Uudet ystäväni

Saanko esitellä uudet ystäväni: Pirre, Kale ja Vellu.

Näitten tyyppien kanssa on tullut vietettyä paljon aikaa viime aikoina, ja pahoin pelkään, että vanhat kaupunkilaisystäväni ovat jääneet hieman heitteille uusien maalaisystävieni vuoksi. Velluun tutustuin ensimmäisenä. Vellu viihtyy hyvin naisten seurassa, sillä Vellu on mukava ja helposti käsiteltävä. Vellun kanssa ei väsy helposti ja hommat etenee mukavaa tahtia. Vellu ja Pirre kulkevat aika paljon yhdessä, vaikka niiden virallisesta siviilisäädystä en ihan tiedä. Välillä Vellu on vähän voimaton hieman hontelon ruumiinrakenteensa vuoksi. Silloin toisinaan hieman kärkäs Pirre alkaa naputtamisen ja taas hommat etenee.

Pirre ja Kale, alhaalla Vellu

 

Pirre on hieman kovapäinen ja äänekäs, mutta hyvä tyyppi. Kunhan et satu tielle kun sillä on vauhti päällä. Silloin saattaa joku osapuoli loukkaantua. Pirre ei kuuntele lätinöitä, vaan käy suoraa päätä hommien kimppuun. Pirre viihtyy hyvin Vellun seurassa, luulen, että niillä on jotain vispilänkauppaa, varsinkin Pirre tuntuu hakkailevan Vellua jatkuvasti.

Kale on varsinainen karju, välillä se viettää aikaa myös Pirren ja Vellun kanssa, mutta parhaiten se viihtyy omissa oloissaan. Kale on kova painamaan töitä. Välillä se käy vähän raskaaksi. Kerran Kale tirvaisi meikäläistä rinnuksiin, mutta se oli ihan puhdas vahinko. Luulen, että Kale ei aina tajua, kuinka voimakas on ja innostuessaan saattaa teloa vierustoveria. Kalella on myös isoveli Ylppö, joka on vielä isompi karju. Ylppö viihtyy parhaiten miesporuassa ja viettääkin melkein kaiken aikansa isännän seurassa.

 

 

Ensimmäinen viikkoraportti

Ensimmäisen viikon jäljiltä talosta on purettu puolet ja mustelmia alkaa olemaan vähän joka puolella. Ja tuttuun tapaan taas on kiire: naapurissa asuva maanmyllääjä nimittäin lähteen toukokuun puolessa välissä Tampereelle kaivamaan kuoppia. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän pitäisi saada vanha talo alta pois mahdollisimma pian, jotta naapurin setä ehtii kaivamaan kuopan meidän tontille ennen kuin Pirkanmaa kutsuu. Tottakai talon saisi nurin päivässä, jos sen yli ajaisi kaivinkoneella. Sitä se meidän vastaava rakennusmestari/rakennessuunnittelijakin ehdotti. Meidän ajatusmalliin vain tuntuu oudolta ensin pistää silpuksi talon verran käypää puutavaraa ja sitten köröttää sahalle ja maksaa itsensä kipeäksi ostaakseen sitä samaa tavaraa uudestaan. Mörssärimeiningillä olisi myös jäänyt löytämättä seuraavat aarteet:

 

Junalautoja vaatehuoneessa.

 

Maalla naulatkin kukkivat.

 

Kahvipakettiseinä. Löytyi taas seinäpahvien alta. En osaa päättää olisiko sikahieno vai tulisiko migreeni.

 

Joku on tykännyt koirista.

 

Iik! Ei pysty, otin talteen!

 

Lisäksi on jotenkin kiva fiilis, kun taloa purkaa käsin, todennäköisesti samoilla työkaluilla, kuin millä se on rakennettu. Muutenkin tuntuu ihan kuin tällä pläntillä olisi aika pysähtynyt paikalleen. Puuliiteri on laitoja myöten täynnä samoja nauloja, lautoja ja tervapapereita, joita on käytetty talon pystyttämiseen. Siis silloin 60-vuotta sitten. Ja sitä tervapaperia muuten on tullut revittyä talosta muutaman jalkapallokentällisen verran. Silti. Mielummin tervapaperia kuin supersyyhyttävää lasivillaa.

