Hirsiä vol III.

Hirret ovat tulleet kotiin. Vihdoin. Omien laskujeni mukaan hirsiä on kanniskeltu sellaiset viisi päivää. Jokohan se alkaisi olla siinä. Suur-Emäntä kyseli jo, että joko alkaisi maistua pakettitalo: siinä on vain neljä seinää. Maanantaina otettiin vielä kerran kunnon ajolähtö varastolle: hirveellä kiireellä lähdettiin pinoamaan viimeiset pöllit, sillä taivas oli puhunut ja tiistaina EI SADA?! Halleluja. Sitä ennen koukattiin vielä varaston lähistöllä sijaitsevan autoromuttamon pihaan hakemaan varaosia kaltoin kohdeltua autoamme varten. Ja jos rautakauppa on Isännälle karkkikauppa niin romis on sitten se Puuhamaa tai Disneyland. Koko pari tuntia kestäneen menomatkan ajan kuului kuskin paikalta mieletön hepulipuputus, kun Isäntä suu vaahdossa jutteli vaikka mitä. Puhetta tuli varmaan enemmän kuin normaalioloissa viikkoon. Ja sama jatkui paluumatkalla. Isäntä selitti, että romishepulointi johtuu siitä, että hänellä on varmaan alhainen veren rautapitoisuus. Jaaha. Kun päästiin perille, niin kuului vain tuulipuvun housujen suhahdus ja niin Isäntä hävisi metalliromujen sekaan. Täytyy kyllä sanoa, että olihan se mielenkiintoinen paikka. Vanha mikälie teollisuustontti rakennuksineen keskellä pientaloaluetta täynnä autonromuja. Kun ovista kurkisteli sisään näkyi vain metrikaupalla siististi riviin laitettuja auton ovia tai konepeltejä. Puhelimessa olin jo etukäteen jutellut todella ystävällisen sedän kanssa ja varmistanut, että kaipaamiamme osia löytyy paikalta. Kyseinen herrasmies oli vielä vinkannut kaverinsa autokorjaamosta jossa saisi lasin vaihdettua halvalla samalla reissulla. Olin äänen perusteella kuvitellut kyseessä olevan hintelän, keski-ikäisen, öljyyntyneissä haalareissa hiihtävän mekaanikkosedän. Pikkasen siinä leuka valahti, kun vastaan tulikin kaksimetrinen kookas motoristimies suoraan Sons of Anarchysta prätkäliiveineen. Kyseessä oli sama avulias herrasmies, jonka kanssa olin puhelimessa jo turissut. Ja oli ehkä miellyttävin kauppareissu ikinä mihinkään paikkaan, johon liittyy rakentaminen, metalli tai romu. Oli nimittäin niin mukava tuo motoristimies.

Pelti-intoilijan mekka. Tämän näköisiä varastorivejä oli metrikaupalla.

Tuonne jonnekin se isäntä katosi. Kaipa sen nälkä ajaa takaisin.

