Vuosipäivä

Palttiarallaa näillä näppäimillä vietetään virallista Neronleimauksen vuosipäivää. Nyt on nimittäin tasan vuosi siitä, kun sain sievään pieneen päähäni maailman parhaimman idean ostaa hirsikehikko ja muuttaa maalle.

Koko myllytys lähti oikeastaan siitä liikkeelle, että viime vuonna, oltuani koko kesän mökillä ja ennenkaikkea ulkona, oli paluu kerrostalokaksioon aika karu. Mökillä riitti, että avasi oven ja astui ulos ja oli, no pihalla. Lääniä piisasi ja tontilta löytyi kaikennäköistä ronkkimista ja tonkimista, taikka saattoi vaikka juosta ympyrää, jos siltä tuntui. Kolmen kuukauden mökkirötväämisen jälkeen kahden ja puolen hengen sullominen n. 30m2 kerrostalotilaan keskellä kaupunkia oli kieltämättä aika eksoottinen kokemus. Siinä vaiheessa, kun lähikorttelien kaikki ulkonaliikkumiskombot oli kokeiltu läpi tusinan kertaa ja seinät silti kaatuivat päälle, alkoi pakka olla aika valmis myllättäväksi. Isännällähän ei luonnollisesti ollut mitään hajua missä mennään. Jörömatti parkkeerasi epätyytyväisen tyytyväisenä hanurinsa nojatuoliin työpäivän päätteeksi kera perunalastupussin ja keskikaljan ja rouskutteli menemään loppuillan töllöä vahdaten. Älyllinen kommunikointi rajoittui seuraaviin äänneyhdistelmiin: ym, öm, mm, rhöm ja krrröh, jos sipsiä meni väärään kurkkuun. Tässä kohden voisi mainita, että kyseinen käytösmalli on Isännälle normaalioloissa yhtä ominaista kuin mykkäkoulu Antti Ruuskaselle. Jotenkin en voinut välttyä ajattelemasta, että tämä on meikäläisen tekosia. Jotenkin olin onnistunut tuossa naisten Graalin-maljan metsästyksessä, eli miehen käytöksen muokkaamisessa. Taisi vain mennä ihan pieleen: sulavasanaisesta espanjanhurmurista oli tullut tuppisuuna röhnöttävä Raksa-Raipe. Myös Koirasta oli aistittavissa kaupunki-ihottuman oireita. Kesän omatoimisen metsäramboilun jälkeen visiitti 50 neliön koirapuistoon oli ihan ymmärrettävästi hieman aneeminen kokemus karvaturrille, joka oli tottunut metsästämään myyriä, päästäisiä ja välillä myös omaa häntäänsä keskellä metsäerämaata.

 

Siinä vaiheessa kun tämä maisema…

 

…vaihtui tähän tuli tunne, että jotain tarttis tehdä.

 

Mitään suurta perheensisäistä strategiapalaveria tulevaisuuden suhteen ei tietenkään käyty. Ei kuulu repertuaariin. Isäntähän kyllä aina joskus mietti, että haluaisi rakentaa oman talon. Tosin välillä haluaisi myös astronautiksi taikka hiukkaskiihdyttäjäksi. Itse huomasin päätyväni jatkuvasti nettiä kolutessani jotenkin oudosti asuntovälityssivuille ja katselevani vanhoja, remonttikuntoisia taloja sieltä sun täältä. Vaikka siis mitään en ollut ostamassa ja minnekään en ollut muuttamassa. Olin jotenkin myös aivan vahingossa liittynyt vanhojen talojen nettiryhmään, jossa eräänä syyskuun pimenä iltana naamalle heijastui kuvia pitsi-ikkunaisesta hirsitalosta, josta totesin kylmän harkitusti ja rationaalisesti, että ”tahtoo”.

 

Tämä taisi olla ensimmäinen kuva, jonka talosta näin.

 

Ja tämän jälkeen tuli syyhy.