Tällä viikolla saatiin eka rekka tontille. Jei! Sinänsä ei ehkä vielä niin hohdokasta, sillä nimittäin tuotiin roskalava. Ensimmäiset rakennushärvelit saatiin myös tontille:

 

Vesiosuuskunnan muovitonkka. Isännän mielestä Apollo 18.

 

Kyseessä on siis vesiosuuskunnan kakkavesipömpeli. Sinne siis menee kaikki jätevedet ja siellä on kuulema joku silppuri, joka möyhentää kaiken pirtelöksi ja sitten lykkii paineella varsinaiseen viemäriverkkoon. Nam nam. Sen tulee nyt maanantaina asentamaan se naapurin kuopankaivajasetä.

Tällä viikolla pidettiin myös aloituskokous. Se on siis lakisääteinen kokous, joka pitää järjestää rakennusluvan saannin jälkeen, ennen kuin rakennustyöt aloitetaan. Paikalle pitää saada pääsuunnittelija, joka siis ei nimestään huolimatta tietenkään suunnittele. Se tyyppi vain valvoo, että eri rakennussuunnitelmat, eli arkkitehtipiirustukset, rakenne-, LVI- (lämmin vesi & ilmastointi) ja sähkösuunnitelmat osuu yhteen. Sen lisäksi paikalle piti kärrätä myös vastaava työnjohtaja ja kunnan rakennusvalvoja. Nämä kaikki tietenkin velottavat ihan hyvää tuntiliksaa. Olen selkeästi väärällä alalla. Siinä sitä sitten pönöteltiin pihalla, minä ja sedät. Sitten täyteltiin pöytäkirjaa ja juteltiin mukavia.

No minkäslaista se raksailu on? No minäpä kerron. Päivät on sellaisia 10 tunnin kevyitä rypistyksiä. Aamulla yleensä kestää vähän aikaa käynnistellä, vaikka jostain syystä aina herään tikkana klo 8.30 ilman herätystä. Sormet on aika kankeat ja turvoksissa. Ensimmäinen puolituntinen on aina vähän hidasta ja kankeaa, kun paikkoja jomottaa. Sitten sitä taas painelee menemään niin, että ajantaju katoaa. Isäntä painaa aika lailla kellon ympäri ja rapiat päälle päiviä. En tajua miten se jaksaa. Sitten ruokapaussit väliin ja paukuttelu jatkuu. Kieltämättä kahvia ja kaljaa kuluu hyvin päivien mittaan. Eihän tätä muuten jaksaisi Einarikaan.

Isäntä ja koira ovat elementissään. Meidän hurtta on jo käynyt tekemässä lähempää tuttavuutta naapurissa asuvan fasaanin kanssa. Aika kovaäänistä oli kekskustelu, kun lintu huutaa puusta ja koira maasta. Jäniksen perässä se kävi juoksemassa eilen, isäntä oli vähän pettynyt, kun ei saatukaan kanipataa. Muutoin tuo meidän hundsvotti laukkoo tontilla koko päivän edestakaisin himohepuleissa. Siinä missä se aikaisemmin kaupungissä näytti lähinnä säälipisteitä keräävältä sarjakuvakoiralta, nykyään se vakioilme on lähinnä tämä. Ennen sitä piti paijata ja silittää ja rapsuttaa ja lääppiä koko ajan, nykyään ei saa edes koskea, ainakaan ulkona ollessa. Vissiin nolottaa, kun naapurit näkee. Öisin se on lisäksi ruvennut kuorsaamaan kuin pieni elefantti.

Muita mainitsemisen arvoisia asioita: moottorisaha on otettu haltuun. Kannot ja raidat ovat jo saaneet kyytiä. Luulen, että sisäinen testosteronitaso on myös noussut muutaman prosenttiyksikon. Voin suositella lämpimästi. Tässä mitään miehiä enää tarvita. Seuraavaksi ajattelin opetella muuraamaan sokkelin.