Sitten seuraa viikon säästövinkki: oltiin viety autonreppana vakuutusyhtiön osoittamaan korjaamoon, jotta saataisiin korvausarvio takalasille ja muutamalle muovihärpäkkeelle sisätiloissa. No sieltä tuli 1500€ hintalappu, mitä vakuutusyhtiö ei tietenkään suostu meidän autovaaristamme pulittamaan, koska nykyinen myyntihinta jää selvästi alle tuon summan. Käytiin sitten tuolla autoromiksella ja saatiin kaikki varaosat hintaan 130€ mukaanlukien se takalasi. Suurin osa osista on jo autoon ruuvattu ihan ite. Takalasin isäntä uhkasi pistää paikalleen ensi viikolla. Näyttää olevan kyllä korjaamon katteet ihan kohdallaan. Pitäisi varmaan vaihtaa alaa.   Mutta takaisin hirsiin. Romiksen jälkeen mentiin vihdoin viimeistä kertaa varastolle kuormaamaan tukkirekan nuppi. Siinä meni taas ilta kymmeneen ja meinasi mennä taas jännäksi, sillä nuppi kuormattiin lopulta ulkona ja, kun sitä yritettiin lykkiä halliin sisälle peräkärryä hakemaan niin tällä kertaa jäi kahdesta sentistä kiinni, että olisi sisään mahtunut. Rekan nosturi oli nimittäin kuorman takia jäänyt niin ylös, ettei koko rekkaa saanut sisälle. Onneksi kuskilla oli kunnon trukki mukana ja sillä saatiin peräkärry vedettyä ovelle asti ja siinä kiinnitettyä nuppiin. Ja ONNEKSI juuri sinä yönä ei satanut sillä koko kuorma piti jättää ulos yöksi. Seuraavan aamuna oli koton herätys aamukuudelta raivaamaan pihaa ja kuorman purkua klo 7 eteenpäin koko suvun voimin. Klo 11.15 oli viimeinen hirsi pihassa. Ja siinä sai kivan pölyrusketuskerroksen päällensä. Loppu päivä pisteltiin pikkuparruja lajitellen. Vaikka koko päivän oli nätti ilma niin illalla taas saatiin juosta pressujen kanssa hirsikasoja peittämään, kun taivaasta alkoi kaataa vettä. Isäntä oli jälleen varsinainen myrskyn merkki, sillä alkaa vissiin usko loppua Suomen suveen. Tämä viikonloppu siirrellään pitkiä hirsiä. JOS EI SADA! Jospa sitä kohta pääsisi ihan rakennushommiin.

Historiallinen hetki. Viimeinen hirsipino varastolla.

Kuvassa näkyvä usva ei ole linssissä olevaa töhkää, vaan lakaisun nostattamaa pölyä. Maistuu aika pahalle. Jää aika hyvin ihoon kiinni.

Nuppi tuli. Tänään on se päivä!

Siinä päivän härvelit. Hirveä metelihän niistä lähti, tietenkin.

SIinä on nyt valmis kuorma. Historiallinen hetki tämäkin.

Kotipihassa. Halleluja.

Jossain tässä vaiheessa tuli takavasemmalta viaton  tiedustelu, että mikä vika on pakettitalossa?

Huomatkaa myös ehkä kuukauden ainoa aurinkoinen päivä. Siitä on nyt todistusaineistoa.

UGH! Siinä se papu lymyää.

Kädessä näkyvät juovat eivät ole verenmyrkytys vaan päivän aikana kinttaantunut pölykerros, joka sateen alettua alkoi hieman sottaantua. Ihan kiva.

Nyt rakennetaan!

No, ainakin valmistellaan rakentamista. Ja paikalle ovat saapuneet kirittämään Suur-Isäntä ja Suur-Emäntä tai Los Suegros, aito ja alkuperäinen Kiljusten herrasväki eli lyhyemmin sanottuna isi ja äiti. Ja vaikutuksen huomasi heti. Ensinnäkin oli jääkaappi, joka yhtäkkiä rupesi pullistelemaan kaiken maailman herkkuruoista. Toiseksi napa, joka tiristelee jo ties kuinka monetta päivää pikkuähkyssä.

 

Kiertolaiset tulloo: Suur-Isäntä ja Suur-Emäntä olleet paikalla tässä vaiheessa ehkä jo noin 20 minuuttia ja pressuteltta on jo pystyssä, tietenkin. Pikku-Isäntää risoo ainoastaan se, ettei itse ollut aikaisemmin keksinyt virittää moista hökötystä.

 

Sen lisäksi, että välillä tekee mieli pyöriä rappuset alas pihalle, on hommiakin saatu tehtyä. Pikku-Isäntä oli onnesta muikeana, kun Suur-Isännän takaluukusta tursusi pihalle työkalua toisensa perään kuin mistäkin Maija Poppasen matkanyssykästä. Ja kaikki tietenkin sitä mahdollisimman kovaäänistä laatua: Sirkkeli, moottorisaha, rälläkkä…Onneksi omistan kirkkaan oranssit kuulosuojaimet.