 

Tässä taisin jo pomppia tasajalkaa ja päästellä epämääräisiä äännähdyksiä suustani.

 

Ja se olikin sitten menoa.

Ensin piti saada isäntä innostumaan asiasta. Helppo nakki. Mies, joka on aina halunnut rakentaa itsellensä muuratun kivitalon, ja joka ei ole koskaan ollut tekemisissä hirsien kanssa, piti saada nyt ymmärtämään kuinka nerokasta on ostaa nippu puuparruja ja tehdä niistä talo. Seuraava argumentti, ei ole varaa, kuitattiin toteamalla, että pankista saa. Kyllähän nyt perus raksajannu ja persnettoinen opiskelija lainaa saa. Ja miten paljon nyt yhden talon rakentaminen voi maksaa? Tehään ite, halvalla lähtee.

SItten alkoi Suur-Isännän ja -Emännän voitelu asian suhteen. Pitäähän nyt suvunpäiltä saada siunaus projektille. Oletan Suur-Emännän saaneen hieman vatsanpuruja ja unettomuuskohtauksia prosessin aikana. Vaikka tässä muutaman kymmenen vuoden aikana ovat varmasti tottuneet allekirjoittaneen tempauksiin ulkomaillemuuttojen, baarien ostojen  ja muiden suurudenhullujen visioiden muodossa, oli tässä ehkä paras kakku ikinä. No onko varaa? Juujuu, on on, tehään kato ite. Mitäs kun kuitenkin kyllästyt maalla asumiseen? No en kyllästy, aina voi muuttaa takasin!

Suur-Isäntä mobilisoitiin katsomaan hirsikasaa ja varmistamaan sen kunto. Suur-Emännälle delekoitiin tonttien metsästys netitse. Itse olin pienissä ylihepuleissa n. kuukauden verran. Kehikko käytiin tökkimässä myyjän varastossa ja viikonloput suhattiin Isännän kanssa tontteja katsomassa. Rumia olivat, ja kalliita. Päätettiin hieman tinkiä kriteereistä ja katsoa kauempaa. Sitten löytyi kuin sattumalta todella halpa tontti, joka oli tosin juuri ja juuri kipurajalla kaupunkietäisyyden kannalta. Päätettiin kuitenkin lähteä sekin katsomaan. Tontille saavuttaessa alku näytti lupaavalta. Asfalttipäällysteiseltä maantieltä käännyttiin hiekkatielle pimenevässä lokakuun iltapäivässä. Kun sitten tien varrella alkoi näkyä vanhoja puutaloja ja kurvaistiin tontin pihaan, oli homma selvä. Kahvi porisemaan, kotona ollaan! Ja etsintään aikaa meni rapiat kolme viikkoa. Seudussa viehätti vanha tunnelma, oma pitsihuvilamme sopisi kuin nakki otsaan tähän miljööseen parin muun vanhan talon sekaan. Lisäksi tontilla oli jo ennestään rakennuksia ja pihapiiri, joten metsänraivaamiseen ja tien tekemiseen ei tarvitsisi tuhlata aikaa. Ja mikä parasta, tontin laidalla nököttävä vanha saunarakennus sopisi varmasti loistavasti asumiseen rakentamisen aikana. (Siitä loistavuudesta sitten joskus tuonnempana.) Mitäs siitä, että rakennukset myydään purkukuntoisena ja sisälle ei saanut mennä katsomaan. Ja ketä kiinnostaa missä on lähin ruokakauppa.

 

Suurinpiirtein tämä oli näkymä, kun ensi kertaa tontille tultiin. Ilman noita telaketjun jälkiä. Vasemmalla tämänhetkinen koti.