Tässä tuo ensimmäinen raksaviikko pähkinänkuoressa. Oma fysiikkani meni lakkoon loppuviikosta. Tyyliin, että piä tunkkis. Meni pari päivää sangynpohjalla aivan koomassa. Nyt taas yritetään uuteen nousuun. Vielä pitäisi pari päivää jaksaa punnertaa, niin sitten voisi taas löysätä vähän. Loppuun kuvia:

 

Näitä nauloja olen kiskonut katosta parisataa. Näystä tulee aina mieleen lapsuudessa pelattu korona.

 

Tämä vuori ei ole Kilimanjaro vaan yhdestä seinästä kiskottu tervapaperikasa. Tämä talo on rakennettu 70% paperista ja vanerista.

 

Kahvitauko.

 

Roskalava.

 

Viimeinen kammari torstaina.

 

torstain puolipäivä.

 

Illalla.

 

Isäntä pistää viuhuen.

 

Isäntä jatkaa viuhuen. Ihan naulojen kiskominen kyseessä.

 

Viimenen kammari perjantaina.

 

Käytävä.

 

Ei ole enää käytävä.

 

Tavaroiden toimitusluukku.

 

Lisää kivoja seinätekstuureita.

 

Aukko autotalliin. Sunnuntain aikaansaannos. Verrattavissa berliinin muurin murtumiseen. Yhtä herkistävä.

 

 

 

 

Raksaviikot julistetaan avatuiksi

Noniin. Jotain kertoo tämän kevään säädön määrästä, että melkein kuukausi meni virallisesta muutosta ennenkuin päästiin vihdoin hommiin. Lauantaina alkoi kunnon mättö. Isäntä korjasi drinkkibaaria, jota erheellisesti varastoksi kutsutaan. Olihan se aika laho. Huomasin itse vasta puolivälissä, kuinka pahasti, mutta en sentään ollut niin tyhmä, että siitä olisin ääneen huomauttanut. Varsinkin kun toinen on jo pari päivää ähertänyt purkuhommissa ja uuden katon kanssa. No, mutta nyt on joku paikka johon tunkea huonekaluja ja ovia. Itse olen ollut sisähommissa talossa ja käynyt listojen ja seinäpahvien kimppuun. Huomioita muutaman päivän jäljiltä on tullut tehtyä muutamia:

Työkalut on selkeästi mitoitettu 100-kiloisille äijänköriläille, joiden koura on meikäläisen naamataulun kokoinen. En muista nimittäin millon viimeksi olisi kipeytynyt peukalolihas. Siis se lihamötti, mistä se peukalo sojottaa. Muutenkin oli maanantaiaamuna vähän tuskallinen tuo tarttumisote, kun oli kaksi päivää putkeen huitonut menemään juuri himpun verran liian leveän listaraudan ja paksuvartisen vasaran kanssa. Sinänsä rakentamiseen käytettävät perustyökalut ovat mielettömiä evoluutioihmeitä. Mitä enemmän niitä käyttää sitä enemmän niiden nerokkuutta alkaa ihailla. Jokainen mutka ja aukko ja reikä on juuri sellainen kuin tarvis, eikä mitään ylimääräisiä kotkotuksia. No onhan niitä tässä vasta muutama tuhat vuotta kehitelty.

Kuten armas äitini jo osasi varoittaa, eniten aikaa rakennustyömaalla ei todellakaan vie valujen kuivuminen tai toimituksien venaaminen vaan se ainainen työkalujen etsintä. Tämän hetkinen ennätys on 4 (NELJÄ) kadonnutta vasaraa yhden päivän aikana. Miksi meillä on neljä vasaraa, on sitten toinen juttu. Siinähän se päivä menee mukavasti tontilla ympyrää pyörien ja miettien, että jättikö sen vasaran huussille vai keittiönpöydälle vai onko se sen vaneripinon alla…Yksi niistä vasaroista lienee yhä liesussa.

Myös edelliseen liittyen: Kun sitä lääniä haluaa sen puoli hehtaaria, niin sitten sitä lääniä myös on. Pelkästään paikasta toiseen liikkuminen ottaa oman aikansa, varsinkin kun etsii sitä riivatun vasaraa kolmatta kertaa samoista paikoista. Kun edellisen kodin mahdollinen tavaroidenhukkaamisala oli käytännössä sen 32m2 niin nykyään se on aika eksponentiaalinen.

