Le Kuisti

Meillä on kuisti! Tai ainakin seinät. Tai no seinän raakileet. Isäntä nikkaroi yhtenä aamupäivänä kuistin lattialla kehikkoja ja sitten ne vain työnnettiin kahteen pekkaan ylös.  Sitten vaan kiinni hirsiseinään ja Avot. Olisipa koko talon rakentaminen näin helppoa.

Siitä se lähtee.

Pitää vain ihailla Isännän kykyä ja kärsivällisyyttä tehdä asiat viimeisen päälle juuri eikä melkein. Itse olisin varmaan jo tehnyt koko talon Eri keeperillä. Ehkä siksi tittelini onkin projektipäällikkö.

Niin hyvää (märkää) puuta.

Siinä niitä liitoksia nyt on.

Sieltä se punnertaa. Pitäisi varmaan mennä auttamaan.

Seinä.

Kuistin kiinnittäminen hirsiseinään vaatii erikoisaskartelua, sillä oletusarvo on, että hirsiseinä laskee ja kuisti ei. Siksi pitää pulttauksessa jättää liikkumavaraa.

Pari päivää myöhemmin näytti tältä. Olen kyllä aika pähkinöinä kuistista.

Ja jos joku ei jo tiennyt niin kuisti on iso. Ruokailuryhmän ja yläkerran rappusten mentävä-iso. Hieman ehkä harhaluuloisissa haaveissani istuskelen jo kuistilla pitsiliinaisen pöydän äärellä, ryystän kahvia, jota en oikeassa elämässä juo ja katselen kaunista ja romanttista kuistiani metsämaisemien kurkistellessa ikkunasta sisään.

Ja sitten se realistisempi versio: Luonnollisesti kaikki naulakot räjähtämispisteeseen asti täynnä takkeja, kelkkahaalareita ja ties mitä roinaa. Lattialla tähtitieteellinen määrä kenkiä hujan hajan niin että parhaassa tapauksessa niihin kompastuu, jolloin edellämainitusta kahvikupista lentää kahvit lattialle ja vähän rinnuksille. (Tässä vaiheessa jätetään huomioimatta se, että suurin osa niistä kengistä kuuluu allekirjoittaneelle.) Kaikki horisontaalitasot täynnä muttereita, pultteja ja muuta äijäryöhnää tupakkapurulla ja irrallisilla filttereillä kuorrutettuna. Ja tietenkin vähintään yksi imuri, koska se nyt näyttää viihtyvän kuistilla. Niin ja moottorisaha. Ei saa unohtaa moottorisahaa. Jos asuttaisiin vesistön lähellä niin pöydällä lojuisi osiin purettu perämoottori mutta nyt joudumme tyytymään moottorisahaan, jota rassataan juuri sillä pöydällä jolle oli tarkoitus laittaa se pitsiliina. Itse istunen hiekkaisella lattialla kenkien seassa ja haaveilen siitä päivästä, kun minulla on varaa palkata siivooja. Tai rakentaa Isännälle hehtaarin kokoinen verstas.

P.S. Olisittepa näheet ilmeeni, kun Isäntä kaksi iltaa sitten kertoi omasta suunnitelmastaan nikkaroida pieni puinen rasia. Tämä sitten, kun asumme uudessa kodissa. Ja tässä rasiassa hän aikoo säilyttää kaikki tupakointivälineensä ja kääriä myös sätkänsä siten, että purunöyhtä tippuu avonaiseen rasiaan sotkematta ympäristöään. Taisi allekirjoittaneen naamataulu hieman venähtää. Olin omassa pienessä mielessäni suunnitellut kokonaisen pöydän uhraamista tupakkasotkulle mutta parempi näin. Tällä hetkellä tilanne on nimittäin se, että sitä riivatun purua löytyy aivan kaikkialta. Taisinpa kerran kalastella kyseistä nöyhtää saunakiulustakin. Käytäntö tietenkin näyttää toimiiko Isännän visio myös käytännössä. Odotamme mielenkiinnolla.

Isännän käsitys hedelmäkorista.

Kun nyt vielä saataisiin joku samankaltainen patenttiratkaisu myös kahvinpuruille niin tämä maailma olisi aika täydellinen.

Isäntä keittää kahvia. Kuvassa näkyvät mustat alueet ovat siis kahvinpurua. Puolustus vetoaa huonosti valmistettuihin suodatinpusseihin. Huoh.