Nyt ollaan siis nikkaroitu ja paukutettu anturalle muotteja. Niitä sitten tietenkin väännettiin vesisateessa paikoilleen myös tänä aamuna klo 6 lähtien, koska minä eli nero olin sopinut rakennusmestarin kanssa tarkastuksen klo 8 aamulla. Kyllä projektipäällikkö osaa. Kummasti opin surrilankojenkin kiepittämisen paikalleen hetkessä, kun oli aivan pakko.

Betonit tullee sitten ensi viikolla, jossei sada. Hah. Välillä on kieltämättä huvittavaa katsoa, kun Isäntä noituu ja sadattelee pihalla, kun taivaasta vuoron perään sataa vettä, auringonpaistetta tai rakeita. Vielä ei ole tippunut sammakoita. Myös roinaa on taas kerätty tontti täyteen. Viime perjantaina tuli laasti- ja teräskuorma sekä ihana, kauan kaivattu, Porin Matti. Tällä viikolla pölähti rekkalastillinen harkkoja.

 

Vihdoin PUNAINEN rekka pihassa!

 

Siinä meidän uusi perheenjäsen.

 

Suur-Isännän kanssa ollaan huudatettu moottorisahaa, väännetty rautakangella, ja näin lopulta pistetty pari koivua pölleiksi. Tästä saatiin taas muutaman päivän Iron-lady reenit plakkariin, kun piti vieritellä ja nostella ja heitellä muutama pieni koivupölli. Päälle vielä lavallinen 27-kiloisia harkkoja, joita pitää kanniskella pienen anturamuotti-esteradan läpi. Täälä mitään kuntosaleja tarvita. Sen jälkeen onkin sitten berberi, selkä, hartiat, käsivarret ja oikeastaan ihan kaikki jumissa. Ja oikea käsivarsi kieltäytyy jälleen nousemasta yli vaakatason.

 

Suur-Isäntä päätti tehdä vähän saunapuita.

 

Piha- ja rakennustouhuamisen lisäksi ehkä parasta on tässä visiitissä se, että paikalle on saatu kunnon luontobiologian kävelevä tietosanakirja Suur-Isännän muodossa. Perus eläimistö on meikäläisellä ihan hallussa mutta nämä maalaisveitikat ovat vähän ruosteessa. Esimerkiksi jo muutaman viikon piinannut  linnunlaulu on nyt tunnistettu Tiltaltiksi. Kyllä, ihan oikea lintu eikä mikään höpöhöpönimi. Kyseinen sankari on tvirpittänyt meidän tontilla aamusta iltaan kadehdittavalla paatoksella jo muutaman kuukauden putkeen ja saanut meikäläisen melkein hulluksi epätonaalisella mekastamisellaan varsinkin, kun kyseistä veijaria en ole saanut bongattua kertaakaan. No nyt voin sitä möllöttää ainakin netistä. Ja nykyään sen lauluakin on kiva kuunnella. Tänään sammakoksi luulemani ääntelijä on nimetty Lehtokurpaksi. Mysteeri avautui siinä vaiheessa, kun tajusin, että ehkä ne sammakot ei lennä neljässä metrissä. Kätevää, kun ei tarvi lähteä kiikarit huurussa ja lintukirja kainalossa tarpomaan mättäitten välejä, vaan riittää kun huutaa pihan toiseen päähän tuntomerkkejä Suur-Isäntäpedialle. Eipä ole vielä tullut sellasta räpistelijää vastaan, jota se ei olisi tunnistanut.