Minusta ei ole assistentiksi. Aamen. Isäntä pyysi, että tehdään se drinksubaariremppa yhessä niin tulee nopeammin. No hetken aikaa sitä jaksoi sitä tavaroitten ojentelua ja toisen työskentelyn vahtaamista. Sitten rupesi kyllästyttämään. Tyytyväisimpänä pysyy koko rakennusporukka, kun molemmat ähräävät oman työpisteensä kimpussa. Lisäksi siinä tulee hyvin synkronoitua työvaiheet, minä nyhrään kevyempien kohteitten kimpussa ja mies tulee mörssärillä perässä.

Miesten ja naisten fyysisissä ominaisuuksissa on eroja. Siinä kun itseeni tyytyväisenä totesin eteneväni varsin ripeää vauhtia ja ylpeillen katselin koko päivän työni tulosta, tuli isäntä takavasemmalta ja teki saman muutamassa tuokiossa. Vaikka olen kuinka käynyt salilla ja punnerran penkistä enemmän kuin Keskiverto-Ritva, niin jään silti aivan lähtötelineisiin, kun Don Isäntä tulee paikalle. Ärsyttäväksi asian tekee vielä, että mokoma hilukeppi on itseäni lyhyempi sintti, joka painaa 10 kiloa vähemmän kuin minä. Sehän on tietty tiukkaa raksalla kiillottettua terästä joka sentti, mutta silti. No sai sitä jonkin sortin henkistä tyydytystä, kun itse omin avuin punnersin 50-luvun umpipuuovia saranoiltansa ja sain kiikutettua sohvan pihalle ihan ite. Ehkä kesän lopussa sitten kisataan auton työnnössä.

Ruokailu raksalla on, no, jotain ihan muuta kuin sitruunamarinoitua vuohenjuustosalaattia pinjansiemenillä. Hommia tehdessä ajantaju häviää ja seinien repiminen ja listojen kanttaaminen vie mennessään. Tästä seuraa, että kun se nälkä sitten osuu kohdalle niin sitä ruokaa pitää saada NYT ja HETI. Tämä tarkoittaa sitä, että myös tämä viherkasvisintoilija vetää onnessaan pekonia ja paistettuja munia lounaaksi ja nakkisämpylää välipalaksi. Energiantarve on vakio. Mututuntuma sanoo, että Saarioisten hernekeitto saattaa olla tämän kesän  ruokahitti.

Kaikkinensa on tosi kiva raahautua siinä kahdeksan jälkeen sängylle röhnöämään, kun koko päivän on reuhtonut menemään. Ruumiillinen työ on todella mahtavaa. Yöunetkin tulee ilman ongelmia. Ja ennen muuttoa vielä märehdin, että miten käy kuntoilun, kun tännen muutetaan. Tosin yläselkää ja hartioita pakottaa jatkuvasti siihen malliin, että muutaman kuukauden sisällä on varmaan hartiasiluetti kuin Schwarzeneggerillä.

Lopuksi kuvia ensimmäisen neljän päivän saaliista:

Drinksubaari saa kyytiä

 

Vanha katto oli romahtanut sisään. Olihan se aika hyvin vettynyt

 

Tontin reunasta revittiin parikymmentä metriä vanhaa piikkilankaa. Vissiin ihan hyvät naapurivälit.

 

Ensimmäinen kammari lähdössä käsittelyyn

 

Meikäläinen ähersi päivän…

 

…isäntä muutaman tunnin.(!)

 

Käytävä on sentään meikäläisen aikaansaannosta

 

 

Pahvin alta kaivettu katto. Ihan sairaan hieno. Harmi kun pitää purkaa…

 

?! Siis mitä? Tämä löytyi peräkammarin pahvien alta…Siis andalusialaiset on ollu jo täälläkin.

 

Alkuviikon savottaa…

 

Perinteisten tapettien alta löytyy mielettömiä trendipuupintoja. Täähän on ihan sisustuslehtikamaa.

