahan vain.

B) Miten on mahdollista, että KAKSI aikuista miestä ei kykene ratkaisemaan tätä konfliktitilannetta. ”Mutta kun tietokone sanoo näin, ja tietokone ei ole koskaan väärässä.”

C) Olen katsellut Isännän seikkailuja jo 6+ vuotta. Ja koko tänä aikana, kun olemme tunteneet on seikailuissa vahvasti mukana seuranneen auton paperit aina sijainneet kuskin puoleisen aurinkolipan taskussa. AINA. Miten on mahdollista, että Isäntä saa yhtäkkiä päähänsä, että auton paperit sijaitsevat: lattialla/hanskalokerossa/takapenkillä tai missä tahansa muualla kuin siellä aurinkolipan taskussa? Ja nyt puhutaan henkilöstä, joka on ajanut yli 4000km Euroopan halki kyseisillä paperiasetuksilla ja joutunut esittelemään niitä papereita muutaman rajatarkastuksen verran.

? ? ?

Isännän puolustukseksi sanottakoon, että oli kyllä yrittänyt soittaa allekirjoittaneelle kolme kertaa kysyäkseen niiden papereiden sijainnista. Ja jos olisin silloin vastannut puhelimeen niin auto olisi tällä hetkellä, jossei katsastettu niin ainakin korjauslistalla varustettu.

Huokaus.

 

img_0350

Mr. Darcy kylvyssä. Ei liity aiheeseen yhtään mitenkään eikä millään tavalla.

 

Koska röhnötän tällä hetkellä sängyssä mukavasti sekä oman että lainakoiran puristuksissa, en pysty lavastamaan sopivaa artikkelikuvaa aiheeseen liittyen. Siispä kaivoin kätköistäni tämän otoksen Mr. Darcysta kylvyssä. Sillä kuten kaikki tietävät, Mr. Darcyn tuijottelu ei koskaan ole pahasta. Saattaapa jopa laskea verenpainetta. Tai sitten ei.

 

 

0

Kulttuuririentoja

Raksan ollessa virallisella talvilomalla, on aikaa keskittyä muihin asioihin. Kuten muusikon uran ylläpitoon. Ja mikäs sen mukavampaa kuin vastaanottaa viikonloppuna flanellipyjamassa sängyssä löllyessä keikkapyyntö puhelimitse. Freelancerina soitto töihin tulee usein 1-2 päivän varoajalla äkillisien sairastapauksien tuurauksiin, joten valmisteluaikaa on rajatusti. Ja koska työ kiinnostaa aina, sanoin tietenkin tikkana kyllä. Puhelun loputtua oli aika etsiä kaikki vermeet ja rensselit:

Keikkakengät: vaatekaapissa omassa pienessä kenkäpussissa. Ja vielä fiksuna myös mustat nailonsukat kenkien sisälle sullottuna, eihän tässä ensimmäistä kertaa olla näissä hommissa.

Soittimet: Tällä kertaa tarvitaan useampaa vehjettä, mutta onneksi oboe ja englannintorvi asuvat kätevästi samassa kotelossa ja kotelo majailee yleensä jollain residenssimme plyyshisohvista.

Torviständi: Koska keikalla pitää soittaa kahta soitinta, tarvitaan toiselle teline silloin kun sitä ei käytä. Ja koska kyseessä on aika hintavat leivänhankintavälineet, kuljetan varuiksi omaa ständiä mukana, jossa torvi pysyy pystyssä kuin herran kukkarossa.

Esiintymisvaatteet: Tämä oli jo hieman kinkkisempi. Suuressa Syyssiivouspuuskassani olin tietenkin nerokkaasti pakannut lähes kaiken vaatekaapin sisällön suureen matkalaukkuun ja laittanut Isännän raijaamaan tavarat vintille. Ja sinne menivät myös esiintymisvaatteet. Huudetaan isäntä paikalle ja sitten hirveällä maanittelulla sain kuin sainkin jupisevan Isännän könyämään vintille saalistamaan puuttuvaa matkalaukkua. Ja ilme oli tietenkin sen mukainen. Metsien miehen into etsiä vaimokkeen rytkyjä jääkylmältä vintiltä oli suorastaan käsin kosketeltava.

