Vuosipäivä

Noniin, armas blogialustani jo ehti onnittelemaan bloginpitäjän vuosipävää. Sen kunniaksi tulikin sitten plärättyä vanhoja juttuja ja vaikka tuntuu, että homma näyttäisi etenevän etanavauhtia niin on sitä aikaankin saatu. Muisti kyllä pyyhkii näköjään kaiken tarpeettoman systeemistään, varsinkin ne tylsimmät jutut kuten lupa-asiosita vääntämisen tai E-luvista tappelemisen. Ensinnäkin oli vanhan talon purku. Sitten hirsien pakkaaminen rekkaan. Sen jälkeen hirsien purkaminen tontilla ja niiden siirtäminen lyhytaikaissäilytykseen, joka osoittautui koko riivatun kesän ja talven säilytykseksi. Ja kaikki edellä mainittu lihasvoimilla. Lisäksi tässä on korjattu yksi puolilaho drinkkibaari ja pellitetty nykyisen majan katto. Ja tehty antura ja lapioitu useampi tonnin tusina sepeliä. Ja rakennettu hirsikehikko. Nimittäin näillä näppäimillä on kehikko valmis ja voidaan ruveta miettimään katon laittamista. Isäntä on ollut muutaman kuukauden kotona raksahommissa ja käynnössä vinssannu yksin talon paikalleen. Itse olen viikonloppuna käynyt muutaman tönimässä suurieleisesti paikoilleen ja ihastelemassa maisemia katonrajasta. Ja tietenkin visioimassa sisustusta.

Tämän hetkinen kuuma peruna on sisäkaton korkeus. Itse himoitsen korkeita jugend-huoneita ja isäntä meuhkaa yläkerran rappusista. Kyse on siis siitä, että mitä korkeammalle katto tulee sitä hankalemmaksi menee rappusten sovittelu yläkertaan. Tarkoitus olisi siis joskus ehkä mahdollisesti ottaa käyttöön myös yläkerta. Sitten, kun pihan laittaminen, drinkkibaarin kunnostaminen ja saunan remppaaminen alkaa tylsistyttämään. Ongelmana on siis se, että joskus hamassa tulevaisuudessa rappuset tulevat kuistille ja kolmen ikkunan ja kolmen oven reikäjuusto ei jätä kauheasti pelivaraa. Yksi vaihtoehto olisi tietenkin tunkea rappuset johonkin sisähuoneeseen, mutta kieltäydyn kategorisesti pilaamasta yhtään huonetta sisuksellisella hirviöllä. Seuraavaksi isäntä vaati kuistin toisen oven tukkimista. Kuistilta siis pääsee suoraan sekä keittiöön että olohuoneeseen. Isäntä argumentoi varsin onnistuneesti, vaikken sitä ääneen myöntänytkään, että en kuitenkaan anna kenenkään kulkea siitä ovesta, sotkemisvaaran vuoksi. (Lue Isäntää.) Mutta itselläni on näköjään kehittynyt jonkinasteinen ovifetissi ja ovet on kivoja. Ja niitähän tässä talossa riittää. Eli oveen ei kosketa. Sitten alkoi vääntäminen katon korkeudesta. Isännän kanssa vängätään nyt, että lasketaanko kattoa vai ei. No ei tietenkään lasketa. Kyllähän talossa yli kolmemetriset huoneet pitää olla. Tinkaaminen on jatkunut sen verran kauan, että ollaan päästy sopuun kolmesta metristä. Jos menee senttiäkään alle, niin en muuta taloon, mukamas. Pitänee vahtia haukkana, ettei isäntä keplottele salaa alemmas. Tänään lopulta taidettiin löytää kompromissiratkaisu. Jota mielestäni olin kyllä jo ehdottanut aikaisemmin?! Eli kuistin kattoa voidaan ottaa hieman alemmas ja sitten rappusia vaan lisätään yläpäässä vähän joka suuntaan. Kattellaan.

