Hirsiä vol. jotain ziljoona

Jes! Vihdoin on päästy rakentamaan taloa! Koska kaikki, mikä ei ole hirttä ei ole taloa. Meinasi unohtua koko homma lätistessä menemään kaikesta muusta. Noh. Täälä sitä ollaan Isäntä, minä, hirsikärry ja takavasemmalla keppejä ja pellavanauhaa silppuava koira. Hirsiä on kärrätty mäkeä ylös ja puntattu sokkelin päälle jo muutaman viikonlopun verran. Möllien siirtelyä ollaan harrastettu sen verran monta kertaa aikaisemmin, että alkaa menemään jo rutiinilla. Ennen operaation aloitusta Isäntä vietti muutaman viikon viilaten jotain mutterinpätkää, jotta saatiin puukairan terä sopimaan laastivatkaimeen ja tehtyä tapinreikiä hirsiin. Kyseinen vempele pitää aika vinkeää ääntä, kun isäntä poraa. Kuulostaa lähinnä ulvovalta käsilaukkukoiralta.

Meidän talo. Siis meidän talo. Kuulostipa se hyvältä, vielä kerran: Meidän talo on näköjään rakennettu kahdessa osassa. Vanha puoli, jossa lymyää puolikkaan tenniskentän kokoinen kyökki on tehty todella hyvin ja pikkutarkasti. Pikainen netti-imurointi paljasti, että salvokset sillä puolen ovat lukkonurkkatyyppiä, tuota salvosten aatelia. Ja ei voi kuin ihailla sitä taitoa millä nämä hirret on veistetty ja yhteen sovitettu.

 

Keittiön kulman lukkosalvos. Tuota jaksaisi tuijotella vaikka kuinka pitkän.

 

…paitsi, jos isännältä kysytään.

Tämä oli kyllä etukäteen odotettavissa. Mies, joka tuppaa tekemään millimetrin tarkkoja tiiliseiniä on aika lähellä hysteriakohtausta, kun varastossa hieman kiertymään päässeet hirret eivät ota oikoakseen ensi yrittämällä. Heti ensimmäisessä varvissa oli sellainen sankari, joka oli jossain vaiheessa onnistunut kiertämään itseään akselinsa ympäri niin, että sarvipöllökin olisi kadehtinut. Isäntä oli lähinnä yksi pieni kävelevä kirosana. Onneksi ylöspäin mennessä hirret tuntuvat olevan yhteistyöhaluisempia ja kehikon kasaaminen sujuu nopeammin. Tällä hetkellä ollaan viidennen varvin kohdalla ja mennään hartiakorkeudella. Välillä vähän naurattaa, kun katsoo edessä kohoavaa hirsihorisonttia ja tajuaa, että näitä tässä on kaksi kakopäätä pistänyt pinoten puhtaalla lihasvoimalla. Toki apuvälineinä ovat vanha tuttu hirsikärry ja uusimpana tulokkaana hirsirulla, jonka isäntä hitsasi kasaan muutama viikko sitten. Asiaan kuuluen itse alussa naureskelin värkille ja isännän päähänpistoille ja vietin aikaani väittelemällä Isännän kanssa pulikan toimintakykyisyydestä. Noh, rulla toimii ja isäntä on maireana kuin paavi pääsiäisenä. Rulla sujautetaan hirren alle helpottamaan hirren työntämistä ulos varastokasasta. Sitten kärry alle ja pinoamispaikalle.

 

Rulla työntouhussa.

 

Hirsien punttaaminen paikoileen on lopulta aika yksinkertaista. Yksi pää hirrestä hilataan kerrallaan ylös ja, kun molemmat pää on saatu ylös hirsi pyöräytetään paikoilleen. Sitten puumoukarilla taotaan hirsi sijoilleen, porataan tarvittavat tappireiät, tapit paikoleen ja nidotaan uusi pellavanauha hirren päälle ja seuraava hirsi. Tosin välillä tuntuu, että isäntä hoitaa punttaamisen ihan keskenään ja meikäläinen vaan roikkuu mukana ja fiilistelee, että onpa tämä helppoa. Nyt ollaan jo päästy ikkunoiden alareunaan asti ja homma helpottuu ainakin siltä osin, että enää ei tarvitse punnertaa 8 metrisiä pöllejä. Se on ihan tervetullutta tässä vaiheessa, kun hirsiä kurotellaan jo sinne kahden metrin korkeuteen.