 

Tässä vaiheessa sitten piti ruveta miettimään ihan käytännön asioita, kuten, että mistä rahat ja mitähän nyt tulikaan tehtyä. Excelillä kirjoittelin pieniä sieviä budjettilaskelmia, jotka olivat varmasti aivan yhtä todenperäisiä, kuin Power Balance-ranneke. Pankeissa ravaaminen tuotti yhden järkevän tarjouksen, joka olikin sitten niin hyvä, että sitä ihmeteltiin kotona suu lommolla. Oman syrjäkylän pikkupankki hoiti homman.

Sitten vaan muuttokuormaa pakkaamaan, rakennuslupaa anomaan, verenimijä-suunnittelijoita palkkaamaan ja miettimään, että minähän vuonna talo lopulta valmistuu. Jaa mikä energiatodistus? Ai maksaako vesiosuuskunta? Mitkä soratäytöt? En minä mitään sepeliä tarvi.

Tulinko kertoneeksi, että tämän kaiken ohessa olin valmistelemassa tunnin pituista diplomikonserttiani, kirjoittamassa seminaaritutkielmaa pedagogiikka-opintoihin ja valmistumasasa maisteriksi. Niin ja purkamassa tontilla pientä kesäasuntoa.

 

 

Viime viikkojen tapahtumia

Kaksi kuukautta koulua takana ja meikäläinen alkaa olemaan aika kaluttua tavaraa aamuheräämisien ja iltariekkumisien jäljiltä. Isäntää käy vähän sääliksi, kun reppana riepu joutuu elämään räjähdysvaaran vaikutuspiirissä. Pientä väsymystä ilmassa. Oli yllättäen Isäntä aika mielissään, kun yksi viikonloppu oli meikäläisellä ääni poissa paikallisflunssan vuoksi.

Tontilla on päälipuolin tapahtunut aika vähän, mutta pinnan alla on möyhitty monen kymmenen metrin verran. Muutama viikko sitten tontille lyllersi viimein kaivonporauskone maalämpöpumpun reikää kaivamaan. Ja jottei mikään menisi heti ykkösellä oikein niin saatiin muutama tunti ähveltää menemään, jotta saatiin masiinalle vettä porakaivosta. Vettä tarvitaan kaivuuseen liukastimena, jottei pora hirtä kiinni maan uumenissa. No kun vesi saatiin lopulta kytkettyä kaikkien irronneiden letkunpätkien uudelleenkiinnityksen jälkeen, alkoi tuota elämän eliksiiriä tulemaan sitten joka suunnasta. Taivas nimittäin repesi niin, että kastuin läpimäräksi alle viidessä minuutissa. Vähän kävi sääliksi kaivuripoikaa, joka joutui kökkimään masiinan vieressä koko sateen ajan. Itse karkasin kissanaisen ketteryydellä sisätiloihin. Kaivo porautui lopulta siinä aille 5 tunnissa. Reikä on sen 109 metriä syvä ja sillä pitäisi sitten lämmittää koko tönö jonakin päivänä. Päällepäin maan alle piilotetusta aukosta ei kieli muu kuin sokkeliin lätkäisty metallilevy, joka kertoo kaivon paikan. Päästiin siinä mielessä halvalla, että peruskallio tuli vastaan jo 1,5 metrin kohdalla. Joissain paikoissa saa kuulema kaivaa liki 30 metriä maata ennen kuin kosahtaa kallioon. Ja kun jokainen multametri maksaa n. 30€ kipale niin voi laskea, että tulee ihan hulppeasti lisähintaa kaverille.

 

Sieltä se kone lylleröi. Vasemmalla porauksen jäteliejusäiliö.

 

Siinä se poksutti muutaman tunnin.

 

Maailman suurin jakoavain. Oli kyynärvarren mittainen.