Pääsiäisen tehtävälistalla on pitkään ollut omenapuiden trimmaaminen, se kun kuulema pitää tehdä maalis-huhtikuussa. Pihalla asustaa kaksi varsin pöyheään kuntoon päässyttä puuvanhusta, jotka viime vuonna lykkivät yhteensä ehkä viisi omenaa. Toissa päivänä päätin kyniä kaverit moottorisahalla ja fiskarsin oksasaksilla. Joku omenapuuammattilainen varmasti tukehtuu jossain pääsiäispashaansa, päätin nimittäin parturoida ihan urakalla. Jossei omenoita heru niin ainakin näyttävät puilta epämääräisten oksapalleroiden sijaan. Itse olen varsin tyytyväinen varsinkin ensimmäiseen tosinaisen banzaipuuhuni.

 

Pahaa aavistamaton oksamytty.

 

Jälleen kerran liiterin kätköistä löytyy vanhan kansan työkaluaarteita. Erikoismainita oksasaksien nahkalenkkilukosta.

 

Suuruudenhullu ja muuten vaan hullu risunisti.

 

Valmista tuli. Ammattilaiset itkekööt verta.

 

Karsituista oksista olisi tarkoitus saada pätkittyä ensi talven sytykkeitä. Kovilla pakkasilla tuli nimittäin todettua, että risut ovat ylivoimaisesti paras takansytyttäjä. Ehkä kananmunakennojen jälkeen. Oksien katkominen olikin taas eri kivaa toimintaa. Keväthepulista ja vielä oksista täysin seonnut Duracell-Hurtta kävi nimittäin hieman kierroksilla. Oli oikein kiva heilua siinä 40cm pitkällä machete-puutarhurinveitsellä, kun yhtäkkiä takavasemmalta, yläoikealta, ja lopulta ihan kaikista ilmansuunnista hyökkii ilmalennon saattelemana Kamikaze-Koira ilman mitään itsesuojeluvaistoa. Tämän lisäksi niitä oksia tietenkin pitää joko repiä suoraan kädestä tai sitten levitellä pitkin tonttia. Ja aivan koko ajan.

Vuosi on siis hommia tehty. Alkaahan se jo talolta näyttää. Ja rikottiin ehkä tämän pariskunnan asumisennätys. Ei olla tätä ennen nimittäin samassa osoitteessa vuotta yhteen menoon asuttu.

Loppukaneettina rakennustriviaa: Tiesittekö muuten, että pellavanauha maistuu aivan Weetabixille. Tämä tuli todettua tässä eräänä päivänä, kun kädet rupesivat olemaan niin täynnä tavaraa, että piti ottaa purukalusto apuun. Mielenkiintoista. Mielestäni tämä kertoo ehkä enemmän Weetabixista kuin pellavanauhasta.

 

Nyt kun ovi- ikkuna-aukoilla on katto, voi seinältä toiselle liikkua ns. ratsastustekniikalla.

 

Siis näin.

 

Isäntä ja weetabixrulla.

 

Hirsistä löytyy vielä vanhoja sanomalehden rippeitä.

 

Viime viikolla kävi virpojia. Oli kyllä niin liikuttavia, että teki mieli ottaa kainaloon ja juosta karkuun. Sanomistahan kai siitäkin olisi tullut.

 

Isännän kanssa kahvitauolla.

 

HIrsiveistämö. Isäntä on päässyt tekemään salvoksia. Ja sotkuahan siitä tulee.

 

Hirren hilaamista liinoilla.

 

Ja toisaalla. Itse keskityn mielummin dokumentointiin.

 

Oviaukkoa piti siirtää kylpyhuoneen takia. Isäntä sahasi ihan itse tavallisella käsisahalla. Kuulema meni ihan aikaa.

 

Isäntä rupesi urheilemaan. Onneksi sillä on vakuutukset. Ja edunsaajana meikäläinen.

 

Puutarha näyttää aina vaan kauniimmalta. Ai että, kyllä sielu lepää. Saisikohan jostain vielä jonkin autonromun tuohon sekaan?

 

Loppuun ihana kevätaurinko. Tämä on ehkä parasta aikaa pöndellä!

 

 

 

 

 

 

 

Ja taas mentiin

Nyt, kun talvikooma alkaa olla purkissa, alkaa myös kotiraksa osoittaa heräämisen merkkejä. Myönnän, että radiohiljaisuus on ollut poikkeuksellisen pitkä ja pahoittelut siitä. Mutta keskitalvena ei aivossa liiku yhtään mikään mitä kannattaisi eetteriin laittaa. Eikä oikeastaan raksallakaan.