 

Hirsi puolimatkassa. Pientä pintaremonttia. Kuvassa näkyy myös ystävämme hirsikärry, jota Isäntä uhkasi ruveta myymään sarjatuotantona.

 

Tässä seuraava vaihe toisaalta, tuosta hirsi kipataan paikoillen.

 

Isäntä pilkillä.

 

Isäntä kairaamassa tappireikää.

 

Tappipora.

 

Siinä se tappi.

 

Nitojana on muuten lapsuudenkodista tuttu fiskarsinoranssi Suur-Emännän nitoja, joka on naksuttanut menemään varmaankin 70-luvulta saakka. Varsinaista historian lehtien havinaa työmaalla siis monessakin mielessä.

 

Nitoja ja pellavanauhaa. Sitä on sellainen 1,4km.

 

Nitoja ja sen paras kaveri, pellavanauharulla. Nauha maistuu muuten pahalle.

 

Jos vanha siipi on hirsikäsityötä parhaimmillaan niin uusi puoli on kuin vanha kunnon Lada. Taloa on selkeästi jatkettu jossain vaiheessa kierrätystavarasta eikä turhan ryppyotsaisesti. Salvokset ovat varsin väljästi tehtyjä lohenpyrstöjä ja suora on varsin suhteellinen käsite. Ja isäntä on tietenkin onnesta soikeana.

 

Uuden puolen lohenpyrstöä.

 

Hirsienpystytystyökalut. Eipä tässä ole muuta vielä tarvittu.

 

Isännän vasara. Kädensijassakin oikein kaiverruksia. Tuolla mäiskitään hirsiä paikoilleen. Yllättävän kevyt.

 

Työnäyte. Käsittelyssä tämän hetken pistepörssin levein hirsi. Palttiarallaa 40cm.

 

Tämän viikonlopun jäljiltä on lähinnä hanuri jäässä hirsien päällä istumisesta ja koko kroppa puolukkasurvosta. Sen lisäksi, että hirsien kanssa painiskelu käy ihan omasta olympialajista lisäkertoimia tuo pelkkä oman ruhon liikuttelu temppuradalla. Mitä korkeammalle hirret nousevat sitä korkeammalle saa viskata koipeansa, jotta itsensä saa kammettua hirsiseinän päälle. Jos talon sisältä joutuu noukkimaan esimerkiksi sinne pudonnutta pellavanauharullaa tai hirsimoukarista lentänyttä nuppia, on takaisin päästäkseen kiivettävä jo kaksimetrinen seinä. Ja tätä rallia edestakaisin 9 tuntia päivässä. Varsinainen aikuisten leikkipuisto.  Lisäksi seinältä toiselle liikkuminen suoriutuu irrallisia, epäilyttävän notkolle painuvia lankkuja pitkin tai hirsien vierestä pilkistävää naurettavan kapeaa sokkelinreunaa hivuttaen. Jotta tämä onnistuu on tukea otettava hirsistä aika lailla D-kirjaimen kaltaisessa kaaressa roikkuen. Ja eteneminen tapahtuu valonnopeudella. Isäntä jo tänään manasi hämähäkkimiestä paikalle sutiessaan olematonta sokkelinlisua edestakaisin.

 

Kävelylankut. On joo turvallisuusmääräyksien mukaiset.

 

Puolikkaan kengän levyinen sokkelinsuiro. Varpaat kramppaavat vieläkin.

 

Jos hirsiä vasten itsensä hilaaminen alkaa ottamaan päähän, niin vaihtoehtoisesti voi yrittää sulloa itsensä ryömintäaukoista lävitse.  Polviin kaivautuva sepelikerros ja turkasen matala kulkuaukko oivallinen lisä matkustusnautintoon.

 

Talon rakentaminen on kyllä eri vänkää toimintaa. Hyvä tekosyy olla koko päivä pihalla ja toimii niin ruokahalun nostatukseen kuin unettomuuden hoitoon. Suosittelen.

 

Tältä näytti tämän päivän alussa.