Telineitä telineitä

Nyt rakennetaan. Rakennustelineitä. Niitä pitää tehdä koko talon ympärille ja viiteen metriin asti.  Isäntä manasi, että on melkein kuin rakentaisi toista taloa. Vanha purettu kesäasunto rientää jälleen hätiin lautojen ja kakkosnelosen muodossa. Nauloja uusimpaan tekeleeseen on mennyt tähän mennessä kymmenisen kiloa. Mutta mikä parasta, Isännän laskujen mukaan hintaa koko rakennelmalle on tullut ehkä 100e? Kansalaiset kierrättäkää, se kannattaa ihan oikeasti ja rahaakin säästyy. Osa nyt käytetyistä laudoista on jo kolmannella kierroksella: ensin talona, sitten anturamuottina ja nyt rakennustelineenä. Ja ehkä seuraavaksi grillipihvin hiillostajana. Täytyy sanoa, että ei vielä missään vaiheessa ole harmittanut se kolme viikkoa mikä meni vasaran ja sorkkaraudan kanssa vanhaa tönöä purkaessa.

Vain vallihauta puuttuu.

Solidaarinen koiramme päätti ottaa osaa jalantelomiskinkereihin. Oman rei’itykseni jälkeisenä päivänä Hurttamme onnistui myös telomaan anturansa missä lie ramboillessaan. Isäntä pääsi jälleen sairaanhoitajaksi.

Pipilaastari. Isäntä on kyllästynyt aina liian aikaiseen iltapalan mouruamiseen ja piirsi koiralle kellon, jotta tietää milloin saa ruveta steppaamaan ja meuhkaamaan.

Teloin siis viime viikolla räpyläni naulaan astuen. Viikkoa myöhemmin jalkaa jomottaa yhä jos tulee käveltyä liikaa. Eilen hoidettiin rokotukset ajantasalle. Olihan siitä jo vuosi sitten Suur-Emännän kanssa puhetta mutta eihän mitään kannata tehdä ajoissa ja oikeassa järjestyksessä saati hyvissä ajoin. Mutta olipahan tästäkin jotain hyötyä: Isäntä ihan itse ehdotti, että nyt mennään molemmat hoitamaan rokotus ajan tasalle. Meinasin pudota tuolilta. Kyseessä on siis tämän maskuliinisen ihmislajin edustaja, joka ei yleensä suostu lääkäriin vaikka olisi pää irti. Eikä livistänyt edes terveyskeskuksen ovella. Odotusaula oli kyllä kokemisen arvoinen. Aulassa saattoi viihdyttää itseänsä terveydenhoitoaiheisia teemavitriinejä silmäillen. Mikäs sen parempaa kuin ihastella 60-luvun lääkeruiskuja ja neularivejä, hervottomia haavanlevityslastoja, käsiporia, synnytyspihtejä ja muita gynekologisia inkvisitiolaitteita juuri ennen piikitystapaamista. Ja tähän vielä lisätään aulatöllö, joka tuuttasi täydellä volyymilla keskipäivän ohjelmaa, jossa ihmiset istuvat pöydän ympärillä ja itkevät ja puhuvat kuolemasta. Niin, että olikohan nyt ihan loppuun asti mietitty.

Ollessani sorkkatoipilaana päätin viime viikolla hieman tehdä roinainventaariota ja pengoin kuistin kaapit ja arkut läpi. Pitäisi varmaan tehdä vähän useammin:

Tämä siis vuosimallia -87. Nostalgiseksi meni tätä lukiessa.

Näitä ilmestyi nivaska. Löytyy myös Moldovaa ja Kirgisiaa… Tulee aika päräyttävä sisustus peräkammariin.

Ja tämän tiluksen perinteitä kunnioittaen aivan kaikkia työkaluja löytyy näköjään useampi kappale. Lienevät erilaisille tekstiilivaihtoehdoille.

Tätä siivousrupeamaa innoitti perheemme uusin tulokas arkkupakastin.