Sitten pikapikaa stemmat eli nuotit haltuun ja seuraavana päivänä päiväreenit ja illalla keikka. Ja täytyy sanoa, että oma pitkäaikainen haaveni päästä soittamaan tähän kyseiseen  viihdemusiikkiin erikoistuneeseen sinfoniaorkesteriin toteutui siis vihdoin tänä armon vuonna 2016. Siinä sai hetken kuvitella olevansa suurikin jatsari soittaessaan aivan mielettömän hyvien muusikkojen seassa kolmimuunteista joulumusiikkia älyttömän hyvien laulusolistien kuorruttamana. Kun ohjelmisto koostui vielä omista lempparijoulukipaleista oli tämä muusikko aivan pähkinöinä. Aivan mahtavaa!

Siinä vaiheessa ei kauheasti haitannut se, että kesken keikan soitin hajosi tilapäisesti, tai että esiintymisvaatteisiin oli pesiytynyt varsin voimakas kellarin tuoksu.

 

image

Parasta musiikkia ikuna.

0

Kun isäntä pikkujouluihin lähti

Tulipa vihdoin se hetki, kun Isännän kohdalle osuivat firman pikkujoulut. Tähän asti työmaat ovat olleet niin kertaluontoisia ja yleisesti rakentaminen hiljenee talvikuukausille, joten tämä lysti on ollut tähän asti korkkaamatta. Kirjaimellisesti.

Etukäteen Isännän suurin huolenaihe oli, miten se grillaaminen onnistuu. Koska ei voi olla firman bileitä, jossei siellä grillata isolla parilalla ulkoilmassa flamencon raikaessa.

Niin, ehkä muutama leveyspiiri alempana.

Ei, täällä mennään saunaan ja kuten voi rakennusjannuilta odottaa, vettä väkeämpi virtaa. Mainittakoon tähän väliin, että nykyään Isäntä juo ehkä sen muutaman saunakaljan kuukaudessa. Kaukana ovat siis ne ajat kun rommikolaa tuli tintattua useampia illassa.

Koska Isäntä ei nykyään käy missään ellei allekirjoittanut erikseen mangu ja raahaa korvasta autoon, oli valmistautumismenoja mielenkiintoista seurata:

Kestit oli tarkoitus viettää perjantaina 60km päässä sijaitsevalla leirintäalueen mökillä. Isäntä vietti päivän töissä ja sitten vauhdikkaalla sutinalla tuli kotiin peseytymään. Ja koska emme omista suihkua saati lämmitettyjä pesutiloja, vaatii peseytyminen muutamia viritelmiä. Ensin jääkylmä saunatila pitää lämmittää kuumailmapuhaltimella, vesi keittää kattilassa ja vaihtovaatteet lämmittää patterin päällä. Ja tietenkin tässä vaiheessa kaikkien laitteitten huutaessa kärähtää sulake.

Seuraa ulkona juoksemista pitkissä kalsareissa flanelliaamutakki liehuen, sillä sulakkeen vaihto ei ratkaise energiakriisiä. Joten siellä se Isäntä taskulamppu heiluen juoksee edestakaisin tarkistamassa onko tontin sähkötaulu ojennuksessa ja onko naapureilla valot. Lopulta ongelman aiheuttajaksi osoittautuu väärän sulakkeen vaihto: Isäntä ei lukuisista ohjeistuskerroista huolimatta tarkista mikä sulakkeista on kärähtänyt, vaan vaihtaa valitsemansa sulakkeen sillä perusteella, että tämä se viimeksikin kärähti. Lieventävänä asianhaarana todettakoon, että Isäntä ei ole nähnyt kotimaassaan näin vanhaa sähkötaulua sitten railakkaan 80-luvun.