 

Tämän kanssa värkkäsin eilen, onnistuin mm. survasemaan rautakangella vasempaan nisään. Ei satu, ei.

 

Pihakin näyttä jo autenttiselta.

 

Lopuksi vielä pihan ainoa toimiva kukka. Tuli se kerran vahingossa jo lintattua olohuoneen matolla.

Olipa kerran Rooma

Tässä vihdoin hieman viivästynyt postaus pääsiäisen jälkeisestä Rooman reissusta:

Kaiken tämän hulinan ja säädön keskellä olimme päättäneet käydä muutaman päivän pikaloman Roomassa. Lentoliput varattiin kaukaa viisaana jo muutama kuukausi sitten. Siihen se suunnitelmallisuus sitten päättyikin. Kun on jo muutaman kuukauden juossut tukka putkella ja sata lasissa, alkaa asioiden etukäteisvalmistelu selkeästi jäädä toissijaiseksi asiaksi. No kaikki tietähän vievät onneksi Roomaan.

Matkaan lähdettiin siis suoraan pääsiäislampaan äärestä Kindermunat taskussa. Koira ja auto jäivät isovanhemmille hoitoon ja kahdeksan tunnin auto-juna-bussi-lentokone-bussi-kombolla päästiin lopulta Rooman keskustaan. Siinä vaiheessa tietenkin tuli mieleen, että olisi varmaan ollut ihan hyvä ottaa pelkän osoitteen lisäksi ylös myös itse hotellin nimi. Myös idea ennen matkaa kirjastosta lainattavasta turistioppaasta oli hyvä. Jos sen olisi ehtinyt toteuttaa, vielä parempi. Onhan se ihan mielenkiintoista suunnistaa yhdessä Euroopan miljoonakaupungeista sillä hataralla muistikuvalla, että Vatikaani oli siellä vasemmalla ylhäällä ja se meidän hotla siellä jossain sen alapuolella. No onneksi on turistikaupat ja niissä myytävät kartat. Tietenkään sitä meidän hotellin katua ei löytynyt kadunnimiluettelosta. Päätettiin ottaa juna San Pietrosta pari pysäkkiä alas ja aloittaa etsintä käsikopelolla. Lopulta se katukin löytyi kartalta, kun tarpeeksi tihrustettiin. Majapaikka löytyi lopulta aika helpolla ja osoittautui, että kyseessä ei ollutkaan hotla vaan yksityisen naishenkilön vuokraama iso asunto, jossa usempia huoneita. Iso plussa untuvatäkistä ja ybermukavasta sängystä.

No sitten se Rooma. Oli aika päräyttävä kokemus ensimmäinen päivä. Isäntä oli meikäläisen vielä nukkuessa löytänyt netistä Rooma päivässä-reitin ja sitä sitten lähdettiin koluamaan. Noh, populaahan piisasi, oikeastaan ihan sama minne suunnisti. Muutaman tunnin jälkeen oltiin nähty Circo Maximo ja Colosseum. Kansaa pyöri ympärillä niin paljon, että käveleminen oli lähinnä huojumista jalalta toiselle. Karttaa ei oikeastaan tarvinnut suunnistamiseen, riitti että seurasi selfie-tikkuja myyvien katukaupustelijoiden rivistöä. Selkeästi vuoden hittituote, se olikin nimittäin ainoa tuote mikä oli myynnissä. Colosseumin tienoo näytti ihmismäärältään lähinnä siltä, että siellä olisi alkamassa Champions Leaguen ilmainen finaalimatsi.

Sama meininki jatkui oikeastaan koko keskustan osalta. Ihan sama minne suuntasi vastaan tuli aina suuria ihmislaumoja, jotka valuivat jalkakäytävältä ajotielle asti etsien niitä samoja nähtävyyksiä kuin kaikki muutkin. Kädessään kamera ja kartta. Tunnelma oli kuin aikuisille suunnatussa teemapuistossa, joka jatkuu korttelista toiseen. Ainoastaan ranneke puuttui. Huvittavin näky oli Espanjalaiset portaat. Näytti lähinnä pululakalta, jossa istui orrella rivissä tipua toisen jälkeen. Kait jossain siellä alla ne portaatkin oli.