Nyt kun Suur-Isäntä ja Suur-Emäntä majoitettiin salongin puolelle, päästiin me Pikku-Isännän kanssa vihdoin telttailemaan, vaikkakin sitten ihan vaan pihalle omenapuun alle. Isäntä totesi, että alamäessä mennään: ensin asuttiin mukavassa kaupunkiasunnossa, sitten muutettiin vaatimattomaan kesämökkiin ja nyt asutaan teltassa. Seuraavaksi sitten varmaan sillan alla. No, talvi on tulossa niin kuin sananlasku sanoo. Viime yönä heräsin siihen, että vasen pottuvarvas oli puutunut maassa nukkumisesta. Pelkkä pottuvarvas. Joopajoo.

 

Kaksi marjaa.

 

 

Ylä vasemmalla meidän uusin residenssi, asunnon äänimaisema on aika mieletön varsinkin klo 4 aamulla, tunnelma kuin sademetsässä lintujen mekastaessa viimeistä päivää.

 

Pienenpieni koivupölli. Tästä tehdään joko jakkara tai pöytä.

 

Tästä lähettiin. Väsyttää jo pelkkä kuvien katsominen.

 

Tässä meidän koti tällä haavaa. Noita harkkovuoria ollaan muutamat käsin siirretyt.

 

Anturantäytettä.

 

Isäntä…

 

…vissiin ymmärtäny jotain vähän väärin maanviljelystä. Sieltä ne potut  kohta pilkistää.

 

Tässä ”ennen” kuva ilta-auringosta. Suur-Emännän kanssa alkaa lähitulevaisuudessa pusikonraivausprojekti, vaikka Pikku-Isäntä vähän haraakin vastaan. Anoppikorttia vilautettu.

 

 

 

 

Hirsiä, vol 2

Viime päivien ei niin toivottujen tapahtumien jälkeen tuli vuoro myös toivotulle toiminnalle, kun vuorossa oli hirsioperaatio vol. 2. Ensimmäinen siirto-operaatio meni taas niin putkeen, että taisi olla taas verenpaine koholla muutaman päivän. Olin ollut useampaan kertaan puheissa tukkirekkafirman kanssa ja yrittänyt selittää mikä on tilanne. Tilanne oli siis se, että hirret on pinottu käsin ison varaston perimmäiseen nurkkaan, jossa tulee kaiken maailman pylvästä ja lippaa väliin lisäämään vaikeuskerrointa. Oma naisellinen logiikkani vihjasi, että jos hirret on KÄSIN sinne nurkkaan sullottu, niin ehkä ne myös KÄSIN joutuisi sieltä ulos ottamaan sen sijaan, että ne saisi nosturilla nostettua. No sitä yritin kuljetusfirman jampalle selittää muutamaan kertaan, tarjouduin myös lähettämään kuvia nivaskasta, jotta ei jäisi epäselväksi millaisesta vyyhdistä on kyse. Sieltä todettiin, että ei tarvi, kyllä se hoituu, juujuu. No, mitäpäs minä siihen. Ja saapui armas perjantai. Hommahan kusahti jo alkuunsa, rekka ei nimittäin mahtunut hallin ovesta sisään?! Ennakoipa tämä:  Muutama vuosi sitten ovat vaihtuneet jotkin säädökset, joten nykyään ne tukkirekoissa sojottavat tikut ovat parikymmentä senttiä pidemmät kuin ennen. Ettäs tiedätte. Lisäksi kuski oli ehkä maailman rasittavin marisija, jonka olisin jo ennen ovijupakkaa lähettänyt kotia laputtamaan, jos olisin ilennyt. No eipä siinä mitään sitten, lähetään kaikki vaan kotio.

Ja vielä kerran pojat ja uusi kuski kehiin. Tästä kiitos varastohalliin tuossa samassa rytäkässä poikenneelle nimettömälle paikalliselle, jolla sattui kännykässä olemaan sopivasti sopivan tukkikuskin numero. Kätevää. Tällä kertaa sovittiin, että herra käy ihan omin pikku silmin kattomassa kohteen, ettei tule mitään yllätyksiä. Myöhemmin sovittiin sitten, että kuski tuo peräkärryn halliin ja me kuormataan ite hirret kyytiin ja näin säästetään iso tukku kahisevaa. Kärry tuli paikalle perjantaina ja me lauantaina.