Koska kekkerit oli ilmoitettu alkavaksi klo 17 piti aivan kaikki hoitaa hirvessä kiireessä. Isäntä ei tietenkään ehtinyt kuumentaa vettä tarpeeksi kuumaksi, jotta se olisi riittänyt kaiken lian  jynssäämiseen. Sieltä se sitten saunasta loikki shampoot päässä ja pyyhe omituisesti ympärille kiskottuna tupaan lämmittelemään syvään kyykkyasentoon patterin viereen siksi aikaa, että vedenkeittimeen lataamani lisävesi kuumenisi. Tämän jälkeen pesutoimitukseen tarvittiin assistentti, koska Isäntä kieltäytyi enää riisumasta rallireinojansa jalasta ja shampoot piti saada pestyä päästä. Myönnän, että saunan betonilattia on ilkeän kylmä näillä lämpötiloilla ja Isäntä on vielä erityisherkkä jalkapohjiensa kanssa. Mutta siitä lisää joskus toiste.

Yritin kyllä vähemmän vienosti saada taottua Isännän shampoota lirisevään kaaliin, että juhlapaikalla on sauna ja ihan oikea vesisuihku ja, että mökkikekkereiden etikettiin kuuluu ehdottomasti saunominen. Kuuluu pohjoiseen ryhmäytymisriittiin. Että eikö se peseytyminen olisi kaikin puolin nautinnollisempaa paikanpäällä?

Ei.

Isäntä ei pidä saunomisesta vieraiden kanssa. Ihan kuin joskus muka olisi edes sitä kokeillut. Lisäksi hän ei kuulema viitsisi aiheuttaa muille mielipahaa esittelemällä ylivertaista Michelangelon Davidia muistuttavaa fysiikkaansa saattaen kanssaveljensä huonoon valoon.

Aha.

Kun tukka oli huuhdeltu, oikean sävyinen villapaita ja aluspaita valittu sekä parilliset villasukat etsitty, oli aika lähteä pääkallopaikalle. Ja koska aikaisemmassa hyväntekeväisyyspuuskassani olin luvannut Isännän paikalle kärrätä, jouduin lähtemään saatille. Tämä oli oikeastaan oma vikani, sillä olin lähes 92% todennäköisyydellä varma siitä, että Isäntä olisi tarjouksesta kieltäytynyt. Näin ollen olisin kerännyt naurettavan helpot parisuhdebonuspisteet taskuuni ja joutunut viemään Isännän vain läheiselle juna-asemalle kahden tunnin pimeässä ajamisen sijaan. Tällä olisi saanut kuitattua ne lukemattomat aamukolmen hakureissut, joita allekirjoittanut on kartuttanut tililleen. Ei ihan suunnitelma toiminut.

Pakoreitin olimme katsoneet jo hyvissä ajoin etukäteen. Lähestyessämme kohdetta näytin isännälle pysäkkien paikat ja yhteydet, joilla Isäntä ehtisi viimeiseen klo 23 aikaan lähtevään junaan. Yritin toki todeta, että junia tulee myös myöhemmin ja paikanpäälle voisi varmasti jäädä yöksi ja nouto asemalta onnistuisi myös aamulla. Ja allekirjoittanut saisi rauhassa nukkua yönsä ja nauttia kodin rauhasta ilman Isännän mekastavia tieteissarjoja. Tätä en tietenkään ääneen lausunut. Mutta Isäntä oli varma, että kielimuurin vuoksi ei varmasti viihtyisi kauhean pitkään, sillä suurin osa puljun työntekijöistä oli virolaisia ja hänen vironsa rajoittui yhä perustervehdyksiin. Eli  klo 23 junalla tullaan kotiin.

Saavuttuamme paikalle nousin autosta tervehtiäkseni Isännän pyynnöstä tämän pomoja jotka seisoskelivat ulkona. Ja seuraavaksi löysin itseni sisältä ruokapöydästä syömästä virolaisia jouluherkkuja. Tämä tietenkin hienoa senkin takia, että ylläni olivat kaikista reikäisimmät kotivaatteet, joissa näköjään oli myös hammastahnaa, seikka jonka huomasin vasta tunnin päästä. Onneksi paita oli kuitenkin punainen, jotta tahra näkyisi vain naapurimökille asti. Olihan alunperin tarkoitukseni vain tiputtaa Isäntä kyydistä ja kaahata äkkiä kotiin katsomaan kaikistä mehukkaimpia Mr. Darcy-kategorian videotallenteita, joille Isäntä kuivaoksentaa säännöllisesti.