Nyt kun ulkona näkee jopa puolen päivää eteensä, ovat hommat taas lähteneet käyntiin. Tavallaan. Tammikuu meni käytännössä kaminaa lämmittäessä, kylmää manatessa sekä pahvilautasilta syödessä. Isäntä vietti pahimmat pakkaset hirsinosturia rakentaen, joka pääsi neitsytnostohommiin helmikuussa.

 

Tammikuinen nosturiverstas.

 

Milanolaiset lohenpyrstöt. Espanjaksi nuita liitoksia kutsutaan kuulema Milanolaiseksi liitokseksi. Lohi sanon minä.

 

Lohi!

 

Hirsiseinää on siis noussut jo niin korkealle, että ollaan päästy vihdoin laittamaan ovenpäällyshirsiä paikoilleen nosturin avustuksella. Siis niitä pitkiä. Todella pitkiä. Ja tämähän on mailman nastointa puuhaa. Aloitetaan siitä, että rakennustelineet ovat olleet tietenkin umpijäässä ja niillä heiluminen tapahtuu siellä +4 metrissä. (No oikeasti kuulema kolmessa, mutta ei kuulosta niin kuolemanvaaralliselta.) Lisätään soppaan aikuisiällä päälle pärähtänyt korkean paikan kammo ja keskikokoisen vasikan painoinen puupölli, jota pitäisi raijata paikoilleen kehikkoa pitkin hilaamalla sitä pudottamatta tai itse putoamatta tai saamatta kakopäistä hysteriakohtausta. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ensimmäisellä nostoreissulla löysin itseni hetkellisesti nelinkontin halaamasta hirttä kuin gorilla banaanipuuta visioiden kaikki kauhuskenaariot mitä mieleen tuli: Entä jos hirsi tippuu? Entä jos minä tipun? Entä jos Isäntä tippuu? Entä jos hirsi hulahtaakin alas ja minä perässä? Entä jos taivas tippuu niskaan? Ja niin edespäin. Näin siis nökötin paikallani samalla kun Isäntä hoiti yksin kaiken punnertamisen.

 

Valitettavasti kameran kautta pudotus ei pääse kaikkiin oikeuksiinsa.

 

Meidän keittiössä. Eikös valkoinen ole trendiväri?

 

Joku voisi kysyä miksei tilata nosturia paikalle. Noh. Koska nosturi nököttäisi puolet ajasta toimettomana samalla, kun hirttä joutuu joko etsimään, putsaamaan, veistämään sopivan kokoiseksi tai paukuttamaan paikalleen. Ja Isäntä kieltäytyy kategorisesti maksamasta kenellekään tontilla lorvimisesta, varsinkaan lähemmäs 100€ tuntihintaan. Lisäksi pahoin pelkään, että tästä tee-se-itse-aivan-ihan-kaikki-ja-joka-ikinen-asia-työmetodista on tullut tämän työryhmän iskulause ja takaisin ei ole peruuttamista. Isäntä aina hokee, että jos tarpeeksi tahtoo niin kyllä melkein mitä tahansa saa tehtyä. Itse muistelisin hämärästi, että isäntä olisi ollut kiinnostunut etsimään ja vuokraamaan/ostamaan halvan nosturin mutta itse olin sitä mieltä että ei tarvi. Kyllä vinssi riittää…

 

Nosturi harjakorkeudessa.

 

Asennushommia.

 

Koeajo. Isännän mielikuvituksen tuotosta koko vehje. Ja menossa taas mukana yhä monikäyttöisempi hirsirulla.

 

Nosturi keittiöstä käsin.

 

Nyt muutaman nostoreissun jäljiltä voin onneksi todeta, että lukuun ottamatta ensimmäisen nostokerran hysteriahepulia nostohommat menevät jo ihan kivasti ja kiipeilen rakennustelineellä kuin pieni apina. Toppavaatetettu apina.