Ja siinähän meni sitten tämä viikonloppu. Oletteko koskaan yrittänyt kanniskella kahdeksan metristä hirttä? No minä olen, hyvältä tuntuu. Ensimmäisen päivän jäljiltä oli oikea olkapää lakossa. Toisen päivän jälkeen vasen peukalo. Vietettiin siis oikein mukava koko perheen virkistysviikonloppu koirineen päivineen historiallisessa tehdasmiljöössä, historiallista pölyä kakoen. Hyvän pöllytyskerroksen olivat nimittäin hirrenmokomat imaisseet itseensä siellä varastossa. Mutta olipas se kivaa. Mikään ei virkistä niin kuin pari kahdeksantuntista päivää riivatun painavien pökkelöitten parissa. Meikäläinen pääsi operoimaan 3,2 tonnin hallinosturia, Ja ihan ite. Täytyy kyllä sanoa, että jos miehillä on asevelvollisuus niin naisille sopisi jonkin pituinen raksavelvollisuus. Raksavelvollisuus voisi sisältää perus porakoneitten, moottorisahojen sun muitten talousvälineiden käsittelyä, trukilla ajoa, kaivinkoneen ja nosturin operointia. Siinä tulee nimittäin käsittämättömän hieno Naiset Osaa-fiilis, kun pääsee liikuttelemaan vinssillä 10 metristä hirttä pitkin isoa hallia, manikyyriä pilaamatta.

Seuraavaksi kuvakooste puuhaviikonlopusta.

 

Tästä lähettiin lauantaina.

 

Punnerrus alkaa.Ylhäällä näkyy nosturi. Oikein kiva kapistus.

 

Minä otin johdon, ja elämää suuremman kaukosäätimen käsiini. Nosturi on MUN!

 

Tässä vaiheessa oltiin ähisty jo pari tuntia. Meni ensimmäinen päivä rytmin löytymiseen ja paikkojen telomiseen.

 

Energiapatukka litistetyssä muodossa. Vanha kansan suussa myös kaurakeksiksi kutsutaan. Hyvin jaksaa painaa näiden voimalla.

 

Isäntä ja koira referenssinä. Tästä alotettiin toisena päivänä.

 

Tässä kuvassa näkyvät toverimme Pumppukärry ja Keltainen Härveli. Helpottivat kummasti elämää.

 

Nosturi ❤

 

Isäntä viihdyttää itseään

…monella tapaa

…

 

Tähän lopetettiin sunnuntaina. Ei huono.

 

Ja sitten siirrytään elämää suurempiin mysteereihin. Kauppaan ehkä isännän jollekin siivousfirmalle. Olen nimittäin jo pitkään epäillyt, että kyseessä on ehkä maailman tehokkain orgaaninen ryöhnämagneetti. Oli ympäristö mikä tahansa, voi olla varma siitä, että nuoriherra kiskoo itseensä kaiken liikenevän lian ja vähän päälle, kuin paraskin karstaimuri. Tästä olen jakanut palautetta aika moneen kertaan. Siis aivan käsittämätön lahjakkuus. Ja nyt mututuntumalla on myös empiiristä todistusaineistoa: sama työ, molemmilla hanskat ja lopputulos:

 

Ei voi käsittää!? Kahdeksan tuntia, aivan samoja hommia, jokaisessa räpylässä hanska päällä. Testiryhmän ainoa ero on, että toinen tupakoi ja juo kahvia. Ette varmaan arvaa kumpi. Huoh.

 

 

…ja universumi vastasi.