Jos olisin etukäteen arvannut, että Isännän työkaverit olisivat niin mukavaa sakkia, ja tunnelma niin railakasta, olisin kotona pakannut myös koiran autoon ja viihtynyt huomattavasti pidempään. Mutta, koska lähtöämme jyrkästi protestoinut karvaturri odotti kotona huomiota ja olisi se Isännänkin napanuora joskus katkaistava, päätin poistua paikalta. Näin Isäntä saisi rauhassa leikkiä uusien ystäviensä kanssa. Sanoin vielä lähtiessä, että jäisi nyt mokoma yöksi, mutta Isäntä sanoi tulevansa yhdentoista junalla. Näihin tunnelmiin jätin mökkikansan.

Kotona viettäessäni aikaa Mr. Darcyn hengenheimolaisen kultivoivassa seurassa alkoi kotiintuloaika lähestyä ja allekirjoittaneella silmäluomi seilata. Jossain vaiheessa iltaa puhelin pörisi ja sain luettavakseni seuraavan tiedonannon:

”Mina ymarran virolainen nyt. 5 vodkaa jälkeen”

Viesti ei ihan avannut sitä, oliko Isäntä vielä tulossa sillä kuuluisalla klo 23 junalla kotiin, joten päätin vain varovaisesti tiedustella oliko uskaltautunut saunaan.

Lopulta Isäntä soitti itse ja totesi jäävänsä yöksi. Kuulosti yllättävän selväpäiseltä mutta myönsi tätä ihmeteltyäni pinnistelevänsä ollakseen verbaalisesti kyntämättä. Kuulema kielimuurikin oli saatu moukaroitua alas ja hipat olivat täydessä käynnissä. Kyseisen puhelun aikana puhelin kiersi pitkin sätkärinkiä ja sain myös muutamaan otteeseen jutella Isännän työkavereiden kanssa, joita olin ennen lähtöäni ohjeistanut viemään Isännän saunaan vaikka väkisin ja juottamaan tarpeeksi olutta ja snapukkaa. Kuulema ensimmäinen tehtävä oli epäonnistunut mutta toinen näytti sujuvan varsin mallikkaasti. Hekotteluni lomassa yritin valaista Isäntää vodkan tietyistä ominaisuuksista, esimerkiksi siitä kuinka se saattaa ykskaks ja mitään varoittamatta viedä jalat alta, varsinkin sellaiselta, joka ei sitä ole tottunut juomaan. Tai ylipäänsä juomaan mitään.

Jätän tämän kirjoituksen tähän. Nyt 12 tuntia myöhemmin Isännästä ei ole kuulunut vielä mitään. Oletan sen joko nukkuvan tai olevan halailemassa urinaalia. Aika näyttää.

EDIT: Seuraavana päivänä sain klo 13.30 varsin komeaäänisen wiskibassopuhelun. Hipat olivat olleet hitti, Isäntä oli valvonut aamukuuteen ja viihtynyt erinomaisesti. Eikä ollut edes voinut pahoin. Tästä tyytyväisenä karautin paikallisen rautakaupan pihalle toimitetun Isännän kanssa kauppaan ja hankin tilanteen vaatiman kriisipaketin: sipsejä, limpparia, karkkia, hyvää pihvilihaa, kikkailujuustoja ja suklaata. Ja taas parisuhdepisteet ropisevat. Plop plop. Totesinkin Isännälle, että saa olla onnellinen: Harva vaimoke on näin riemuissaan siitä, että mies on ollut 20 tuntia liesussa ja tulee kotiin lakki jäässä vasta seuraavana päivänä . Kerrankos näinkin.

 

image

Tämä jäätynyt vasara ei liity tapaukseen mitenkään. Toimikoon allegoriana isännän aamuiselle olotilalle.