 

Kanat orrella

 

Vatikaanin museo oli mahtava. Ja niin oli myös jono sinne. En tajua miten ihmiset jaksaa käkkiä puolen kilometrin mittaisessa jonossa puolet päivästä. Onneksi oltiin tajuttu ostaa liput museoon jo etukäteen joten voitiin marssia jonon ohi suoraan lipunnoutokassalle. Kyseisessä aulassa meno oli varsin vapaatyylistä. Hirveä kasa ihmisiä sullomassa joka suuntaan, henkilökuntaa ei missään. Tunnelma oli kuin lentokentällä jouluruuhkassa. Ja kukaan ei kontrolloi sisäänmenijöiden määrää. Jopa espanjalainen isäntä ihmetteli sekasortoista meininkiä. No ehkä tässä haettiin sitä autenttista antiikin Rooman tunnelmaa. Sisällä museossa sama meininki, ainoastaan tahti hitaampi. Siellä sitä sitten sullouduttiin salista ja käytävästä toiseen kuin yksi suuri ihmismakkara jalalta toiselle vaappuen. Välihelpotusta sai egyptiläisten, etruskien, babylonialaiste ym. muinaiskulttuurien näyttelyhuoneista, jonne harva eksyi. Mitä lähemmäs päästiin Sikstuksen kapplia sitä hitaammaksi ja ahtaammaksi meno muuttui. Isäntä rupesi jo matkimaan lampaan määkimistä pahimmassa ruuhkatunnelissa. Kieltämättä olo oli kuin teuraalle mentäessä. En suosittele ahtaanpaikankammoisille. En myöskään suosittele olemaan sisällä tulipalon sattuessa, aivan salettiin palotarkastajalla olisi jotain naputtamista siitä ihmismäärästä mitä niihin pieniin käytäviin sullottiin. Mutta määkinä sikseen. Olihan se hieno paikka, pelkästään kattomaalauksia pällistelemällä olisi voinut viettää päivän. Ja se sikstuksen kappeli oli kyllä päräyttävä. Se olikin ainoa paikka, jossa museohenkilökunta paimensi museokarjaa. Ja vauhdilla. Mieleen painui ehdottomasti eräs isompi setähenkilö, joka kierteli ympäri ”kappelia” (lue tennishallia) vyörymässä turistien päälle hönkien  ”NOOO FOTOOO” silmänvalkuaiset pullonpohjalasien suurentamina. Juu, selvä!

 

Vatikaanissa kaikki on hienompaa, myös muurausvälineet. Huomatkaa isännän kaipaava katse.

 

Isäntä oli jostain onnistunut lukemaan, että kyseisessä museossa vierailee vuosittain yli 5 000 000 ihmistä. Siis viisi miljoonaa. Ja jos jokainen maksaa sen 16€ sisäänpääsymaksua, niin sitä voi huvittaa itseään laskemalla paljonko ne vuodessa tienaa pelkästään sisäänpääsymaksuilla. Että voisivat jättää vaikka sen rahanpesun.

Kun koko Rooman keskusta on kuin yksi valtava historiahuvipuisto, asettaa myös hyvän ruoan löytäminen omat haasteensa. Ensimmäisenä päivänä eräässä turistirysäkippolassa tuli nimittäin nähtyä elämäni kamalinta moskaa, jota ruokana tarjosivat. Syömisestä ei voi puhua sillä sitä tavaraa ei kertakaikkiaan uskaltanut suuhunsa tunkea, ja minä en todellakaan ole mikään ruokanirso. Olipa ensimmäinen kerta elämässäni, kun tuli lähdettyä ravintolasta kesken sapuskan ja vauhdilla.

Toisaalta kun löysi ne korttelit kaupungista, joissa paikallisetkin käyvät syömässä niin ruoka oli kyllä aivan tajunnanräjäyttävän hyvää. Valitettavasti vain isäntä suhtautuu ruokaansa kuin paavi bullaansa ja, koska ruoan kuvaaminen on pyhäinhäväistys en saanut ikuistettua minkäänlaista todistusaineistoa. Todettakoon, että tuli syötyä aivan jumalaista ruokaa. Tattista Fransiscus.