Minä ja elämää suurempi suuni. Varkoaas naperot heikkoja jäitä ja mitä toivotte. Alle puoli vuorokautta meni siitä, että marisin tylsistymistä ja sen jälkeen on auton reppana pahoinpidelty yön pimeydessä ja minä päässyt todistamaan puun oma-aloitteista kaatuilua pihalle ja sähköjohtojen päälle. No siinähän se aika taas kuluu poliisille ja vakuutusyhtiölle ja sähkölaitokselle rinkutellessa. Tiesittekö muuten, että rikosilmoituksetkin pitää nykyään tehdä itse ja netissä. Ja unohtakaa sormenjäljet, taikka todistusaineisto ja kaikki muu telkkarista tulevat uv-valo- ja rikolliset poseen-hömpät. Ei tarvi edes valokuvata vahinkoja. Suora möreä-ääninen lainaus poliisisedältä: ”Ei me niillä kuvilla mitään tehdä.” Vakuutusyhtiönkin vahinkoilmoitus tehdään netissä. Isäntä mietti, että jos et omista kännykkää, etkä nettiä saati pankkitunnuksia niin oletkohan siltikin vielä oikea juridinen henkilö tai täysivaltainen yhteiskunnan jäsen? Siinä väittelypähkinä juridiikan professoreille.

Tähän vielä sokerikuorrutuksena sitten se puun kaato. En itse halunnut koskea mokomaan, ettei tapahdu ikäviä onnetomuuksia. Lisäksi sähkölaitoksella on ammattilaisia töissä, jotka hoitavat näitä asioita. No, sähkölaitoksen setä saapui paikalle ja aloitti puun sahaamisen. Meikäläinen ehti parahiksi paikalle todistamaan, kun puu kaatui, minnekäs muualle, kuin suoraan sedän päälle. Ei onneksi ollut maailman isoin tukki, mutta vauhdillahan se sieltä neljästä metristä tulee. Onneksi ehti vähän edes ottamaan käsillä vastaan. Multa meinas päästä hysteerinen nauruhyrskähdys tämän päivän käsittämättömästä absurdiudesta johtuen, mutta onnistuin puremaan sen kieleeni sedän silmälaseja pusikosta etsiessäni. Ilmeisesti solisuu risahti siinä alastulossa, mutta urheasti setä halusi itse lähteä autolla etiäpäin, vaikka kyytiä tarjosin. Toivottavasti se nyt pääse perille asti ja lekuriin.

 

Siinä se puu möllöttää. Hetkeä myöhemmin hyökkäsi sähkölaitoksen sedän kimppuun.

 

Huomenna en ehkä poistu sängystä. Enkä vastaa puhelimeen. Enkä avaa verhoja. Ehkä tähän tontille puhkeaa pohjolan ainoa tulivuori yön aikana. Tiskien tiskaaminen on ihan tarpeeksi jännää viihdettä seuraavat pari vuotta. Kiitos ja heippa.

 

Tohtori Livingstone täällä

Venailu on hanurista. Tuntuu, että on mennyt jo kuukausi siitä kun maankaivuukone lähti pihalta ja mikään ei edisty ja kohta on jo talvi. Tosiasiassa kone lähti tasan kaksi viikkoa sitten ja hoppuilu on sinänsä aika tarpeetonta, koska rakennusrahat loppuvat kuitenkin kesken, ennen kuin pääsen sisustamaan, joten aivan sama. Kaikki paitsi sisustus on turhaa.

Nyt kun välipäiviä on tullut vietettyä useampia siinä naulojen kiskomisen lomassa, on ollut myös aikaa ruveta varsinaiseksi Livingstoneksi meidän tiluksilla. Perhosia olen viimeksi tänään jahdannut kännykkäkamera ojossa tovin, jos toisenkin. Ja en tiedä johtuuko siitä että ollaan radon-alueella vai syövätkö perhoset pellolta lannoitetta, mutta ovat ihan järkyttävän isoja. Lapsuuden muistikuvissa nokkos- kaali- ja sitruunaperhoset olivat kyllä todella paljon pienempiä. Lisäksi ovat ihan samperin nopeita, saa juosta ihan kunnolla perässä, jos meinaa ehtiä räpsiä kuvia.