 

 

0

Viimeinen niitti

Nyt kun on tullut kaakatetua kaikesta muusta kuin itse tontin pääprojektista, on aika vilkaista mitä talonrangalle kuuluu. Päätimme tuossa varmaankin jo kuukausi sitten ottaa jonkin asteista rokulia rakentamisesta ainakin näin talvipakkasten ajaksi. Rapian 19 kuukauden yhtäjaksoisen rakentamisen tai ainakin sen yrityksen jälkeen totesimme, että ehkä olisi ihan hyvä pitää ihan virallista lomaa ja palata asiaan keväällä uudella tohinalla. Varsinkin, kun katon pellittäminen tai savupiipun muuraaminen pakkasilla ei kuulu suosikkiharrastuksiin. Lisäksi isäntä paahtaa tuhatta ja sataa ja melkein ympäri kellon urakkatyömaalla ja kotiin tullessa on viimeisetkin sukkamehut tiristetty siitä miehestä. Totesipa tuossa, että olisi aika vänkää, jos saisi pitää jopa kaksi päivää lomaa viikossa. Tosin nyt jo suunnittelee menevänsä töihin myös lauantaisin.

Mutta siihen taloon. Jotta pääsisi lomalle pitäisi vielä jaksaa puristaa viimeinen kuistin puolikas vesikatolle. Vesikaton nikkaroiminenhan alkoi jo elokuun puolella, mutta kaksi tehokasta rakennuspäivää viikossa ja jatkuvasti lyhenevä valoisa aika kummasti syövät tehotunteja.

Viime viikonloppuna päätettiin tarttua toimeen ja pienestä vesisateesta/märästä/pakkasesta huolimatta suuntasimme katolle. Lauantain työpanos jäi hieman lyhyeksi sillä isäntä kaikesta yöllisestä shakinvahtaamisesta väsyneenä nukkui rattoisasti kellon ympäri ja heräsi 11.50.  Tämä on kyllä aikamoinen saavutus mieheltä, joka normaalioloissa nukkuu n. 5-7 tuntia. Lauantain otos ei ollut mikään kaikista herkullisin, sillä yöllä satanut lumi oli sulamassa ja se tarkoitti sitä, että kädet kastuvat hanskoista huolimatta ensimmäisen 15 minuutin aikana ja jäätyvät kivuliaan kankeiksi ja muutenkin kaikki vaatteet vettyvät päivän aikana.

 

img_0765

Lauantaialoitus.

 

 

img_0774

Akkuvääntimestä loppui akku, onneksi lihas toimii aina.

 

 

IMG_0787.JPG

Ylhäällä muovinkaistale, joka oli osallisena sunnuntain spektaakkelissa.

 

Sunnuntai alkoi lupaavammin sillä pakkasta oli juuri ehkä -1. Ja ahneuksissamme tietenkin paahdoimme niin pitkälle kuin vain sietoraja kestää ja sitten siitä vielä yli. Naapureilla ja lähiseudun ulkoilijoilla on varmasti ollut todella leppoisaa sunnuntaikävelyllä, kun illan pimeydessä katonraakileen uumenista alkaa kuulua kovaäänistä kiroilua milloin espanjaksi, toisinaan suomeksi, välillä espanjaksi suomalaisella aksentilla ja  kun mikään ei riitä lopulta suomeksi espanjalaisella aksentilla. Muutenkin epäilen, että naapurit luulevat meidän tappelevan jatkuvasti rakennustyömaalla, sillä periespanjalaiseen tyyliin kailotamme menemään jatkuvasti aika reippailla desibeleillä ja äänenpainoilla, mikä pohjoiseen korvaan saattaa kuulostaa hieman agressiiviselta.

 

img_0819

Sunnuntai sujui varsin mukavalla tohinalla. Ainakin aluksi.

 

 

img_0824

Tässä vaiheessa alkaa henkilökohtainen tatti nousta allekirjoittaneella. Takana 5 tuntia hanurin palellutusta, sillä en löytänyt mistään raksatoppahousujani. Takaoikealla tuo jäätynyt kattomuovin kehveli.