 

Maatäytöt on lähes valmiita. Ainakin siihen kuntoon on sokkelin ympärys saatu, että hirsien latomisen voi sen puolesta aloittaa. Männä viikolla isäntä askarteli myös viimeiset valumuotit sokkelin kulkuaukkojen päälle sekä uuninpohjan ja kuistin lattiavaluihin. Betoniauto kutsuttiin jälleen paikalle, koska todettiin, että tulee saman verran hintaa, kuin jos itse rupeaisi myllyn kanssa leipomaan. Viime kerralla, kun betonia valutettiin anturamuotteihin sattui kohdalle todella leppoisa kuski, joka jutteli niitä näitä ajan kulukseen ja betonitkin laski niin siististi, että olisi isoäidillekin kelvannut. Tällä kertaa oli uusi kuski ja sillä oletettavasti kiire kotia, olihan kellokin jo melkein kolme. Betonia tuli nimittäin tuutista sellaista vauhtia, että alta pois. Itse yritin jotenkin vibran kanssa ehtiä perässä tökkimässä betonivuoria tasaiseksi, kun isäntä meni jöötin kanssa edeltä. Hikihän siinä tuli. Betonia lenteli varmaan kolmannes pitkin sokkelin seiniä ja soratäytteitä. Loput ylijäämäbetonit kuski runttasi mitään kyselemättä sokkelin sisälle, josta sitä oli sitten oiken mukava yrittää lapioida pihalle. Ei nimittäin paina tuo tavara yhtään, ei.

 

Isäntä värkkää betonimuotteja.

 

Siihen runttasi kuski loput betonit. Onneksi ei ollut enemmän. Ja onneksi isännällä sattui olemaan muovikäärettä juuri tuossa lojumassa. Muutoin olisi kinttaantunut sepeliin.

 

Ja Koira tietenkin otti ja hyppäsi märkään valuun. Ilme oli kyllä näkemisen arvoinen. Harmillisesti en juuri siinä hetkessä vibran kanssa heiluessa ehtinyt ikuistamaan hetkeä.

 

Uuninpohja.

 

Kuisti.

 

Isäntä oli myös muutaman päivän sairaslomalla mystisen viruksen takia. Taisi olla hetkellinen työallergia-kohtaus. Ei kuumetta eikä ees flunssan oireita. Myöskään lekurin verikokeissa ei löytynyt mitään. Silti oli kuin jyrän alle jäänyt puolen viikkoa. Eli ei se Isäntäkään ihan loputtomiin jaksa veuhtoa. Kolmen päivän sairastamisen jälkeen sänky näytti lähinnä siltä, että Senyor Dalí olisi käynyt visiitillä.

 

Kuin kaksi marjaa…

 

 

Naapurisopua?

Viipotti vipeltäjä Ernesto, eli seinänaapurimme osoittautui lopulta peltomyyräksi. Tämän diagnoosin teki valtuutettu Google-piennisäkäs-ekspertti eli allekirjoittanut. Ja kieltämättä aika hyvällä egolla varustettu on tämä karvajalka. Tämä kamikaze-sankari nimittäin käy päiväkävelyllä koirankupilla juomassa, juoksentelee ruokapöydällä ja käy syömässä meikäläisen laukussa eväsomenoita samaan aikaan, kun samassa tilassa pyörii ihmisiä ja koira. Parasta oli, kun löysin aamuselta Erneston viskelemässä muina miehinä lihaliemikuutioita tiskipöydältä lattialle. Turha kai todeta, että turjake on aika vikkelä. Kerran sain sankarin napattua näppeihini mutta pienen, hyvin nopean neuvottelutuokion päätteeksi päästin pikkutihulaisen matkoihinsa. Päätöstä vauhditti sormeen ilmestyneet hammasvekit. Sitten sitä vesikauhukohtausta odotellessa, kuulin että itämisaika on kuulema neljä viikkoa. Vielä on ihan normaali boogie.

Parina iltapäivänä koulusta kotiin tultuani olen yrittänyt pyydystää kaveria todella nerokkailla pyydystysmenetelmillä. Ensimmäinen yritys oli ruokasihdillä. Laitoin värkin pöydälle yhdestä reunasta hieman koholle ja sisään liemikuution. No ei onnistunut. Siinä vaiheessa kun yritin mukamas nopeana läimästä ansan kiinni oli Erkka jo puolimatkassa kohti kotikoloa. Odotan äänivallin murtumista.