Olen hyvin optimistinen syksyn marjasadon suhteen ja päätin ostaa pakastimen. Suur-Emännän kanssa asiaa analysoitiin puhelimitse ja todettiin, että alle 280 litrainen pakastin ei kyllä todellakaan riitä. Nettikaupasta ostin sitten hyrryttelijän, jota mainostettiin suuren perheen tarpeisiin. Espanjalainen mies, koira ja muuten vain suuriruokainen suomalainen täyttävät tietenkin suurperheen määritelmän. Tällä hetkellä pakastimessa taitaa olla yksi pakastepitsa ja kaksi marjarasiaa. Mutta sentään skumppapullon saa nykyään pidettyä jääkylmänä myös avaamisen jälkeen. Kyllä sommelierkin hyväksyisi.

Nyt kun kuisti on siisti ja järjestelty pakastimen kunniaksi, näyttää sauna tältä.

Tässä vaiheessa tavaramääräkriisiä tulee mieleen lapsuudessa lentokoneen puuhapussista saatu peli, jossa kuvapalapelistä puuttui yksi pala ja neliöitä työntelemällä ja siirtelemällä piti saada lentokoneen kuva. Muutama vuosi myöhemmin sama meininki mutta isompi mittakaava. Jos yhden huoneen haluaa saada siivottua, joutuu lähes kaiken roinan tunkemaan seuraavaan huoneeseen. Sama pätee oikeastan myös tontin mittakaavassa. Lähinnä pitää vain päättää minkä huoneen haluaa pitää siistinä. Peseytymisestähän voi aina tinkiä. Kesällä sentään sateenkestävää tavaraa voi lykkiä surutta pihalle. Talvea odotellessa.

Luontonurkka! Aika korkata tämän vuoden luontonurkka. Vaikka itikoita on selvästi enemmän kuin viime vuonna niin varsinainen riesa ovat kärpäset. Ilmeisesti armaassa majassamme on niin houkuttelevat aromit, että jos ulko-oven jättää hetkeksikään auki niin sisälle saapuu pöristelijälauma joka pitää sellaista desibelimekkalaa, että meinaa lähteä mielenterveys. Onneksi Hurtta on innostunut eliminoimaan näitä tihulaisia kiitettävällä onnistumisprosentilla. Prosessi tosin sisältää myös uhrien syömisen. Yök.

Hirsikehikkoamme tuijoteltuani päädyin lukemaan kirjallisuutta hirsissä viihtyvistä ötököistä. Ja täytyy sanoa, että eteen osui varsin vänkiä nimiä puunrouskuttajille. Yksi hirsissä viihtyvä kaveri on Kuolemankello. Ja tämä ei ole Hemingwayn unohdettu mestarites korpimetsään muuttavista kaupunkilaispakolaisista vaan kyseessä on koppakuoriaisen näköinen pikkukaveri, joka viihtyy lahossa puussa. Nimi tulee kuulema siitä, että uros naksutteleen puun sisällä kutsuessaan naarasta. (Tuomaan kaljaa, kuinkas muuten.) Oma nimisuosikkini on kuitenkin Papintappaja, joka kuuluu sarvijäärien heimoon. Tuossa ainesta scifileffaan. Jonkin lähteen mukaan nimi tulisi kansantarinasta, jossa kaveri mönki pappiparan korvaan ja listi näin kirkonmiehen. Yöh.

Jonkun hirsisyöpön jälkiä.

Löytyi taas uusi kaveri. Saattaapi olla jonkin sortin hirsisyöppö.

Muutoin olen jatkanut lemi-inhokkieni hämähäkkien uusien lajien rekisteröimistä. Miksi oi MIKSI niitä on täällä niin paljon?! Joka viikko joudun toteamaan löytäneeni uuden lajin, jota en ole vielä ikinä ennen nähnyt. On vihreää, on mustaa, on isoa, on pientä, on isohanurista, on aivan liian vikkelää jne. Välillä niitä vipeltää pitkin pihaa ja välillä niitä roikkuu hiuksista ja vaatteista. Saisinko kiitos lemmikin, joka pistelisi niitä poskeensa?

Pihakivetykseltä löytyi elämäni suurin mato. En ole ikinä nähnyt noin valtavaa kaveria.

Ja lopuksi: onkohan satanut tarpeeksi?!? Jäi yöksi lapio maahan kumolleen. Aamulla satoi hieman.

P. S. Uusinta uutta. Tämä blogi porskuttaa teknologian eturintamassa, joten nyt meidät löytää myös Instagramista. Huonoa huumoria ja huonosti rajattuja kuvia löytyy täältä.