Viini taas toimi aivan joka ikisessä puljussa ja myös marketista käsin ostettuna. Ja tietenkin ihan naurettavan halpaa. Väristä viis, sekä valkkari että punkku oli todella hyvää. Siinä ehkä yksi painava argumentti miksi voisi muuttaa Italiaan.

Kaikenkaikkiaan oli hieno reissu, vaikka viimeisenä päivänä allekirjoittaneen piti turvautua Immodiumiin ja toisena päivänä vietettiin n. 4h hortoillen pitkin Rooman katuja, kun kartta jäi himaan ja kotiin ei vain löydetty. Turha kai sanoa, että siinä vaiheessa känkkäränkkäkerroin kävi aika korkealla. Eräällä terassilla nähtiin myös järkyttävän suuri harmaalokki, räpylä oli varmaan nyrkin kokoinen. Siinä jäivät paikallisetkin töllistelemään suu auki, kun sankari tepasteli ruokaa etsimässä.

Lopuksi vielä randomkuvia, jotka eivät liity mihinkään mitenkään:

 

Goottipulu

 

Kierrätystä keskiajalta

 

Ei saa työntää sarvilla

 

Löydettiin hobittien parkkihalli

 

Isännän nimeämät hostellin nuket:(oik.) Mao, Tse ja Tung

 

Oodi Jaffa-kioskille

Parasta uuteen paikkaan muutossa on uusien kantakuppiloiden löytäminen. Meidän uutta lähikantista kutsutaan kansan suussa Jaffa-kiskaksi. Nimi juontaa juurensa talon katolla keikkuvaan ylisuureen Jaffa-pulloon, joka erään lähteen mukaan on nököttänyt siellä jo 50 vuotta. Ilmeisesti aikojen saatossa kioski on laajentunut ja nykyään kyseessä on kahvilan ja nakkikioskin risteytys, jossa ylisuuret pirtinpöydät ja se paikallinen kyläpersoona joka ikinen kerta, kun siellä käy. Tänä kasvottomien ketjumonopolien aikakautena oikeiden ihmisten pyörittämään kiska on kuin raitis kevättuulahdus pellon laidalta. Matkaa kotiovelta kiskalle on vaivaiset 5km. Äkkiäkös sitä hilpasee maitotölkin ostamassa. Sitä siellä kiskalla onkin yksi kokonainen kylmäkaappi täynnä. Muita myyntiartikkeleita ovat kerma, lenkkimakkara ja voi. Niin ja sipsit. Nyt ollaan siis astuttu ulos soijalattevyöhykkeeltä. Hinta-laatusuhde puljussa on todella hyvä: pihvilounas 8€, kahvi euron, kunnon snägärikanakori 7€. Lounasaikaan pihaan kurvaa pakua pakun perään, kun raksajampat saapuvat lounaalle. Siinä toinen vihje siitä, että tarjoilu on kohillaan. Taisi siinä isäntää vähän nolottaa tuikkasta sinne isojen Transporttereiden sekaan meidän Puntolla.

Pullataivas

 

Jaffakioski on varsinainen keidas erämaassa. Yleensä sinne on tullut mentyä kotimatkalla, väsyneinä ja nälkäsinä ja pirun kylmissään. Tontilla on siinä vaiheessa tullut hosuttua koko päivä ilman minkäänlaista muonitusta. Tietenkin siinä mielentilassa jopa aaltopahvi maistuisi kermatoffeelta. Mutta kun paikka vielä tarjoilee ehkä universumin parasta itseleivottua pullaa ja vielä hintaan 1,50€ kipale, on tajunnanlähtö lähellä. Viimeksi käydessä oli voisilmäpullat ja kaneliletit vielä uuninhaaleita. Itse tein sen kardinaalivirheen, että lähdin käsien pesulle ennen pöytään istumista. Takasin tullessa piti sitten kaivaa oma pullanpuolisko isännän suusta. Ei kuulema vain ollut pystynyt lopettamaan kesken.

Bonuspisteitä vesivessasta. Sitäkin tullee tuolla periferiassa ikävä.