 

 

 

Oma pikku tupa

Taisin uhota tuossa taannoin kertovani lisää saunamökissä asumisen ihanuudesta. Nyt flunssaisena sängynpohjalla on hyvä paneutua tähän rakkaaseen aiheeseen. Varsinkin, kun sain harrastaa pitkästä aikaa huutonaurua erään ystäväni lähetettyä hyvin osuvan musiikkivideon aiheeseen liittyen.

Koska mörskä ostettiin virallisesti purkukuntoisena, ei sisälle päässyt urkkimaan etukäteen ennen ostopäätöstä. Näin oli kuulema ohjeistanut välittäjäfirman juristi. Eli henkilökohtainen kuntokartoitus tehtiin hyppimällä ikkunoiden takana taskulampulla sohien sekä isännän selkään kiipeämällä. Varmasti todella pätevän näköistä toimintaa, onneksi naapureita ei ollut näköetäisyydellä. Tarkastuksen perusteella päästiin toteamaan, että saunassa on kiuas ja pata ja tuvassa ainakin verhot. Juu, hyvässä kunnossa on, kyllähän täällä voi ihan hyvin asua vaikka ympäri vuoden.

Muutettuamme maaliskuun lopulla keskelle ihanaista maalaisidylliä pääsimme ensimmäisenä toteamaan, että uuden kotimme vintiltä näkyi kätevästi pala taivasta. Ei varmaan ollut ihan tarkoitus. No vati vaan ylös piipun viereen, eiköhän ne vedet sinne lotise. Ja kesällähän ei kuitenkaan sada, eihän.

Saunan lämmittäminen oli varsinkin aluksi varsin mielenkiintoinen operaatio. Itse kiuas tuntuu vievän halotkin kädestä, sen verran kohinalla vetää kyseinen pömpeli. Pata olikin sitten jo toinen juttu. Kotapadat ovat tunnetusti aika haastavia sytytettäviä. Muistan hyvin, kun serkun kanssa pentuna kökittiin ikuisuuksia mökin saunalla padan kimpussa. Tämä nykyinen pata on vielä sen verran kehveli, että tykkää lykkiä savut saunaan sisälle. Hieno oli se keväinen ilta, kun hirveällä tohinalla laukkasin ilman rihman kiertämää löylyihin vain huomatakseni, että sauna oli sakeana kitkerää savua.  Padanrötjäke oli lykännyt loppuhiilloksista savut saunaan ja siinä sai sitten savujen kanssa tuulettaa myös löylyt pihalle.

Möhö ja Maha

Vettä sai onneksi pihakaivosta, tosin juoda sitä ei iletty ennenkuin saatiin testattua. Juomavettä trokattiin siis paikalliselta huoltoasemalta vielä elokuussakin, kunnes saatiin kaivovedelle puhtaat paperit. Kaivoveden juomista jännitettiin yhden viikonlopun verran. Aluksi molemmat maisteltiin vettä epäluuloisina kuin parhaimmatkin viiniasiantuntijat ja etsittiin olemattomia sivumakuja. Nykyään oman kaivon vesi on parasta ikinä.

Pyykinpesu onnistuu nykyään ihanalla pulsaattoriamasiinalla, josta jo joskus aikaisemmin olen tainnut mainita. Toki parin koneen pesemiseen pitää lämmittää koko pata ja kylmää vettä menee pari saavillista. Vettä pitää vielä heittää pesuriin käsipelillä ja laskea myös ulos itse. Henkilökohtainen hermoromahdus oli aika lähellä muutama viikko sitten, kun piti saada muutaman viikon pyykit pestyä. Kaivon pihalle lojumaan jätetty vesiletku oli tietenkin mennyt jäätymään umpeen ja kun pumpun pisti käyntiin niin sehän sylkäisi koko letkun irti ja päästeli vettä iloisena pitkin pumppukellarin lattiaa. Siinä oli jälleen rattoisa lauantaiaamun aloitus, kun allekirjoittanut pääsi avaaman äkäisen arkkunsa aamukahviaan pöllämystyneenä hörppivälle isännälle. Koska tottakai koko soppa oli tavalla tai toisella taas isännän sektorilla ja pyykit piti saada pestyä juuri nyt ja heti.

Tiskaaminen onnistuu onneksi sisätiloissa. Ainakin vielä. Edellisten asukkaiden jääljiltä keittiöön oli asennettu lavuaari, josta menee pieni viemäriputki pihalle. Nyt lähinnä odotellaan, koska kyseinen viemäriputki päättää jäätyä umpeen ja astioiden pesu siirretään joko saunaan tai ulkoistetaan koiralle.