 

Henkilökohtainen kalkkiviiva tuli sunnuntaina vastaan siinä vaiheessa, kun katolle raijaamani vedenkeitin päätti ottaa hatkat ja kolisteltuaan tiensä kuistin katolta mäjähti rakennustelineeseen ja kauniin ilmalennon saattelemana jatkoi alhaalla odottavaan sorakasaan. Sellainen 8 metrin pudotus kaikkinensa. Siinä sitä katselin sen menoa pihavalon tuikkeessa ja sanoin hiljaa mielessäni hyvästit kuumalle marjamehulle samalla, kun karjuin litanian tulikivenkatkuisia manauksia pimenevään iltaan. Vähän väsytti ja palellutti siinä vaiheessa. Tämän jälkeen oli vain oikein ja kunnollista, että marssin sadatuksia suoltaen mielenosoituksellisesti sisälle sorakasasta kaapattu vedenkeitin kainalossani.

Isäntä jäi keräilemään työkaluja keskenään.

 

img_0827

Koira sunnuntain rupeaman jälkeen. Kieltämättä kuvastaa hyvin myös omia tuntojani päivän jäljiltä.

 

Ja miksi katolla oli vedenkeitin? Kyseessä ei ollut suinkaan yritys tuoda romantiikkaa elämään särpimällä höyryävää katonrajassa maisemia ihaillen, vaan värkin kiikuttamista edelsi debatti isännän kanssa. Nimittäin. Harjan yli vapaana lepatellut aluskastemuovi oli tietenkin edellispäivän sulaneiden lumien jälkeen ottanut ja jäätynyt haitarimuodostelmaan harjan väärälle puolelle ja kiinni jo valmiiksi saatuun aluskatteeseen ja nyt se olisi saatava suoristettua.  Isäntä oli sitä mieltä, että paikalle olisi tuotava hiustenkuivain. Itse sanoin, että nopeammin tilanne ratkeaa kuumalla vedellä. Sillä sen tietää juuri niin tarkkaan mitä siitäkin tulee, kun sisätiloista ruvetaan kiikuttamaan elektroniikkaa rakennustyömaalle. Seuraavaksi varmasti saisin sanoa hyvästit sauvasekottimelle, jolla sotkettaisiin varmasti ainakin saumalaastit ja leivänpaahtimesta saa tietenkin hyvän lämmittimen nitojalle, joka pakkasilla tuppaa jäätymään jumiin. Näissä elinolosuhteissa hiustenkuivaaja ei ole mikään luksustuote vaan välttämätön hengissäselviämisväline. Omistan nimittäin metrin pituisen tukanreuhkan, jolla saa käden käänteessä vähintäänkin hinkuyskän, jollei sitä kuivaa samantien näillä sisälämpötiloilla. Myöskin kieltäydyn kategorisesti kuivaamasta hiuksiani hiustenkuivaajalla, joka on laastikokkareiden peitossa. Sillä on aivan sama mitä tällä työmaalla tehdään: Tavarat, jotka sinne sekaan joutuvat saavat jostain syystä aina päälleen laastikuorrutuksen. Ja syyttävä sarvikuono suuntaa sarvensa kohti Isäntää.

Eli ainoa ratkaisu oli vedenkeittimen kiikuttaminen katolle. Ja puolustukseksi sanon, että kaikki meni suunnitelmien mukaan, kunnes yritin ylisuurilla rukkasilla tarttua vedenkeittimen pikkuruiseen kahvaan. Kädet pakkasen kohmeistamina yritys oli aika onneton ja keitin päätti pistää menoksi.

 

img_0790

Loppuun vielä vänkä kuva sisätiloista.

 

Tosin propsit Tefalille. Olen varmaankin joskus viime vuosikymmenellä ostanut kyseisen vedenkeittimen käytettynä ja niin vain se vielä tuon ilmalentonsakin jälkeen porisee kuin mitään ei olisi tapahtunut.*

 

*Tästä mainoksesta ei ole maksettu bloginpitäjälle. Vaikka kyllä pitäisi.