Espanjasta kiikutettu vinssi ja Isännän suunnittelema ja rakentama vinssinosturi näyttävät toimivan kiltisti. Aikaa nosturin rakentamiseen meni varsin paljon sillä Isäntä on tunnetusti yksityiskohtien kanssa nyhräämisen mestari. Tosin pitkällisen pohdinnan jälkeen Isäntä oli sitä mieltä, että hirsikehikon siirtelyyn ja pystyttämiseen kaikista hyödyllisin työkalu olisi Optimus Prime. Hirret saisi kätevästi rekan kyytiin ja rakennuspaikalla Autobotti voisi pikku kätösillänsä nostella nätisti hirret paikalleen. Että Transformerseja etsimään.

 

Maata näkyvissä.

 

Espanjan joulupukki kurvasi vihdoin helmikuussa läheisen ruotsalaisen mööbeliliikkeen pihaan kuorma-autollaan ja purki kuormasta kauan odotetut vessanpöntöt, hanat ja muut Espanian sisustusreissulla ostetut vermeet. Erikoisterveiset sille Erikois-Isännälle, joka juntturoi oman autonsa niin lähelle kuorma-autoa, että hyvä kun takalaitanostinta sai laskettua. Siinä sitten jäpitti paikoillaan koko sen ajan, kun rahvas ahtautui miten taisi auton ohi noukkimaan matka-arkkujaan ja huonekalujaan, kunnes lopulta tuli oma vuoronsa noukkia yksi (1) kuuden viinipullon pahvilaatikko. Siis yksi laatikko. Olisi varmaan ajanut kuorma-auton sisälle asti pullolaatikkoansa odottamaan, jos vain olisi mahtunut.

 

Autoa täyttämässä. Isäntä tietenkin väitti heti alussa, että ei mahu kaikki. No ihan varmana mahtuu.

 

Mahtui. Tietenkin.

 

Jaffat, eiku hanat tulloo!

 

Isäntä sai taas uusia raksaleluja.

 

Kuormassa oli myös puolitoista kuukautta odotelleet matkaeväät, jotka vahingossa oltiin tungettu mukaan. Hyvää juustoa. Suklaapulla oli jo hieman kuivahtanut.

 

Loppujen lopuksi voisi todeta, että rakentaminen talvikuukausina on aika hanurista. Varsinkin, kun säät ovat sahanneet -30 ja +4 asteen väliä. Sen sijaan, että voisi keskittyä itse rakentamiseen, suurin osa ajasta on mennyt lumikasojen tyrkkimiseen hirsipinojen päältä tai lumikuorrutuksen alla piilottelevan hirsikehikon ja rakennustelineiden putsaamiseen. Isännän naamataulu oli viime viikolla varsinainen riemukaari, kun jälleen oli satanut lähes 15cm lunta yhden yön aikana.

 

Tammikuuta.

 

Pari päivää myöhemmin.

 

Ja seuraavalla viikolla.

 

Ovissa on katto.

 

Isäntä siivoaa…

 

…ja siivoaa.

 

HIrren pesua.

 

Ensimmäinen lumiukkoni varmaan kymmeneen vuoteen. Vieressä lumiukon prototyypistä riehaantunut terminaattori.

 

Reivatkaa purjeet! Täyttä höyryä eteenpäin!

 

Isäntä sai hepulin postin tuotua astronauttipuvun. (Pilkkihaalarit siis.)

 

Tilukset.

 

Sokerikuorrutus. Tuo sitten pitää raivata pois ennekuin voi edes aloittaa hommat. Hermohan siinä menee.

 

Välillä kolataan hirsipinoa. Lunta satoi juuri ennen pluskelejä sopiva vuori, joka sitten vettyi julmetun painavaksi.

 

Viime kesänä laitettu peltikatto näyttää toimivan. Tavallaan. Ainakin se katolla oleva lumi liikkuu.

 

Isännän reseptivihko. Tiramisua luvassa.

 

Isäntä ja Hurtta vetävät lonkkaa pitkän raksapäivän jäljiltä. (Eikä ole edes lavastettu.)

 

Ja lopuksi kostoksi siitä, että sänky ei ollut tänään petaantunut koko päivänä: isännän tämänpäiväinen hätäpiippu. Sätkäpaperit olivat loppuneet. Ja paperit. Ja lopulta myös sätkätupakka. Luulen, että Isäntä olisi hyvä kandidaatti autiolla saarella selviämiseen. Ei ehkä tosin maailman omaperäisin keksintö.