Lähinaapureista oli jo puhetta. Myyräperhe on jo hävitetty mutta nykyään yläkerrassa hilluu ilmeisesti oravia. Paras källi mitä harrastavat on yöllinen mekastaminen, joka kuulostaa lähinnä siltä, että joku koputtaisi oveen. Ja siitä seuraa tietenkin se, että Koira pistää täyden ovikello-soi räyhäysspektaakklin pystyyn kello kolme yöllä aiheuttaen kaksijalkaisille rytmihäiriöitä. Oli onnistunut huijaamaan jopa Isännän käymään pihalla katsomassa mitä tapahtuu.

Muutoin täälä on oikein kotoisaa. Ikkunoista ja seinistä vetää niinkin railakkaasti, että ulkolämpötilojen muutoksia voi seurata varsin reaaliajassa. Porin Matti saatiin reuhdottua sisälle muutama viikko sitten. Sen toimintakykyyn saaminen kestänee taas oman tovinsa. Isäntä on kyllä saanut sitä varten savupiipun kylkeen moukaroitua uuden isomman hormireiän, josta saadaan tällä hetkellä lisää kylmää ilmaa sisälle.

Mattihan se siinä.

Seuraavaksi näytteitä ulkokuvauksesta marraskuussa. Joo, ihanaa on, talvi tulee tai ainakin monsuunisateet:

Tässä on jotain.

Tässä jotain muuta. Saattaa olla hirsi. Tietäisin, jos näkisin.

Ainiin ja lopuksi se musiikkivideo, josta alussa mainitsin. Loistava!

Myyrägate

Seuraavaa artikkelia ei suositella heikkohermoisille.

Taitaa nimittäin olla niin, että listittiin koko Erneston perhe.

Yleisön pyynnöstä Naapurisopua? Artikkeli saa nyt jatkoa. Tarinahan jäi siihen, että Erneston päänmenoksi viritetty loukku otti ja katosi mystisesti ja jäimme Isännän kanssa nieleskellen odottamaan vasta-attentaattia. Kolmen päivän etsintöjen jälkeen pieni sankarimme löytyi kuin löytyikin jääkaapin alta ansaan liiskaantuneena. Sitä tarina ei kerro, miten Ernesto ja ansa olivat ylipäätänsä päätyneet tiskipöydältä metrin päässä nököttävän jääkaapin alle. Epäilen koiran osuutta asiaan. Hyvin nukutut yöt kieltämättä olivat tervetulleita mutta silti kävi sääliksi urhean pikku sankarin lyhyeen loppunut elämä modernien mukavuuksien äärellä.

Myöhemmin samana päivänä alkoi sitten tapahtua lisää. Taisi nimttäin Koira pistää poskeensa myös Erneston Juanito pojan. Jostain syystä hurtta tosiaan antoi Erneston jopa juoda omasta ruokakupistaan eikä korvaansa lotkauttanut, kun isomahamyyrä pisteli menemään ympäri mökkiä. No nyt näköjään aselepo loppui. Röhnöttäessäni pahaa aavistamatta sohvalla päädyin todistamaan kuinka Hurtta otti yllättäen loikan ja nappasi Erneston tekemästä porttikongista pienen keskenkasvuisen siimahännän leukoihinsa. Siinä vaiheessa, kun pääsin lähietäisyydelle, oli pikalounas jo kadonnut isoon kitaan. Sinne meni Juanito.

Muutama päivä myöhemmin rupesi mökin toisesta nurkasta, vaatekaapin alta kuulumaan satunnaista rapistelua. Tällä kertaa kyseessä oli aivan varmasti kadonnutta miesväkeä etsimään saapunut leski-mamma. Oli nimittäin niin kohtelias vieras, että papanoinninkin kävi hoitamassa lattialla lojuneeseen tyhjään sipsipussiin. Muutaman päivän jälkeen rapistelu loppui kuin seinään. Isäntä kieltäytyy myöntämästä osallisuuttaan asiaan eikä Koirasta saa mitään järjellistä irti. Oletan siis, että ei niin iloinen leski otti ja pakkasi kimpsunsa ja jätti tämän surmanloukun parempien apajien toivossa.

 

Tekosiaan syvästi katuva Koira.