 

Tämä kaveri tarttui kirjaimellisesti hihaan pari päivää sitten, en ole kyllä ikinä nähnyt näin isoa veijaria livenä.

 

Tämän päivän bongaus, vähän on jo reissussa rähjääntynyt toveri.

 

Näin myös kivan värisen kuoriaisen. Tuota kuvasin kuin parastakin katemossia koska kännykkä ei osannut tarkentaa oikeaan paikkaan ensimmäisten kahdenkymmenen kuvan aikana. Pitkään ja kiltisti se kyllä poseerasi, mönkijä.

 

Kiva viitta.

 

Pelipanokset kovenevat ja kertoimet kasvavat sissileirillä. Jossei muuten ole tarpeeksi haastavaa säätö, niin nyt saapui kehiin myös itikkaninjat. Kooltaan ovat nekin ihan liian isoja. Ja niitä on paljon. Jotenkin ehdin jo tuudittautua siihen ihanaan uskoon, ettei niitä täällä maaseudun rauhassa olisi ollenkaan. Tietty jotain johtopäätöksiä olisi voinut tehdä lukemattomista Raid-purkeista, ja savukierukoista, joita on viljelty edellisen omistajan aikana pitkin tonttia aina huusia myöten.

Autotiellä saa varoa elukoita ihan kunnolla, toissapäivänä orava juoksi auton alle täydessä vauhdissa, mutta Isäntä vannoi ja lupasi, että näki sen tulevan myös toiselta puolelta ulos. Fasaaneja maleksii tiellä harva se päivä. Erään kerran sain pysäyttää koslan kokonaan, jotta arvon herra viitsi siirtää hanurinsa meikäläisen kaistalta, eipä todellakaan pitänyt kiirettä.

Lisäksi meillä on myös pienen pieni kotilepakko, joka tulee iltaisin esiin. En ole edes yrittänyt ikuistamista kännykällä. Sen verran vikkelä kaveri. Oikean kameran laturi on siis yhä vieläkin liesussa. Odotukset on korkealla kaverin suhteen. Oletan, että se imuroi pieneen napaansa joka ikisen tonttia terrorisoivan itikan.

Satakieli on mäjähtänyt tontin vanhimman kuusen latvaan. Tainnut pelata liikaa Nintendoa, koska laulu kuulostaa lähinnä 80-luvun tietokonepeliltä. Todella hämmentävää kuunneltavaa. Muutoinkin sekä aamuisin että iltaisin maaseudun rauha on aika kyseenalainen käsite, sillä täälä tuntuu olevan täydet reivit päällä siipikarjalla: Huutavat kuin teinit toukokuun yössä. Tunnelma on kuin tropiikissa konsanaan, ilman jalkapallon kokoisia hämähäkkejä.

Muita selviä kevään merkkejä on tietty soidinlaulu, jota naapuritonteilta kuuluu. Telacetjus Motorus, eli vanha kunnon moottorisaha. Aloittaa laulunsa aikaisin keväällä ja hiljenee vasta myöhään syksyllä. Myös naapuripellolla rutkutteleva traktori on mukava lisä kevään soidinääniin.

Tänään Hurtta bongasi pihan reunalla kanin, joka sekin näytti kasvuhormoneja popsineelta. Taisi koiraltakin mennä konseptit sekaisin, kun se alkoi ensin vihaisena louskuttamaan möhömahakanille. Luuli varmaankin aluksi kissaksi. Kyllähän se sitten yritti korjata erehdyksen ja lähti jahdille. Mutta ei huolta, ei se sitä kiinni saanut.

Tohtori Livingstone otaksuttavasti kuittaa luontoraporttinsa tähän. Josko kohta alkaisi vaikka tapahtumaan asioita tällä tontilla. Loppuun vielä kuva sydämenmuotoisesta sammalpaakusta. Kyllä, minulla on tylsää.