Seuraava ansa oli vielä nerokkaampi. Otetaan iso muovipussi ja sinne sisään Erneston lempiherkkuja: omenaa ja liemikuutiota. Sitten vaan viereen kytikselle. Ansan idea on siis, että Erneston mässäillessä pussin perukoilla, itse tartun vain vierestä kahvoihin ja pussi ilmaan. No Ernestohan ei ole eilisen teeren poika vaan haistoi palaneen käryn ja tähän ansaan ei koskenut viiksikarvallakaan. Paitsi tietenkin yöllä. Aamulla oli pussi jo tyhjä ja Ernesto varmasti todella tyytyväinen tasokkaaseen buffé-kattaukseen.

Ja Koira ei yhä vieläkään osallistu naapurin häätämiskampanjaan. Olen alkanut epäillä salaista YYA-sopimusta kahden nelijalkaisen välillä. Karvakuonot ovat tainneet tehdä jonkin todella hedelmällisen yhteistyösopimuksen ja ihmisten poissaollessa Ernesto varmaan viskelee hurtalle ruokaa suoraan jääkaapista. Erneston tiedetään nimittäin käyneen myös Koiran herkkulaatikossa ruokailemassa.

Seuraavaksi kokeilin kulkuaukon tukkimista epätoivoisena keinona hillitä papanavuorta tiskipöydällä. No siitä seurasi yöllinen herääminen infernaaliseen KRUNTS KRUNTS KRUUUUNTS-metelöintiin sängyn vierestä. Aamulla oli lattiaan ilmestynyt uljas uusi porttikonki vanhan tukitun reiän viereen.

 

Vasemmalla alkuperäinen reikä. Oikealla yön aikana askarreltu uusi kaariportti.

 

Muutaman huonosti nukutun yön ja papana-hermoromahduksen jälkeen oli aika kutsua paikalle perheen militantti-siipi eli Isäntä. Isäntä toi paikalle iskemättömiä hiirenloukkuja. Niitä perinteisiä sarjakuvistakin tuttuja giljotiineja. Olin itse ollut aikaisemmin näitä surmanloukkuja vastaan mutta Erneston laukku-vierailu ja siitä seurannut papanavana taisi olla viimeinen tippa tässä kannussa. Ansat viritettiin illalla ja aamulla oltiin jännän äärellä kun ansoja käytiin katsomassa. No omenanpalat olivat siististi hävinneet ja ansat laukeamatta. Tietenkin. Aamulla päätettiin vaihtaa ansanamia ja tungettiin niihin pala koiranherkkulötköä.

Illalla kotiintullessa oli koko ansa hävinnyt. Sitä sitten etsittiin hanuri pystyssä koko ilta pitkin kämppää. No eipä löytynyt. Myöskään Erneston mässäjäisistä ei ollut seuraavana aamuna merkkejä. Seuraavan parin päivän aikana esiin nousi seuraavia teorioita ansan katoamisesta. Joko Koira oli jotenkin sekaantunut soppaan ja syönyt joko herkkupalansa tai ansaan jääneen Erneston. Mutta tämä teoria ei selitä sitä miksei ansaa löydy mistään. Ellei sitten pidä ruveta syynäämään Koiran pihalle vääntämiä torttuja. Toinen teoria on, että Ernesto takavarkoi ansan ja juonii jotain talon uumenissa. Itse olen aika varma, että jonain iltana kyseinen ansa löytyy viritettynä meidän sängystä…

 

Ensimmäinen kuvahavainto Ernestosta: Harmaa möntti alhaalla jääkaapin vasemmalla puolella.

 

Tässä jo matkalla drinkkibaariin.

 

Tiskilla juoman kimpussa. Samaan aikaan Koira rötköttää vieressä sohvalla…